Avainsana: kirjat

by Ninni

Ninni näkee sinisen jasmiinin, Laku iskee hampaansa kultahattuun!

Viime viikko oli varsinaista kulttuuririentojen ilotulitusta. Yksin kun jäin (PuoLiskoinen suuntasi Itä-Suomeen), niin pakkohan oli ilahduttaa itseään elokuvin ja teatteriesityksin. Kävin keskiviikkona katsomassa Woody Allenin uusimman elokuvan, Blue Jasmine nimeltään. Perjantaina oli vuorossa Lääkäriromaani Turun kaupunginteatterissa. Lauantai-ilta lensi kuin siivillä Berg Heil – nietzscheläisiä vaelluslauluja seuraten. Oli muuten esimmäinen kertani Logomossa tuo eeppinen Nietzsche-esitys.

Blue Jasmine muodostui piilosyvälliseksi tarinaksi, jonka komedialliset elementit peittyivät synkkien sävyjen alle. Kertomuksen keskuksessa ovat kaksi adoptiosisarta: samat perhe, eri geenit – tähän geenien eroavuuteen viitataan jatkuvasti – ja täysin erilaiset elämäntarinat. Lopputulos on kuitenkin sama: eri polkuja on saavuttu hetkeksi samaan yhteiseen pisteeseen, eli vähävaraisuuteen. Toinen sisar kykenee joustavuutensa ansiosta elämään vaikeissa olosuhteissa, kun taas toinen tarrautuu menneisiin loiston päiviin, eikä pysty elämään ilman elämän ulkoista, kultaista kuorta. Kuori on sisältöä tärkeämpi, varallisuudesta on muodostunut muuttumaton ja joustamaton identiteetti. Päähenkilö Jasmine vajoaa nopeasti äärimmäisestä varallisuudesta hourupäisen köyhyyden kynnykselle, koska on kykenemätön tarttumaan niihin oljenkorsiin, joita elämä yhä heittää naisen tielle.

Riku Korhosen Lääkäriromaani  ei mielestäni toiminut näytelmänä. Tästä ei mitenkään voi syyttää näyttelijöitä: he tekivät (vaikuttavan) parhaansa. Ongelma oli dramaturgiassa, romaanin muuttamisessa näytelmämuotoon. Teemoiltaan runsas romaani käsittelee kaikkea mahdollista suurvaltapolitiikasta ura-ahdistukseen, ja ikäkriisien kautta rasismiin, eikä se taivu parin tunnin näytelmäksi. Lopputulos on sirpaleinen ja sekava. Lääkäriromaani sai (jostakin minulle tuntemattomasta syystä) EU:n kirjallisuuspalkinnon, ja erityisesti sitä on kiitetty meidän 70-luvulla syntyneiden ääneksi. Itse en ole lukemisen enkä katsomisen jälkeen nähnyt tässä mitään erityistä ”sukupolveni ääntä”, mutta ehkäpä vika on minussa?

Logomossa esitetyn Berg Heilin jälkeen olin lumoutuneessa olotilassa. Niin harvoin törmää enää ajatuksia herättävään teatteriin, häpeämättömän älylliseen ja filosofiseen matkaan halki Nietzschen maailman. Neljän tunnin esitys piti sisällään laulua, tanssia, ja tietysti sitä filosofiaa. Nietzschen ja hänen sisarensa tarina yhdistyi ymmärrettävällä tavalla 1900-luvun kipeisiin käännekohtiin, ensimmäiseen ja toiseen maailmansotaan. Katsoja joutuu miettimään sanojen suhdetta politiikkaan, ja politiikan suhdetta toimintaan.

Nietzschen sisaren mestaroimista ja päsmäröimistä katsoessa ei voinut kuin ironisesti hymähtää: naisiin väheksyvästi suhtautuva filosofi sai kipeästi nenilleen, kun hänen kirjallista jäämistöään jäi hallinnoimaan kyseenalaisiin konsteihinkin turvautuva nainen, sisar.

