”Maan eestä kuolisitko tään?”

Niinhän kysyttiin Johan Ludvig Runebergin ”Vänrikki Stoolissa”, runossa ”Heinäkuun viides päivä”*. Afganistanilaisten sotilaiden ja poliisien vastaus on ei. Emme kuolisi lännen pönkittämän vieraan hallinnon puolesta. Olemme nähneet internetistä millaisia yhteiskuntia lännessä on, emmekä halua samaa. Tai emme ainakaan halua kuolla sen edestä, että saisimme saman sisällyksettömän, materiasta runsaan elämän.

Afganistanissa on enemmän niitä, jotka ovat valmiita kuolemaan perinteisen islamilaisen emiraatin puolesta kuin niitä, jotka ovat valmiita kuolemaan läntisen mallin demokratian puolesta. Ja voiko heitä oikeastaan syyttää? En itsekään tahtoisi kuolla ontolta kalskahtavien ”ihmisoikeuksien”, ”liberalismin”, ”seksuaalisen tasa-arvon”, tai ”edustuksellisen demokratian” puolesta. Ihminen voi haluta kuolla Jumalansa puolesta, tai isänmaansa puolesta. Valtiomuoto siinä voi vaihdella. Minulle edustuksellinen demokratia on vain yksi vaihtoehto. Suora demokratia voisi olla parempi. Itse asiassa on mielenkiintoista miettiä kuinka erilainen maa tämä Suomemme olisi, jos käytössä olisi suora demokratia.

 

 

        *)Heinäkuun viides päivä

”Nyt kesäpäivä loistavi,
niin oudoks muuttaa mieleni
tää aamu armahainen;
jos haluat, niin lehtohon,
suvisen ilman sulohon
nyt käymme, nuorukainen;
tää päivä juhlapäivä on.”
Soturi vanha lausui tään,
pois verkon laski kädestään
ja ääneti mua johti;
ja poikki kukkaniittyjen
sinisen järven rannallen,
mi kastehelmin hohti,
nyt kävi kulku hiljainen.
Oi suloutta taivaan, maan!
Ei vanhus hiisku sanaakaan,
vain katsoo ihaellen.
Sai kyynel hälle silmähän,
kun käteheni tarttui hän
ja kuiska hymyellen:
”Maan eestä kuolisitko tään?”
Vait olin. Sydämellisen
vain silmäyksen loin hänehen,
ei vaatinut hän muuta.
Ja hetken äänet’ oltuaan
ja kummult’ ihaeltuaan
taas seudun ihanuutta
hän ääneen puhkes lausumaan:
”Rannalta tältä palasen
maat’ ihanaista isien
sa näet, nuorukainen:
kuin Virtain järvet ihanat
on Saimaan sadat lahdelmat,
Imatra pauhaavainen
ja Vuoksen aallot vaahtoisat.”
”Ja jos käyt Pohjan äärihin,
laelle tuiman tunturin,
yht’ ihanaa siell’ oisi;
ja jos sa rannan aukean
näet Pohjanalahden huuhtoman,
niin rakkautta loisi
sinulle Suomi rintahan.”
”Mut käsitätkö mieleni
ja kyynelen, mi vierevi
nyt hiljaa silmästäni,
ja muistoa miks herättää
niin suloista, niin synkeää
tää päivä mielessäni?
On viides heinäkuuta tää.”
”Koittaapi päivä, loppuun käy;
monesta jälkeä ei näy,
kun kulunut on suotta.
Vaan tää jäi mulle muistohon,
tää viides heinäkuun, siit’ on
nyt seitsentoista vuotta;
se Dunckerin vei kuolohon.”
”Tääll’ oli kansa Suomessa,
viel’ on se; surun tuttuna
se kaikk’ on saanut koittaa;
sen alttius on rajaton,
se tyyni, vakaa, jäykkä on,
sen miehuus kuolon voittaa;
sen kansa meidän kansa on.”
”Levossaan siinä nyt sen näät,
sit’ ei nyt häiri synkät säät,
mut sitä hellit vainen;
ma näin sen koetuksissa,
tulessa, hallan kourissa,
se ain’ ol’ yhdenlainen;
arvaahan, mitä tunsin ma.”
”Ma näin sen verta vuotavan,
näin voittavan, näin sortuvan,
mut pettäjää en lainkaan;
maill’, jota päivä pakeni,
viel’ urho hyinen taisteli
ja väistynyt ei vainkaan,
vaikk’ ihan toivo raukesi.”
”Mik’ urhoisuus, mi kestävyys,
mik’ into, mikä ylevyys
ja vakuus vaiheissansa
sill’ olikaan, jot’ ihannoi
ja jolle sankarnimen soi
nää miehet, tämä kansa
ja kuoltuakin jumaloi!”
”Mut kysy, jos sa milloinkaan
urhoisan vanhan sotilaan
ajalta tapaat tältä:
oliko miestä kuitenkin,
jok’ oli kaikist’ urhoisin?
Saat vakaan vastuun hältä:
niin, herra, tunsin Dunckerin.”
”kodista köyhäst’ oli hän,
laps saloseudun synkeän,
ei suvultansa suuri,
vaan tuli kunniaksi maan,
nous arvoon arvaamattomaan,
ol’ lujin Suomen muuri,
ja muistons’ elää ainiaan.”
”Ja tämän maineen kirkkahan,
sen omaks hälle hehkuvan
sydämen lämpö antoi;
ja synnyinmaalleen armaallen
kuin morsiolle, äidillen
hän kaikki uhriks kantoi; –
näin saavutti hän suuruuden.”
”Hän kaatui; mutta kuolemaa
oi suloista, kun kuolla saa
noin loistehessa maineen!
Ei huku unhojärveen hän,
vaan lailla luodon vihreän
kohoopi alta laineen;
kuoleepi, eikä kuole hän.”
”Maa, kukkasissas loistaos.
Suv’aalloistasi nostaos
vihanta lehtiranta,
rusoittaa vaarojesi suo,
ja välkkyelköön virtais vuo,
ja kohti taivaan kantta
sininen Saimaa-silmäs luo!”
”Niin että muisto vastakin
kun mainitseepi Dunckerin,
ylpeillen virkkaa saisi:
’Maa kaunis tuo, se hymyllään
sai urhon lemmen syttymään:
kes sit’ ei armastaisi?
Hän kuoli eestä kullan tään.’ ”


