Avainsana: pääsiäinen

Talven selkä on taittunut – ja melkein PuoLiskoisenkin

Meidän pääsiäisemme olikin tänä vuonna kotoisa juhla. Kirkkoon emme kyenneet, koska PuoLiskoisen selkä venähti keittiöpuuhissa. Delegoin hänelle lampaanpaistin rasvojen ja kalvojen poiston, mutta työasento ei tainnut olla paras mahdollinen – siitä selkävaiva. Joskus mietin minkä kokoisille ihmisille keittiöt oikeasti suunnitellaan? Keittiötasot ovat meillä korkeudeltaan sopivat tällaiselle 162 senttimetriä pitkälle rouvalle, mutta miehelle ne ovat kai liian matalat. Toisaalta hyllytila ja kaapit ovat osittain katonrajassa, minulle ihan liian korkealla. PuoLiskoinen ulottuu kätevästi ottamaan mausteet maustekaapin ylimmältäkin hyllyltä, kun itse saan olla kapuamassa tuolin päälle lisäpituutta varten.

Pääsiäismunista on kuoriutunut esiin dinosauruksia, jojoja, ja kaleidoskooppeja. Yksi sorminukkekin saatiin.

Viime aikoina tapahtunutta:

  • Eräs sukulaiseni aikoo muuttaa pois Turusta. Tulee ikävä. Itse asiassa on vaikea kuvitella Turkua ilman häntä.
  • Olen miettinyt, josko hankkiutuisin eroon vuoden 1992 Raamatusta. Sen olemassaolo kirjahyllyssäni vaivaa mieltä ja sielua. Asia on harkinnassa.
  • Kirjallisuuspiirin kautta rakastuin Olga Tokarczukin romaaneihin. Sekä Vaeltajat, että Alku ja muut ajat ovat olleet mahtavia lukukokemuksia, mystisiä ja selkeitä samaan aikaan, jos sellainen ylipäänsä on mahdollista.

Suuri perjantai

Sain eilen kodin puunatuksi katosta lattiaan. Se oli aikamoinen savotta, vaikka sen itse sanonkin. Joskus (aina) siivotessa koen, että sekin on tavallaan uskon työtä: se on kilvoittelua, siinä ihminen (minä, siis) luopuu omista huvituksistaan toisen hyväksi. Se vaatii myös itsekuria. Joskus mieluummin antaisin vain olla ja lukisin kirjaa, mutta mitä tulisi maailmasta, jossa antaisimme vain kaiken olla? Jos jokainen laistaisi epämiellyttävistä tai tylsistä tehtävistä? Enpä osaa ennustaa laajemmassa mittakaavassa kaikkia sen seurauksia, mutta meidän kotoisessa mikrokosmoksessa se ainakin tarkoittaisi koiran karvojen määrän dramaattista lisääntymistä. Hautautuisimme siihen karvapaljouteen.

Viime viikolla kirkossa näin erään myöhäiskeski-ikäisen naisen, tavallisen seurakuntalaisen, tarttuvan lattiaharjaan. Hän lakaisi kirkkosalin ja sen jälkeen moppasi sen. Ei hän saanut siitä rahaa, eikä kai kiitostakaan. Miksi on niin vaikea kuvitella jonkun miehen tekevän sellaista? Miksi en koskaan ole nähnyt miehen tekevän niin? Millainenkohan olisi maailmamme ilman naisia lattiaharjoineen ja moppeineen.

Tänään on Suuri Perjantai. Jostain syystä olen nukkunut kauhean paljon, syvää ja pitkää unta. Piristyin oikeastaan vasta illalla. Luen Simone Weiliä:

”Eeva ja Aatami koettivat etsiä jumaluutta elämänvoimasta. Puu, hedelmä. Mutta jumaluus odottaa meitä geometrisen nelikulmaisella kuolleella puunkappaleella, jossa riippuu vainaja. Meidän on etsittävä kuolevaisuudestamme jumalankaltaisuutemme salaisuutta. ” (Simone Weil: Painovoima ja armo)

”Ei ole tietä rauhaan, rauha on tie.”

Katsoin pääsiäisen aikaan Richard Attenborough'n ohjaaman elokuvan Gandhi. Vuonna 1982 tämä elokuva oli oikea Oscar-harava: se sai niitä peräti kahdeksan, muiden muassa parhaan elokuvan palkinnon.

Gandhia ei oikeastaan voi kuvata muuten kuin poikkeusihmiseksi. Hän ei myöskään näytä kuuluneen 1900-luvun maailmaan – aivan kuten ei Äiti Teresakaan. Kuinka moni ihminen oikeastaan olisi valmis näännyttämään itsensä nälkään toisten ihmisten pahuuksien tähden? Ja kuinka moni oikeasti olisi valmis ottamaan iskuja vastaan lyömättä takaisin?

Gandhi kutoi itse omat vaatteensa, ne vähät joita hän käytti. Lähinnä vaatevarasto koostui lannevaatteista ja hartiahuiveista. Yksinkertaisesti puetusta pienestä, laihasta miehestä tuli mieleen riisuttu ihmisyys. Kaikki turha pois otettuna, jäljellä vain olennaisin. Ihmisyys. Niin kevyt vartalo, pelkkää luuta ja nahkaa, pelkkä kehikko tärkeiden elinten toiminnan ylläpitämiseksi. Mitä muuta ruumis oikeastaan on kuin kulkuväline, lihakoti joka mahdollistaa toiminnan? 

Minä olen ollut Gandhin ihailija jo pitkään ja Attenborough'n ohjaama elokuva oli ensimmäinen näkemäni tästä aiheesta. Ben Kingsley oli hämmästyttävän paljon roolihahmonsa oloinen – joku toinen olisi saattanut epäonnistua surkeastikin. 

Pääsiäisen parkkisakko

Me olimme pääsiäisyön palveluksessa PuoLiskoisen kanssa. PuoLiskoinen oli kantamassa lippua ristisaatossa ja minä otin valokuvia. Tällä kertaa jokunen saattoi jopa onnistuakin. Tavallaan on surullista, että pääsiäisyön palvelusta pitää viettää vartiointifirmojen suojeluksessa. Poliisiautokin on usein parkkeerattuna siihen kirkon lähistölle. Mitään erityisen pahaa häiriköintiä en ole itse todistanut, mutta sellaista huutelua esiintyy usein. Ketkähän mahtavat olla vihatumpia uskonnonharjoittajia, kristityt vai muslimit? Minusta joskus tuntuu kuin molempia inhottaisiin tasapuolisesti.

Pääsiäisyön palveluksen tuottamaa iloa ei pystynyt viemään edes automme ikkunaan kello 2:47 tullut parkkisakko! Kyllä se kieltämättä silti hiukan harmitti. Kauppatorin reunusta on PuoLiskoisen mukaan oikea sakkorysä, siinä moni erehtyy parkkeeraamaan väärin.