Tässä kulttuurin karusellissa on toki ollut aikaa myös lukea. Myös neljätoistaviikkoinen ystävämme Laku on alkanut osoittaa valitettavaa kiinnostusta kirjoihin. En tiedä onko kyseessä poliittissävyinen vastalause, kun koira iskee hampaansa kiinni tuon suomalaisen kultahatun, Björn ”Nalle” Wahlroosin elämänkertaan? Sekarotuinen ystävämme ehkä vieroo elitisistä elämäntapaa.

by Ninni

Täysilukuinen eläintarhamme

Huomasin hämmästyksekseni, että Siitä on jo yli melkein kolme viikkoa aikaa, Lakun saapumisesta nimittäin. 14.9. haimme kotiin kolmannen koiran, herttaisen sekarotuisen Laku-pojan. Rodullisessa mielessä poika on suloinen sillisalaatti: kaikenlaista on mukana aina bullmastiffistä labradorinnoutajaan, ja bokserista tanskandogiin. Vain aika näyttää pojan tulevan koon..

Lakun saapuminen on tehnyt tepposet aikakäsitykselleni. Aika kuluu huikean nopeasti viisitoistakiloisen opetellessa sisäsiisteyden saloja ja ruokailun sääntöjä. Yhtäkkiä huomaan kaikkien kauniiden lehtien lojuvan maassa, ja ilmojen kylmenneen. Missä vaiheessa tämä tapahtui?

Sonja O. kävi täällä – taas

Minä en olisi minä, jos en kaikesta koiratouhusta huolimatta lukisi. Menin yltiöpäisesti ostamaan Anja Snellmanin uusimman, joka onkin arvoituksellisesti nimetty Pääomaksi. Siinä kirjailija pohtii suhdettaan vaikean elämänkohtalon saaneeseen siskoonsa. Sisar nimittäin oli vammautunut useammalla kuin yhdellä tavalla, ja hänen hoitonsa/kuntoutuksensa oli laiminlyöty.

Anja Snellmanin kieli on vaikuttavaa, kekseliästä, ja kaunista. Jo upean kielen vuoksi hänen kirjojaan kannattaa lukea. En kuitenkaan voi sanoa Pääoman olleen pelkästään nautittava lukukokemus. Monessa suhteessa se jätti hämmentyneen olon. Vammaisuus ja sairaus eivät oudoksuta – ne ovat osa elämää – mutta jotakin merkillistä sisarussuhteessa lukijan kannalta tuntuu olevan. En saa mielestäni sitä kohtaa, jossa kirjailija kertoo kirjoittaneensa kuolleen siskonsa ihoon, kainalon tietämille, kaksi asiaa. (Yksi riipustus per käsivarsi, tässä se logiikka.) Toiselle puolelle hän raapusti kiitos, ja toiselle piirsi kysymysmerkin.

Minusta tuollaiset performanssit saisivat jäädä tekemättä. Asiahan ei sinänsä ole suuri – voidaan kysyä mitä haittaa siitä kuolleelle on, eihän kuollut näe eikä tunne – mutta kyse onkin periaatteesta. Kuollut ihminen ei enää mitään ihokirjoituksia tarvitse. Kiitoksen ja ihmettelyn tunteet voi lähettää ajatuspostina sinne toiselle puolelle rajaa.

Pakostakin tulee myös ajatelleeksi kuolleen ihmisen intimiteettiä, oikeutta yksityisyyteen. Onko sitä, vai olemmeko oikeutettuja tietämään hänestä ja hänen hygienian hoitamisestaan kaiken mahdollisen? Kuka vetää rajan siihen, missä liika on likaa?

Omasta perheestä kertovat kaunokirjalliset teokset ovat ongelmallisia. En tiedä onko kirjoittajilla itsellään välineitä käsitellä niistä seuraavaa kritiikkiä. Anna-Leena Härkösen Loppunkäsitelty muistuu mieleeni eräänä tällaisena hyvin vaikeana teoksena. Läheisen itsemurha lienee tuskallista kirjoittaa auki. Ajallinen välimatka voi tässä olla avuksi. Silti sanoisin, että Snellmanin teos tulee herättämään lukijoissa vahvoja reaktioita, enkä usko olevani ainoa, jota tietyt paljastukset häiritsivät.

Voidaan tietysti sanoa, että tässä kirjassa hiljainen, ystävätön (ainoa nimi kännykän soittokontakteissa oli kirjailijan oma – tässä kohtaa lukijan kuuluu kauhistua), naimaton ihminen sai vihdoin ”kuuluisuutensa”, mutta halusiko hän sitä itse? Onko näkymättömissä eletty elämä automaattisesti huonompi tai merkityksettömämpi kuin sellainen, joka eletään lehtien otsikoissa?