Aihe on Afganistan

Viime päivinä uutistoimistoilla ei ole ollut aiheista pulaa. Aihe on aina Afganistan: juhlivat talibanit, epätoivoissaan pakenevat USA:n tukeman hallinnon työntekijät, siviilit, länsimieliset. Tapahtui se, mitä tapahtui englantilaisille 1800-luvulla ja neuvostoliittolaisille 1980-luvulla; ulkomaisella rahalla ja sotavoimilla pönkitetty hallinto ei kestänyt, vaan kotoperäinen islamistien liike otti omansa takaisin heti vieraiden joukkojen lähdettyä. Vieraat sotavoimat lähtivät – talibanit jäivät. Afganistan kuuluu taas afganistanilaisille – se tuntuu aina olevan lopputulema näissä suurvaltojen seikkailuissa. Hyvästi ajatus naisten tasavertaisista koulutusmahdollisuuksista, urheilusta, vapaudesta valita oma puoliso ihan itse. Naiset ja lapset ovat jälleen kerran miehisen käskyvallan alla; tosin voisi kysyä olivatko he sen alta koskaan edes päässeetkään.

Afganistanista ei tullut läntisen mallin demokratiaa. Se ei suostunutkaan omaksumaan läntistä käsitystä ihmisoikeuksista ja liberalismista. Koko tämän tekohengitetyn projektin ajan osia maasta oli talibanien hallussa. Burkha ei koskaan ollut kokonaan kadonnut. Vain kolmannes tytöistä kävi koulua. Vuosikymmeniä kestänyt sota ja levottomuus saivat siviilit pelokkaiksi, nälkäisiksi ja sairaiksi. Nälän, sairauden ja köyhyyden keskellä ei jaksa miettiä demokratian suurenmoisuutta, kun tahtoo vain pommit pois ja ravintoa perheelle.

Ei yksin leivästä

On ollut kiintoisaa seurata erityisesti suomalaisia reaktioita Afganistanin tilanteeseen. Epäusko tuntuu olevan yleinen reaktio. Että joku maa ei tahdokaan kehittyä demokratiaksi ja saada kenties siinä samalla loppumattoman määrän rahaa kehitysapuna. Että joku maa voi sanoa ”ei kiitos” lupaukselle materiaalisesta hyvinvoinnista!

Me oikeasti emme ymmärrä. Meillä on kaikenlaista, mutta meiltä puuttuu kaikki. Voimme syödä itsemme lihaviksi, juoda itsemme turtumukseen, käyttää niin paljon psyykenlääkkeitä kuin lääketeollisuus suinkin pystyy tarjoamaan. Ja voimme shopata, voimme shopata vaikka joka päivä aikuisten leluja ja kauniita vaatteita. Moninaisista me huolehdimme, vaikka vain yksi on tärkeää. Raamatussa se sanotaan näin:

”Silloin kiusaaja tuli hänen luoksensa ja sanoi hänelle: ’Jos sinä olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi’. Mutta hän vastasi ja sanoi: ’Kirjoitettu on:  Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee.'” (Matt. 4:3-4.)

Miltä me näytämme afgaanien silmissä, me Lännen edustajat? Pillerinpopsijoilta, jotka kannattavat sairaita arvoja, joiden teini-ikäiset harrastavat irtoseksiä ja vaihtavat sukupuolta vanhempien marssiessa Pride-paraateissa tukemassa homoseksuaalista elämäntapaa. Jopa Naton pääsihteeri on nähty liehuttamassa sateenkaarilippua – kuinkahan se mahtoi vaikuttaa Naton nauttimaan arvovaltaan? Me näytämme likaisilta ja pahoilta, tyhmiltä ja itsekurittomilta. Näytämme jumalankieltäjiltä, joiden joukossa olevat muutamat kristityt vaikuttavat pilkatuilta, heikoilta ja anteeksipyyteleviltä. Aina ajattelemme, että tietysti kaikki meitä kadehtivat ja tahtovat meitä muistuttaa. No, tässä sitten uutisvälähdys: se ei pidä paikkaansa.

Afgaanien kokema köyhyys ja karuus on kovettanut heitä. He eivät ole riippuvaisia mukavuuksista. He voivat niitä kyllä haluta, mutta tulevat toimeen ilmankin. He eivät tule myymään jumalaansa saadakseen läntisen vaurauden. Taleban ei toimi siellä vastoin kansan tahtoa: liki sata prosenttia afgaaneista haluaa sharia-lakiin perustuvan yhteiskunnan, jonka he nyt tulevat saamaan islamilaisen emiraatin myötä. Ja me voimme vain pällistellä ja ihmetellä, vaihtaa kanavaa ja töllöttää urheilukisoja kaljaa juoden. Sitten koittaakin taas aamu ja matkustamme 100 kilometriä työhömme, joka stressaa meitä ja jota me vihaamme. Kolmikymppiset haaveilevat eläkkeelle pääsystä ja suorittavat hampaat irvessä. Onpa tosi kummallista, että joku maa sanoo tällaiselle menolle ei kiitos!

Chart: Where do the majority of Muslims want Sharia? | Statista

Vuosi 2015, osa 2

Suomessa jo kääritään hihoja valmistautuen pakolaisvyöryyn. Onhan meillä kokemusta, siltä vuodelta 2015, kun kymmenet tuhannet tulivat maahamme. Sitä ajatellessa on tosiaan hyvä muistaa tuo yllä oleva kaavio: 99% afgaaneista haluaa sharian ja islamilaisen valtion – siellä siis toimitaan kansan tahdon mukaan. Ja toinen asia: suihkukoneilla toiselle puolelle maailmaa siirretyt ihmismassat ovat yksinkertaisesti eilispäivää. Meidän on nyt ajateltava toisin.

Jatkossa mielestäni pakolaiskeskukset ja leirit on perustettava mahdollisimman lähelle kriisialuetta, heti ensimmäiseen rauhalliseen rajamaahan. Näin tuleva kotiutuminen on helppoa. Ei myöskään tule niin pahoja sopeutumisvaikeuksia, kun keskus sijaitsee maassa, jonka kulttuuri hiukan muistuttaa kotimaata. Jokainen voi miettiä asiaa omalta kohdaltaan. Jos jotain tapahtuisi, menisitkö mieluummin Viroon, vai Malesiaan? Vaikka Malesiassa olisi lattia kultaa ja katto kristallia, niin sen kulttuuri ja ilmasto on meille vieras. Virossa olisi helpompi olla, jopa kielikin on suomen sukuinen. Tämä on myös ekologinen kysymys. Olen itse rajoittanut lentoliikenteeni minimiin. Suosin kotimaan kohteita. Jokainen ajatteleva ihminen tietää kuinka suuri saastuttaja lentoliikenne on. Ja kannattaa kaivaa netistä sellainen kartta, jossa näytetään lentoliikenteen vilkkaus esimerkiksi Euroopan yllä: sitä on aivan liikaa. Emme me voi valita mitä sisällytämme ekologiseen elämäntapaan ja mistä luopuminen olisi meistä ikävää. Kaikkien pitää nyt tehdä uhrauksia ja turha lentely on hyvä kohde aloittaa.

 

 

 

Unipäiväkirjan sivuilta

Otsikko varmasti riittää jo karkoittamaan heidät, jotka eivät innostu unien jakamisesta. Nyt kun tylsyysvaroitus on annettu, on aika jatkaa. Näin mielenkiintoisen unen, joka on nyt muutaman päivän ajan pyörinyt mielessäni. Unessa rakensin robottia. Sellaista ihmisen näköistä, noin polvenkorkuista konetta. Jollakin tapaa se oli samaan aikaan nukke ja robotti, eli kasvoilta ja vartalolta nukkemainen, mutta robotin ominaisuuksilla varustettu. Se pystyi keskustelemaan yksinkertaisella tavalla, avaamaan ja sulkemaan silmät, liikuttamaan käsiä, ja niin edelleen. Vähitellen robotti kuitenkin alkoi saada yhä enemmän ihmismäisiä piirteitä, ja siitä tuli ainakin osittain orgaaninen. Lopulta olin tilanteessa, jossa en voinut enää kohdella sitä robottina, koska siinä oli niin paljon ihmistä mukana.