Monessa suhteessa Pääoma oli kuitenkin mielenkiintoista luettavaa. Kirjailijan vanhemmat etenkin kiinnostavat. Tarve kylvää keijupölyä oman menneisyyden ja elämäntarinan ylle jätti jälkeläiset usein ilman vastauksia kysymyksiinsä. Kirjailija palaa Pääomassa hiukan samoille seuduille, joilla samosi esikoisteoksessaan Sonja O:ssa. Vanhemmat tarvitsivat elämänvalheitaan, mutta ihan ilman kultapölyn sirottelua ei kirjailija itsekään vanhempiaan kuvaa: nimeämällä heidät Ruslaniksi ja Ludmilaksi hän sijoittaa hyvin vähän romanttiset henkilöt romanttisiin puitteisiin.

by Ninni

Kalle Päätalon ylistyslaulu

Elän Päätalo-kautta. Luin Iijoki-sarjan alkupään läpi aina sotavuosiin asti. Nyt olen edennyt jatkosodan jälkeisiin vuosiin, Kallen Tampereelle muuttoon ja rakennusmestariopintoihin.

Kuinka moni muuten osaisi noin kylmiltään jakaa voiman kahteen komponenttiin? Minä, sentään lukiomatematiikan* lukenut, en osaisi. Kalle Päätalo, kansakoulupohjainen rakennusmestarioppilas, osasi.

Päätalossa minua viehättää hänen rehellisyytensä ja vilpittömyytensä. Hän kirjoittaa kuin rippiä ikään -olisiko pohjoisen lestadiolaisuuden vaikutusta, vaikka mies ei ”jumalanlapsiin” kuulunutkaan? Hän paljastaa asiat, jotka ovat hänen itsensä kannalta kaikkea muuta kuin imartelevia: syrjityn aseman lapsena, nuoruusvuosien tappiot romantiikan kentillä, sodan satona saadut kaksi sukupuolitautia, nuoren aviomiehen juopottelu- ja naisreissut. Harva ihminen pystyy näkemään itsensä niin raadollisen rehellisesti, kultaamatta kuvaansa edes vähän. Ainoa asia, josta Päätalo itseään (aiheellisesti) kiittää on työteliäisyys.

Syksyinen sienimetsä

Minä en sienistä välitä. Tietysti syön, jos niitä tarjotaan, mutta itse en kerää enkä valmista. Nuppu on näköjään aivan toista maata: se kieri nautinnollisesti mädäntyneen tatin päällä. Mitäpä siinä muuta kuin koira pesulle. Pakkohan se oli tehdä. Pesusta ei nauttinut ihminen eikä koira.

*) Lyhythän se oli ja huonolla arvosanalla, mutta kuitenkin!

by Ninni

Nelijalkaiset matkustajamme

Viime viikonloppuna vietettiin kummityttömme ylioppilasjuhlia. Sellainen juhla innosti meidätkin matkustamaan, vaikka olemmekin olleet laiskoja reissaajia koirien saavuttua talouteemme. Tällaisen poikkeuksellisen juhlavan tapahtuman vuoksi vedimme syvään henkeä, vyötimme itsemme, ja aloimme kysellä hotelleista lemmikkihuonetta.

Jyväskylän Cumulus tarjosi mahdollisuutta yöpymiseen karvaisten perheenjäsenten kanssa. Vaivaisen kymmenen euron lisämaksusta hotelli oli valmis toivottamaan tervetulleeksi koiraneitomme.

Odotin pahinta, minä pessimisti, mutta yllätyin kerrankin positiivisesti. Koiramme käyttäytyivät (melkein) mallikelpoisesti! Lauantaina kirjauduimme hotellin respassa, ja kerroimme olevamme ensi kertaa hotellissa kotieläinten kanssa. Vastuuntuntoisina ihmisinä kehotimme soittamaan, jos huoneesta alkaisi kuulua infernaalinen möly. Olihan se mahdollisuus nimittäin aina olemassa.

Vaan ei, eivätpä pienokaiset nolanneet meitä. Pari vienoa iltahaukahdusta kuulimme, mutta muuten olivat meidän primadonnat aika hiljaisia tyttöjä. Pitivät kyllä siitä, kun pääsivät nauttimaan Jyväskylän mäkisistä maastoista kanssamme. Kävelyllä nähtiin isokokoinen koirakaveri ja oudoksuttiin lentäviä frisbeitä.