 

Ketä helle hellii, ketä kuumuus kurittaa

Kesä on osoittautunut ennätyksellisen kuumaksi. Ketä helle hellii, ketä kuumuus kurittaa – se riippuu kokonaan yksilöstä itsestään. Jotkut nauttivat, toiset kärsivät. Itse sijoittaudun suunnilleen puoleenväliin asteikkoa. Saatan nauttia vilpoisan kesämekon käyttämisestä ja lämmöstä, mutta pian jo tulen ajatelleeksi tämän lämpötilan luonnottomuutta; Suomen kesän ei kuuluisi olla tällainen. Kilpailemme Välimeren maiden lomaparatiisien kanssa lämpötiloissa, eikä se tunnu oikein luonnolliselta. Joskus huomaan pelkääväni, että kuumuus vain jatkuu ja jatkuu ja lämpötilat nousevat loputtomiin.

Varaston kätköistä

Kesäkuumalla on yhtä hyvä lukea kuin talvipakkasella. Löysin kirjaston varaston kätköistä Eila Pennasen romaanin ”Pyhä Birgitta”. Yli kuudensadan sivun ulottuva romaani on pikkutarkka keskiajan kuvauksessaan, kiitettävä yrityksessään ymmärtää Birgitan näkyjä ja kokemuksia. Hieno historiallinen romaani, jota ei ihan äkkiä unohda.

Pyhä Birgitta (1303 – 1373) oli keskiajan Pohjolan voimakas naishahmo. Ylimyksellinen syntyperä johti ylimykselliseen avioliittoon, mutta aina nuoruudesta asti Birgitalle olivat tärkeimpiä näyt Jumalansynnyttäjästä ja Kristuksesta. Pyhä Birgitta neuvoi kuninkaita ja keskusteli paavin kanssa. Hän ei arkaillut arvostella kirkon tilaa hyvinkin kirpein sanakääntein. Hän syntyi Ruotsissa, mutta näki paljon maailmaa pyhiinvaelluksillaan. Pyhä Maa ja Roomakin tulivat tutuiksi, ja Roomassa hän myös kuoli Piazza Farnesen laidalla sijaitsevassa talossa, jossa vielä nykyisinkin toimii birgittalaisluostari.

Romaania lukiessa on pakko ihailla Birgittaa, hänen varmuuttaan näyistään, hänen omistautumistaan Jumalalle. Samaan aikaan ei voi välttyä ajattelemasta nykyajan termein: oliko Birgitta itsekäs äiti pakottaessaan tyttärensä Karinin pysymään luonaan Roomassa, vaikka tyttären mies sairasti ja teki kuolemaa Ruotsissa? Voiko pyhimys olla itsekäs? Vai onko usko omaan totuuteen ja tietoon niin syvä, että se meni ohi kaikesta inhimillisestä?

Provosoidaan ja provosoidutaan

On mukavaa, että kesäkuu on jo ohi, Pride-kuukausi kaikkine jankutuksineen ja kiusantekoineen on mennyttä. Sateenkaarta kuvaavia ”taideteoksia” on noussut ympäri Suomen ja niistä saa olla vain yhtä, oikeaa mieltä. Tuntuu kuin olisimme saavuttaneet uuden lapsellisuuden huipentuman: sateenkaarta maalataan, liputetaan, kuvataan, jaetaan – eikä tietenkään ihmisten provosoimiseksi, eihän? Toteutuvatko ihmisoikeudet, jos Hankasalmella suojatie maalataan sateenkaaren värein? Onko sitten kaikilla hyvä olla ja tasavertaisuus toteutuu? Näitä performanssien vastustajia leimataan usein taantumuksellisiksi, vaarallisiksi ihmisiksi, jotka eivät kunnioita ”ihmisoikeuksia” ja ”tasa-arvoa”. Kukaan ei vaivaudu kysymään vastustajilta miten he asian kokevat.

Minusta koko sateenkaarirätin ja sateenkaarevat suojatiet joutaisivat romukoppaan. Uskon ehdottomasti suurimman osan ihmisistä ajattelevan, että makuuhuone on yksityistä aluetta, jossa jokainen tekee mitä tahtoo (edellyttäen mukana olevan täysi-ikäisen ja suostuvaisen partnerin). Minun ei tarvitse tietää erilaisista seksuaalisista taipumuksista – ne kuuluvat yksityiselämään. En näe mitään syytä erityisesti juhlia monimuotoisuutta; minulle se on selviö. Tällä maapallolla asustaa yli seitsemän miljardia ihmistä ja jokainen on erilainen kaikissa mieltymyksissään.

QAnon, eli paljon melua tyhjästä

Alkukeväästä huomasin, että minulla on suuri aukko yleissivistyksessä. Nettikeskusteluissa heiteltiin termejä, jotka eivät merkinneet minulle mitään; olin virallisesti tipahtanut kärryiltä. Eräs tällainen termi on QAnon. Oletin kyseessä olevan jotakin mielettömän merkityksellistä, koska niin paljon siitä on puhetta ollut. Vaan väärässäpä olin.