Keski-Suomi on kaunis. On järveä, metsää, ja niitä tunturimaisia mäkiä. Kunpa edes jokusen niistä vaaroista voisi siirtää tänne litteään länteen!

Kirkollisia kirjoja kesän kunniaksi

Antti Nylénin Tunnustuskirja oli lukemisen arvoinen vuodatus. Esseisti suomii älyllisesti velttoja uskonnon vastustajia, jotka argumenteissaan menevät usein yli siitä, mistä aita on matalin. Hän kertoo omasta tiestään (lännen) katolisen kirkon jäseneksi.

Nylén sanoi jossakin aiemmassa esseekokoelmassaan, että Suomesta puuttuu kristillinen älymystö. Se on aivan totta. Meidän maassammehan uskonto vertautuu vähän noloihin ja naurettaviin seksuaalisiin mieltymyksiin: harrasta, jos on pakko, mutta tee se tiukasti neljän seinän sisällä. Itse asiassa uskon monenkin seksuaalisen ”perversion” nauttivan suurempaa sympatiaa kuin kristinuskon. Jumala on se viimeinen ruma sana, jonka sanominen seurassa saa ihmiset noloiksi ja hiljaisiksi. Se hämää sellaisetkin ihmiset, joille veet ja peet ja ässät ovat jokapäiväistä suun ja korvien täytettä.

Nautin Tunnustuskirjasta, joskin minun oli vaikea ymmärtää Nylénin valintaa katoliseen kirkkoon liittymisestä. Vauvat eivät voi mitään sille, millaiseen uskonnolliseen yhteisöön heidät liitetään lapsikasteessa. Vauva ei voi allekirjoittaa Augsburgin tunnustusta, tai myöntää paavin opillista erehtymättömyyttä. Me aikuiset sen sijaan olemme siinä ainutlaatuisessa asemassa, että me voimme valita. Voimme päättää tahdommeko kuulua kirkkoon, jonka eettiset linjaukset eivät vastaa omiamme. Meillä aikuisilla on myös toivottavasti tarpeeksi järkeä ja kunnioitusta ymmärtääksemme, ettei kannata liittyä kirkkoon vain toivoakseen sen opetuksen muuttuvan paremmin omia näkemyksiämme vastaavaksi.

Nylénin kohdalla kompastuskivi on katolisen kirkon konservatiivinen (?) opetus seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta. Moni maallisesti ajatteleva ihminen kun on valmis näkemään sukupuolen vain yhteiskunnan ja kasvatuksen luomana konstruktiona, eikä Jumalan luomistyön ihmiselle antamana kohtalona. Tahdotaan kapinoida sitä ajatusta vastaan, että ihminen syntyy mieheksi tai naiseksi, ja siinä on pysyttävä. Katolisen kirkon opetus homoseksuaalisuudesta on sekin vaikeasti nieltävä pala Nylénille.

Toinen kiintoisa kristillisesti orientoitunut kesäkirja on Lee Strobelin Tapaus Kristus. Yalen oikeustieteellisessä tiedekunnassa opiskellut Strobel käy läpi Kristuksen elämää, kuolemaa, ja ylösnousemusta käyttäen hyväkseen rikostutkinnallisia keinoja. Evankelistojen ja Kristuksen mielentilaa yrittävät arvailla kaikenlaiset psykologit ja profiloijat. Huolimatta aitoamerikkalaisuudestaan lopputulos oli mielenkiintoinen, joskin paikoitellen ontuva. Nykyajan ihminen ei enää välttämättä ymmärrä sitä, ettei uskon perusteeksi ole tarpeen perätä todisteita. On asioita, joita ei voi käsittää järjellä, vaan niitä on lähestyttävä sydämellä ja sielulla.

by Ninni

Suuret illusionit

Luin pitkästä aikaa Mika Waltarin Suuren illusionin. Rakastan sen vanhahtavaa kieltä: romaanissa huulipuna on huulimaalia, illuusio on illusioni, miehet käyttävät smokingia smokin asemasta. Romaanin henkilöt ovat hyvin syntisiä omasta mielestään meikkaamisineen ja rakkaussuhteineen. Nykyajan ihmisestä kaikki se tuntuu kainostelevalta ja kovin siveältä sittenkin. Lukiessani kirjaa ajattelen isäni vanhempia, joiden nuoruus osui romaanin kuvaamaan aikaan. Isäni äidillä oli onni ilmentää lähes täydellisesti tuon ajan ihannenaista: pikkuinen, siro, hiuksensa kähertänyt (se kieli tarttuu!) ja leikannut. Huulimaaliakin taisi olla.

Appelsiininsiemeneen tultaessa Waltari oli kypsynyt ja viisastunut. Hän ei enää laittanut kaksikymppisiä henkilöitä paasaamaan kappalekaupalla korulauseista, syvällistä elämäntuskaa, vaan jätti sen ihmisen päänsisäiseksi monologiksi. Hyvin viisasta. Suuren illusionin ainoa suuri ongelma onkin mielestäni dialogin epäuskottavuus. Kaunis kirja se on silti, ehkä juuri tämän vian vuoksi?

Kuuluisuuden illusioni

Huomasin päässeeni esille minäkin: nimeni löytyy sittenkin Hella W-elokuvan tiedoista. Olen viittä vaille julkimo minäkin! Häärin siellä avustajana kahden päivän ajan. Pääsin filmiin, mutta kasvoja ihastellakseen täytyy pysäyttää kuva taiten ihan oikeassa kohdassa. Jos viitsii. Ninni naisvankina Kakolassa – sepä vasta näky.

by Ninni

Pidinpä luovan tauon..

.. ja tarkoitan sitä ihan kirjaimellisesti! Ikonimaalauksen kevätkurssi kesti viikon ja vei mielestä maalliset turhuudet, myös blogi-paran. Sain valmiiksi Joakimin ja Annan kohtaamisen. Ensin olin siihen valtavan tyytyväinen, mutta nyt tarkemmassa katsannossa Joakimin silmät näyttävät muljottavan päästä ja Annalla on outo lempeänviekas ilme kasvoillaan. Taidan katsoa sitä yhä liian läheltä. Vaikutelma paranee varmasti siinä vaiheessa, kun sen saa seinälle.

Aloitin ristiinnaulitsemis-ikonin. Se eteni vauhdikkaasti: seuraavaksi pääsen (joudun?) kasvojen tekoon. Kädet maalaan edelleenkin sellaisiksi, että ne muistuttavat avaruusolennon käsiä. Sormissa on jotain luonnotonta. Tämä ongelma on ollut ikoneissani ihan ensimmäisestä lähtien.

Sota, sattumanvaraisuus, ja kohtalo

Olen viime aikoina palannut sotahistorian pariin. Sitä ei voi harrastaa jatkuvasti – se on liian ahdistavaa. On pidettävä taukoja, on sulateltava luettu, on mietittävä uudestaan ihmiskäsityksensä. On vahvistuttava.

Jukka L. Mäkelän Taipaleenjoki ansaitsisi klassikon aseman talvisodan kuvausten joukossa. Toivottomalta vaikuttavan taistelun kuvaus tulee suoraan iholle. Lukijan kämmenet hikoavat ja tapahtumat voivat tulla uniin. Alpo Reinikaisen Taipaleenjoen tulessa kertoo samasta kohtalokkaasta taistelusta. 20-vuotias vänrikki kertoo kokemuksistaan elävästi: taistelutoverit eri murteineen ovat todellakin ihmisiä elävästä elämästä – jos näin voi sanoa. Monelle Taipaleenjoki oli lyhyeksi jääneen elämän päätös.

Miksi joku kuolee ja toinen selviää? Missä on se todellisuuden leikkauspiste, jossa kohtaavat sattuma ja kohtalo?

by Ninni

Talven selkä on taittunut – ja melkein PuoLiskoisenkin

Meidän pääsiäisemme olikin tänä vuonna kotoisa juhla. Kirkkoon emme kyenneet, koska PuoLiskoisen selkä venähti keittiöpuuhissa. Delegoin hänelle lampaanpaistin rasvojen ja kalvojen poiston, mutta työasento ei tainnut olla paras mahdollinen – siitä selkävaiva. Joskus mietin minkä kokoisille ihmisille keittiöt oikeasti suunnitellaan? Keittiötasot ovat meillä korkeudeltaan sopivat tällaiselle 162 senttimetriä pitkälle rouvalle, mutta miehelle ne ovat kai liian matalat. Toisaalta hyllytila ja kaapit ovat osittain katonrajassa, minulle ihan liian korkealla. PuoLiskoinen ulottuu kätevästi ottamaan mausteet maustekaapin ylimmältäkin hyllyltä, kun itse saan olla kapuamassa tuolin päälle lisäpituutta varten.