Jos aloitetaan alusta, niin QAnon – tai Q Anon, jos se näyttää silmiin kauniimmalta – on oletusten mukaan anonyyminä pysyttelevä, Yhdysvaltojen ex-presidentti Donald Trumpin lähipiiriin kuuluva henkilö, jolla on korkea turvallisuusluokitus – Q. Jokusia vuosia sitten tämä Q:na tunnettu henkilö/joukko alkoi postata kryptisiä ennustuksia ja väitteitä Reddit-sivustolle. Redditistä käyttäjä/käyttäjät siirtyivät sittemmin 4chaniin ja 8chaniin. Olennaista näissä sivustoissa on niiden vessanseinämäisyys: julkaise mitä törkyä tahdot. Sana on vapaa. Valtavassa jaetussa tietomassassa on helmiä ja huteja. Lukija päättää mihin uskoo ja mistä kiinnostuu.

QAnonin väitteet eivät tunteneet rajoja. Esimerkkejä väitteistä ovat: Angela Merkel on Hitlerin lapsenlapsi, Obama, Soros ja Clintonit suunnittelevat vallankaappausta Trumpia vastaan, Rotchschildin suku johtaa satanistista kulttia. Siinäpä on kerrakseen väitteitä. Osa on vähemmän provokatiivisia. Olennaista näille viesteille on niiden kryptisyys. Lukijat pohtivat ryhmissä loputtoman pitkään jokaisen arvoituksellisen viestin merkitystä. Nettiväkeä vietiin kuin pässiä narussa.

Ihmettelen aikuisten ihmisten kykyä ja halua uskoa ennemmin arvoituksiin kuin tosiasioihin. Jos joku Q-turvallisuusluokituksella varustettu henkilö haluaisi vuotaa tietonsa, niin miksi hän tekisi sen geneerisillä ja tahallisen arvoituksellisilla viesteillä tyyliin ”Myrsky nousee”. Uskottavuutta sellainen ei ainakaan paranna. Nykyisin ihmisillä on enemmän vapaa-aikaa kuin koskaan ihmiskunnan historiassa, eli kai joitakin ihmisiä kiinnostaa näiden tokaisujen ruotiminen ja selitysten etsiminen.

Mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän uskon selkeästi ajatellun olevan myös selkeästi kirjoitettua. Minulla ei ole aikaa eikä halua alkaa ”availla” kryptisiä viestejä, tai pohtia niiden totuusarvoa. Jos sinulla on jotain sanottavaa, niin sen kuin sanot vain. Suoraan ja selkeästi.

Nyt teen pienen hyppäyksen romaanin maailmaan. Koko QAnon-hässäkkä muistuttaa minua John Fowlesin romaanista ”Jumalten naamiot” (The Magus alkukielellä). Lukiessani tämän kirjan ensimmäistä kertaa olin vähän päälle kaksikymppinen. Se teki vaikutuksen minuun; tahdoin tietää ymmärsinkö sen ”oikein”. Romaanissa iäkäs kreikkalaismiljonääri pelaa psykologisia pelejä nuoren opettajan, Nicholas Urfen, päänmenoksi tai opetukseksi. On vihjeitä ja on mysteerejä, tarkoituksellisen epäaitoja tilanteita. Kaikki tähtää jollakin hämärällä tavalla Urfen persoonallisuuden parantamiseen itsekkyydestä ja pinnallisuudesta. Romaani on hyvä, mutta nyt vanhempana katson sitä toisin silmin. En usko, että itse lähtisin mukaan tuollaisiin peleihin. Ja jos joku tahtoo opettajaksi alkaa, niin huolehtikoon ainakin siitä, että opettaa selkeästi. Sen sentään ihminen on velkaa oppilailleen, vaikka ei heitä pitäisikään missään mielessä merkityksellisinä.

Tämän voisi myös sanoa QAnonille ja hänen seuraajilleen, joita varmasti tulee: sano selkeästi mitä tiedät, jos tiedät. Jos et tiedä, niin ole hiljaa.

 

 

Pari sanaa televisiosta

Päiväsaikaan näytetään pirteitä sairaalasarjoja tai ihastuttavia eläinohjelmia. On ohjelmia hääpukuja etsiville ja parisuhdehalukkaille sinkuille. Näissä ohjelmissa maailma on järjestyksessä; se on kirkkaiden kohdevalojen ja optimismin maailma. Me lemmikkien omistajat saamme lohdutusta ja turvaa nähdessämme vaikka millä tavoin sairaita eläinystäviä, jotka eläinlääkäri parantaa diagnosoituaan vaivan oikein. Virheitä harvemmin tapahtuu, tai jos tapahtuu niin ne eivät ainakaan johda kuolemaan.