Pääsiäismunista on kuoriutunut esiin dinosauruksia, jojoja, ja kaleidoskooppeja. Yksi sorminukkekin saatiin.

Viime aikoina tapahtunutta:

  • Eräs sukulaiseni aikoo muuttaa pois Turusta. Tulee ikävä. Itse asiassa on vaikea kuvitella Turkua ilman häntä.
  • Olen miettinyt, josko hankkiutuisin eroon vuoden 1992 Raamatusta. Sen olemassaolo kirjahyllyssäni vaivaa mieltä ja sielua. Asia on harkinnassa.
  • Kirjallisuuspiirin kautta rakastuin Olga Tokarczukin romaaneihin. Sekä Vaeltajat, että Alku ja muut ajat ovat olleet mahtavia lukukokemuksia, mystisiä ja selkeitä samaan aikaan, jos sellainen ylipäänsä on mahdollista.
by Ninni

Kohti parempaa ihmisyyttä

Olen ollut melkein liian järkyttynyt edes blogia kirjoittamaan. Syy on hiukan typerä: näin aivan kauhistuttavan unen, joka mykisti kamaluudellaan. Itse aiheutettuahan se oli, koska menin lainaamaan kirjastosta holokaustihyllystä kaiken saatavilla olevan materiaalin, olipa kyseessä sitten fakta tai fiktio. Se tuli uniin, se kaikki: sonderkommandot, tuhatpäiset ruumisroviot, mätänevä ihmisliha kaivannoissa, koko holokaustin hirvittävyys. Itse häärin kuolemanprikaatissa polttamassa ruumiita muiden kohtalotovereideni tavoin – keskitysleirivankina. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun unessa oli hajuaistimus: olin haistavinani omassa nenässäni ruumiiden löyhkän, sen niin sanotun kalman hajun. Uskokoon ken haluaa, mutta se oli nenässä vielä herätessäni.

Muistan unessa ajatelleeni, että tämä oli vasta ensimmäinen päivä ruumisvuorien parissa. Että huomenna pitää herätä taas ja tehdä sama uudestaan. Kiskoa omia sukulaisia poltettavaksi ja talloa liejussa, jonka muodostavat kerran eläneet ihmiset. Unessa mietin, etten pysty – etten voi kestää toista sellaista päivää. Tiesin kuitenkin senkin, että tulen kestämään, koska on pakko. Eihän siitä muuten vapautunut kuin kuoleman kautta.

Suurin syyllinen uneeni taisi olla Leon Weliczker-Wellsin kirja Jobin poika. Sitä en suosittele heikkohermoisille. Lainasin myös Elie Wieseliä ja Primo Leviä, näitä kahta kenties paremmin tunnettua holokaustin pohtijaa. Jobin poika oli kuitenkin se pahin – tiedän enemmän kuin koskaan halusinkaan erilaisissa mätänemistiloissa olevien ruumiiden palamisprosessista. Voi silti olla, että näistä asioista pitää kirjoittaa suoraan, mitään säästämättä. Miksi lukijan pitäisi saada itsensä säästämisen ylellisyys, kun jotkut ihmiset ovat oikeasti joutuneet elämään läpi tuon mielipuolisuuden ajan? On ylellisyyttä olla tietämättä mihin kaikkeen kamalaan ihmisrotu pystyy.

Tänään vietettiin kirkossa pienoista juhlaa ennen Suuren Viikon alkamista. Tämä päivä, palmusunnuntai, on omistettu Kristuksen Jerusalemiin ratsastamisen muistelulle. Olimme kirkossa. Niin oli moni muukin. Ortodoksiseen kirkkoomme liitettiin neljä uutta ihmistä. Se ilahdutti meitä.

Ihminen on biologisessa mielessä peto. Ihminen on tietysti  muutakin kuin vain biologinen olento. Kristinusko suitsii pedon. Se muistuttaa meille, että emme voi taantua vain biologiamme tasolle. Meidän on oltava enemmän; meidän on kilvoiteltava kohti parempaa ihmisyyttä, kohti jumalallistumista. Siinä onkin ainoa turvamme auschwitzejä ja gulageja vastaan.

by Ninni

Kuvitteellisista olennoista

Luen Jorge Luis Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirjaa. Täytyyhän ihmisen tietää mitä ovat gnoomit, iktyokentaurit, ja leukrokotit! Kuvitelmat ihmisen ja eläimen hybrideistä taitavat olla yhtä vanhoja kuin ihmiskunta itse, ja yhtä laajalle levinneitä. Borges lähestyy aihettaan systemaattisesti: aakkosjärjestyksessä käydään läpi kaikenlaisia kummajaisia kulttuurisesta mielikuvavarastosta. Myös kirjailijat kuvittelivat fantastisia olentoja – ainakin C.S. Lewisin ja Kafkan fantasiaeläimet ovat mukana.