Öiseen aikaan televisio muuttuu. Se ei enää vakuuttele maailman olevan turvallinen ja rationaalinen paikka elää. Yöaikaan televisio muuttuu synkäksi ja vihjailevaksi. Jos avaat television noin puolenyön maissa, niin melkoisella todennäköisyydellä näet jonkun siellä kamppailevan elämästään karmean kidnappaajan/raiskaajan/murhaajan kourissa. Eihän siinä sinänsä olisi mitään vikaa, jos nuo jutut olisivat fiktiota, mutta pahinta on, että ne ovat totta. Tarkoitan nyt sellaisia sarjoja kuin ”Your worst nightmare” ja ”Nightmare next door”. Joskus katson näitä aika hämmentyneenä; ne voivat ikävä kyllä antaa myös vinkkejä wannabe-julmureille. Esimerkiksi yhdessäkin tarinassa kerrottiin naisen myrkyttäneen vauraan miehensä Visine-silmätipoilla. Olen tiennyt aiemminkin, että silmätippoja käytetään myös tyrmäystippoina (en muista mistä tämä tiedonmurunen on tarttunut mieleeni), mutta tätä myrkytysaspektia en ole tiennyt. Täytyy toivoa ettei kukaan saa ideoita katsellessaan näitä synkkiä tarinoita. Pariinkin otteeseen näissä murhasarjoissa puolisot ovat myrkyttäneet toisiaan jäähdytysnesteellä. Ilmeisesti jäähdytysneste maistuu makealta – suorastaan imelältä – ja voi makeiden juomien ystävälle olla tie tuonpuoleiseen.

Televisio on skitsofreeninen ja mietin usein millainen kokonaiskuva sen yksittäisistä mosaiikkipalasista koostuu. Meidän toiveemme, meidän harrastuksemme, meidän kotimme, ja meidän pelkomme. Olisi helppoa sanoa, että myöhäisyön kauhutarinat ovat harvinaisia yksittäistapauksia vain, mutta mahtaako niin olla? Nyt Suomessakin pohditaan samaa. Me naiset olemme pelon tuttavia, tai oikeastaan voisi sanoa, että suhteemme on jo syvällisempi kuin pelkkä tuttavuus. Me katsomme televisiosta katoavia ja löytyviä sisariamme, emmekä koe näitä surullisia pikku kertomuksia vieraiksi tai kaukaisiksi. Se voisit olla sinä. Se voisin olla minä.

 

Kielen hallinnasta mielen hallintaan

Huomasin jokin aika sitten, että enää ei puhuta sukupuolenvaihtoleikkauksista. Puhutaan sukupuolenkorjausleikkauksista. Kun jotain korjataan, niin puututaan vääränlaiseen asiantilaan, virheeseen, vikaan. Vaihtaminen on sanana neutraalimpi. Liikennevalo vaihtuu, vuodenajat vaihtuvat, työpaikat vaihtuvat. Vaihtuminen ei välttämättä tarkoita, että se mistä vaihdetaan on luonnoton tai huono tila. En voi olla ajattelematta Orwellia ja ”Vuonna 1984”. Kielen rakenteita muuttamalla oikeasti vaikutetaan ajatteluun. Ainakin silloin, kun ihminen ei pysähdy hetkeksi miettimään sanoja ja niiden sisältöjä.

Sukupuoltahan ei edelleenkään voi vaihtaa. Se on mahdotonta. Sukupuolet – kaikki kaksi – ovat olemassa kromosomitasolla. Sukupuolenvaihto on sanana virheellinen. Sukupuolta ei vaihdeta, vaan sukupuolen ulkosia merkkejä muokataan toisenlaisiksi. Tässä on kyse kahdesta täysin eri asiasta. Sukupuoltaan ”korjaavat” käyvät läpi mittavia kirurgisia prosesseja, joissa sukuelimistä muovataan halutun sukupuolen sukuelimiä muistuttavat. Lisäksi ”korjaaja” saa varautua loppuelämän kestävään potilaan asemaan: rankat hormonilääkitykset jatkuvat koko elämän ajan. Lääketehtaat ja lääkärit tienaavat.

Tuntuu järjettömältä, jos translain tullessa voimaan 15-vuotias saa päättää koko elämän kestävästä ratkaisusta, kun toisaalta ei saa kaupasta edes olutta tai tupakkaa. Millaisia me olimme 15-vuotiaina? Kolmivuotinen lukio siinsi edessä kuin loputon päivien erämaa. Olimmeko me niin kypsiä ja valistuneita, että olisimme halutessamme voineet päättää tuollaisen asian? En usko siihen, en usko sen perusteella mitä itse olen nähnyt, havainnoinut ja kokenut.

On suuri erehdys, jos ihminen haluaa estää murrosikäänsä alkamasta. Murrosikä on aina kipuilua, meille kaikille. Sen jälkeen tulee seestymys ja tasapaino – nuori aikuisuus. Jos prosessin ei koskaan anneta edes alkaa, niin menetetään mahdollisuus nuoreen, joka sittenkin olisi tyytyväinen ihan siihen omaan, oikeaan sukupuoleensa. Kunpa näissä translaeissa jätettäisiin keskenkasvuiset rauhaan. Tuntuisi paremmalta antaa aikuisten tehdä itse ruumiilleen mitä tahtovat – mutta mieluiten omalla rahoituksella.

Sukupuoli ei ole valintakysymys. Tärkeämpää on löytää oma tapansa olla mies tai nainen, eikä lähteä muutosprosessiin. Mietin joskus tätä aikaa, sen haluttomuutta pysyvyyteen ja sitoutumiseen. Mitä meille jää, jos sukupuolta voi muokata mielihalunsa mukaisesti edestakaisin, kansallisuudella ei ole enää mitään merkitystä, kaikki omat suuret kertomuksemme ja historiamme pyyhitään pois. Ihmistä rohkaistaan juurettomuuteen: muuttamaan työn perässä vaikka kuuhun, olemaan atomi ja yksilö ilman kotiseutua ja ilman identiteettiä miehenä tai naisena. Hollywood kertoo sankaritarinat, ja nehän tiedetään: ”Imitation game” ja ”Danish girl”. Sankareina aina ne tyytymättömät, sukupuolirajoja rikkovat. Kuinka moni tietää isovanhempiensa vanhempien nimet? Kuinka moni tietää, mitä he tekivät sotien aikaan? Kuka muistaa Aleksis Kiveä, Aurora Karamzinia, Mikael Agricolaa, Aksel Airoa? Meillä on sankareita omasta takaa, jos vain vaivaudumme heihin tutustumaan ihan suomen kielellä. Nämä sankarit elivät miehinä ja naisina ja muuttivat maailmaa sellaisina.

Kielen hallinta ja muokkauskaan ei kaikille riitä. Espoo on ottamassa englannin kolmanneksi asiointikieleksi ruotsin ja suomen rinnalle. Joku tietysti voisi kysyä, että mitä pahaa siinä on. Eipä muuta kuin sitä, ettei sillä ole minkäänlaisia historiallisia yhteyksiä tähän maahan, ellei sitten Oolannin sotaa pidä sellaisena. Jotkut jo pitävät suomea turhana. Äidinkielenopettajat ovat kertoneet, ettei nuoria oikein kiehdo suomi, ja on vähän noloakin kuulua suomalais-ugrilaiseen kieliryhmään. Englanti tietysti olisi trendikkäämpi. Olisi helppoa äkäillä tästä nuorille, mutta meistä vanhemmistahan he oppinsa kuitenkin ottavat. Onko meille suomalaisuus ja suomen kieli arvokas pääoma, ja miten tuomme sen esiin? Vai kannatammeko itsekin kyökkienglannin maailmanvalloitusta, silmät liimautuneina Hollywoodin uusimpiin hömppätarinoihin ja toimintapeleihin.

 

Lyhyt kysymys, tai ehkä kaksikin

Milloin maailmastamme tuli niin ruma ja tylsä, että meidän on pakko suojautua siltä olemalla kuulokkeet korvilla aina kuin voimme? Mitä oikein emme kestä kuunnella? Ja miksi sormen pitää koko ajan näppäillä älykännykkää? Mitä me oikein yritämme välttyä näkemästä?

Käytän me-muotoa väärin ja teen sen tietoisesti. Itse en kulje napit korvilla, enkä plaraa älykännyä. Uskon kuitenkin, että tätäkin lukee moni, joka suojautuu maailmaa vastaan kaikin mahdollisin keinoin.

Asuimme neljä kuukautta Helsingissä vuonna 2015. Muistan metroajelut ja niitä ajatellessa toisaalta ymmärtää halun sulkea todellisuus pois. Onkohan maailmassa mitään rumempaa kuin Helsingin metro? Sen kirkuvan oranssi väri saa silmät pakostakin nipistymään kiinni. Ja ne penkit graffitteineen; todellinen painajainen kiskoilla koko metro.

Minkä pitäisi muuttua, että voisimme lopettaa todellisuudelta pakenemisen?

Siivetön pyristelee ajan tuulia vastaan

Vuosi on vaihtunut. Vanhan kansan ymmärryksen mukaan myös talven selkä on taittunut: olemme ohittaneet päivämäärän 25.1. ja talvesta pitäisi olla enää alle puolet jäljellä. Mene ja tiedä sitten.

Suuressa maailmassakin on tapahtunut ihmeitä ja kummia; amerikkalaisilla on nyt uusi presidentti. En ole tätä vaalikamppailua kommentoinut blogissani, koska se sai oloni huonoksi ja surulliseksikin. Tympäisee monien suomalaisten käsitys itsestään jonkinlaisina Yhdysvaltojen kunniakansalaisina, joiden mielipiteet ehdokkaista ovat oikeita ja selviä (ja varmaan pitäisi myös ottaa huomioon ääntenlaskussa). Rapakon takana vain ollaan niin tyhmiä, ettei tajuta sitä, mikä meille suomalaisille on niin helppoa ymmärtää. Kaiken huippu oli se vastenmielinen riemuitseminen, joka sai tietyt ihmiset valtaansa Donald Trumpin tullessa sensuroiduksi Twitter-maailmassa.