Nautin Borgesin eläinmaailmasta. Vähän aikaa luettuaan unohtaa kysessä olevan fantasian, ja alkaa oikeasti nähdä sielunsa silmin näitä mystisiä eläimiä. Vain kuvat puuttuvat.

Pallona ikuisuuteen

Platon ilmeisesti elollisti planeetat ja taivaankappaleet. Ne olivat palloeläimiä, fyysisiltä mittasuhteiltaan mainioita: kaikki pallon pisteet ovat yhtä kaukana sen keskustasta. Taivaalliset pallot pyörivät akselinsa ympäri, koska haluavat sitä itse. Voiko oivallisempaa ollakaan? Origenes opetti autuaiden ihmisten syntyvän uudemman kerran pallon hahmoon, pyörien uudessa olomuodossaan ikuisuuteen. Tässäkö lohtu kilojensa kanssa kamppaileville?

Teuvo Kypärä

Ajattelin nöyryyttää itseäni ja paljastaa unessa kohtaamani ihmisen nimen, jonka joutohetkenä googlasin. Ei ole Suomessa Teuvo Kypärää. Teuvo on muuten yksi niistä nimistä, joita todella ihmettelen: kuka antaa lapselleen nimeksi Teuvo? Miksi ei yhtä hyvin Neuvo? Yhdysnimet ovat toinen outo asia. Otetaan kaksi usein hyvin tavanomaista nimeä (Jari ja Pekka) ja pistetään väliviiva väliin. Eikö ole osattu päättää, kumpi on parempi? Pekkaan yhdistetään usein myös Hannu. Ei se sillä parane. Mielipide tämäkin.

by Ninni

Tämä on se erittäin tylsä päivä..

.. joka on sopiva uudelle hiusaiheiselle postaukselle! Tällä kertaa seuraa vapaata mielikuvaleikkiä aiheesta lyhyttukkainen nainen – mitä tulee mieleen? Ja jos tämä ei ole viimeinen pinnallinen postaukseni, niin johan nyt on kumma..!

Eli nyt niitä mielleyhtymiä, negatiivisia ja positiivisia, todennäköisiä ja vähemmän todennäköisiä! Lyhyttukkainen nainen on:

  • itsenäinen, itseriittoinen: ei välitä muiden tykkäämisistä, tai tykkäämättä jättämisistä
  • poikatyttö
  • ärsyttävä – eikö pätkätukka välitä olla ”naisellinen” perinteiseen malliin?
  • tyylikäs
  • ultranaisellinen, jolla on hiusten pituudesta riippumattomia muita avuja, joiden kautta olla Nainen isolla N:llä
  • Audrey (Tautou tai Hepburn)
  • toisesta maailmasta, keijujen ja satuolentojen maisemasta

Sen pituinen se. Oikeastaan kaikki tuntemani leikkotukat* ovat olleet kotoisin näistä kategorioista. Ikonimaalausopettajani edusti lyhyttukkaisena ollessaan tuota viimeistä mielikuvaa. Eräs lukioaikojeni ystävä taas oli neiti Naisellinen, jonka ympärillä miespuoliset pörräsivät kuin hulluksi tulleet mehiläiset hunajakennolla.

Tahtoisin pitkästä aikaa liittää blogiini kuvia (maalatuista serafeista ja hiuksensa katkaisseesta siivettömästä), mutta se vaatii toteutuakseen PuoLiskoisen kotona olemista valoisaan, kameralle suotuisaan aikaan. Viime aikoina metsästys ja ihanaiset ylityöt ovat tehokkaasti estäneet kuvailuharrastuksen. Parempi onni ensi viikonloppuna?

Leikkotukka lukee

Olen palannut Isaac Bashevis Singerin romaanien pariin. Luettuaan yhden uudestaan päätyy lukemaan koko tuotannon. Näin se vain on.

*) Leikkotukka on Juhani Ahon romaanista Papin rouva omaksuttu viehko ilmaus.