Olen aina pitänyt meitä suomalaisia valistuneina ja hyvin koulutettuina. Mutta jossakin on vikaa, jos suuri osa kansasta ilakoi jonkun ihmisen menettäessä sananvapautensa. Sen pitäisi kuulua kaikille, niin maailman mahtavimmalle miehelle kuin köyhimmälle kodittomalle. Toisin ei voi olla. Voisi vielä kysyä, että mikä tekee some-yhtiöiden miljonääri-oligarkeista sopivia päättämään, kenen mielipiteet julkaistaan ja kenen ei?

Nyt kuuluu kai sanoa, että en ole Trumpin fani? Ettei vain synny epäilystä, että voisin ajatella niin pieleen kuin noin puolet amerikkalaisista äänestäjistä? -Hyvä on, en ole Trumpin fani. Asenteeni Yhdysvaltojen vaaleja kohtaan ovat aina olleet melko laimeat, en koe voimakkaita tunteita puoleen enkä toiseen. Minullahan ei ole äänioikeutta näissä vaaleissa, joten olen vain syrjästäkatsoja tuhansien kilometrien päässä. Oman maani vaalit herättävät paljon enemmän kiinnostusta siitä luonnollisesta syystä, että niissä minun mielipiteeni merkitsevät edes jotakin. Kyse ei ole siitä, että ihmisen pitäisi ihailla tai allekirjoittaa sellaisen ihmisen mielipiteet, joille hän sananvapauden suo. Itse asiassa kyse on päinvastaisesta asiasta: sananvapauden todellinen arvostaminen on testissä silloin, kun kyse on heistä, joiden poliittisia näkemyksiä emme jaa.

Olen helpottunut uuden presidentin valinnasta. Toivon, että sen myötä en enää joudu muutamaan vuoteen näkemään niin kielteisiä ilmiöitä kuin nyt näiden vaalien aikaan Suomessakin näkyi. Masennun liikaa.

Jakaisin Epiktetoksen neuvon heille, joilla verenpaine nousi näissä vaaleissa: älä hermostu asiasta, johon et voi vaikuttaa.

 

Sananvapaus ja some

Kolmas kerta toden sanoo, eli kirjoitanpa vielä pari sanaa sananvapaudesta. Eräs melko merkillinen asia on somessa esiintyvä sensuuri. Esimerkiksi Facebook toimii niin, että käyttäjä itse valitsee näkemänsä sisällöt. Pakko ei ole nähdä mitään. Siinä mielessä onkin outoa, että tiettyjä mielipideryhmiä halutaan sulkea naamakirjan ulkopuolelle. Mitä haittaa niistä on, jos meillä on toimiva edustuksellinen demokratia, jossa kansan tahto toteutuu? Ei silloin ole vaaraa monituhatpäisestä joukosta, joka äkkiä alkaa seurata ääri-sitä, tai ääri-tätä laitaa.

Kaikkein haitallisinta tämä sensuuripolitiikka on poliisin kannalta. Poliisihallitus halusi lakkauttaa Vastarinnan ja onnistui siinä. Voitto tuskin maistuu makealta kenttäväen suussa. Mikäpä olisi mukavampaa kuin saapua aamulla toimistolle, keittää iso kuppi kahvia tai teetä, ja käydä katsomassa Facebookista suoraan millä mielellä Vastarinnan pojat ovat tänään, tai mitä metkuja hautoo Soldiers of Odin. Kun nämä järjestöt kielletään somesta ja koko Suomesta, niin tämä mahdollisuus menetetään. Toiminta menee maan alle ja – käyttääkseni erästä aikamme suosikkisanaa – radikalisoituu. Ja poliisin työ vaikeutuu.

 

Päiväkirjojen kertomaa

PuoLiskoiseni teki hyvän työn ja toi autotallista ison pahvilaatikollisen päiväkirjojani. Viisi vuotta vähemmän ihanteellisissa säilytystiloissa ei onneksi vahingoittanut päiväkirjojen luettavuutta. Siinäpä vasta positiivinen yllätys! Mutta jotain negatiivistakin huomasin.

Lukiossa kirjoitin viivoitettuihin päiväkirjoihin. Käsiala on siistiä, melkein kuin painettua – mutta hirvittävän pientä! Tuntuu mahdottomalta uskoa, että koskaan olen voinut kirjoittaa niin pienesti ja sitten vielä lukea kirjoittamaani. Tiedän kuitenkin sen onnistuneen, silloin kauan aikaa sitten. On aika selvää, että näköni on huonontunut merkittävästi. Suunnittelen ihan oikeasti suurennuslasin ostamista, että voisin paremmin lukea teini-ikäisen itseni mietteitä. Silmälasit eivät auta tarpeeksi.

Koronan aikaan olen jättänyt silmälääkäri- ja optikkokäynnitkin sikseen. Kunhan tilanne tästä normalisoituu, niin pitää varmaan varata tupla-aika silmälääkäriin ja keskustella oikein kunnolla ajan kanssa sopivien lasien löytämiseksi. Minusta se ei riitä, että nippa nappa tulee toimeen, kyllä laseilla pitäisi pystyä tekemään tarkkaakin silmittelyä.