Avainsana: pelot

Uusi osoite, uudet kujeet

Tämä kevät on ollut irtonaista aikaa. On tiedetty, että muutto tulee – PuoLiskoisen on aloitettava uudessa työssään virallisesti 1.5. alkaen – mutta minne muutamme ja mikä osoite? Aluksi yritimme toivotonta, eli talonmetsästystä parinsadan kilometrin päästä Uudeltamaalta. Se ei onnistunut kovinkaan hyvin. Yhtä taloa kävimme Mäntsälässä asti katsomassa, mutta siinä oli oletettua enemmän ongelmia ja reilusti runsaammin remontoitavaa, kuin mitä ensivaikutelma antoi ymmärtää. Lopputulos siltä sunnuntaireissulta: autossa itkevä vaimo (en tiedä miksi itkin, kai kyse oli pettymys ja haaveen hyvästelyn vaikeus) ja pikainen Hesburger-ateriointi.

Nyt tiedämme enemmän: uusi koti löytyy Santahaminasta. Osoitekin on jo tiedossa: 1.5. alkaen se on Hevostallintie 2 A 8, 00860, Helsinki. PuoLiskoinen saa työpaikkansa kautta tällaisen mahdollisuuden kerrostalokolmioon, jossa on Luojan kiitos luonto lähellä koiria ajatellen. Päätimme toistaiseksi tarttua tarjoukseen ja kokeilla elämää ”ihan helsinkiläisinä”. Katsotaan kuinka se lähtee sujumaan, tuleeko koiristamme kulmakunnan kauhu vai ihmisten ikuinen ilo. Siihen välillekin mahtuu toki paljon vaihtoehtoja. Neljäs kerros hissittömässä talossa hiukan arveluttaa – pelkään Lakun kaatavan minut portaissa. Tällainen tapahtumahan voisi johtaa suoranaiseen tragediaan ja menehtymiseen, jos huonosti kävisi! Mutta olkaamme optimisteja.

On ollut erikoista elää ilman tiedettyä osoitetta. Se on ollut nöyryyttä opettava kokemus: ainoa kotimme on oikeastaan tämä ruumis, jota sielumme asuttaa. Toisaalta se on ollut myös hermostuttavaa – lopullisen päätöksen puuttuminen on tehnyt elämästä epämääräistä. Elämä on kiemurrellut kuin ankerias käsissämme, liukkaana ja mahdottomana pitää paikallaan. Nyt kiemurtelun aika on onneksi päättynyt, ja epävarmuus vaihtunut varmuudeksi.

On yötä ja pärettä..

.. annanpäivän aikuista, totesivat ihmiset Lammilla muinoin. Tänä päivänä pitäisi myös leipoa ja valmistaa olutta – jouluun on enää noin kahden viikon matka. Taivallamme sen harmaassa aika-avaruudessa, tila-ajassa, aikatilassa. Aurinko ei ole oppaanamme. Se on kai väsynyt virkaansa ja pitää lomaa.

Pelkopyramidi

Piirsin aikani kuluksi tällaisen pelkopyramidin. Se on tapa jäsentää itselle ja muille näitä minun pelkojani ja kammotuksiani. Kun katson tekelettä kriittisin silmin, niin se näyttää enemmän pelkopashalta kuin pyramidilta: kovin on pehmoiset kulmat. Mutta ajatushan on se tärkein!

Pyramidin huipulla ovat kaikkein vaikeimmin käsiteltävät pelot. Ne kammottavat oikeasti todella paljon, eikä niistä ole helppoa puhuakaan. Nykymaailmassa leimautuu äkkiä hulluksi, jos 1) tunnustaa uskovansa Saatanaan ja 2) kertoo pelkäävänsä Saatanan mahtia, riivatuksi tulemista, ja niin poispäin. Minä nyt kuitenkin pelkään.

Välikerroksessa ovat pelot, jotka pystyn hiukan paremmin pitämään kurissa. Mutta toki nämäkin valvottavat yöllä. Oikeastaan avaruuteen ja maailman tuhoon liittyvät pelot äityvät joskus niin pahoiksi, että ne ovat melkein ylimmän kerroksen asukkeja.. Nämä avaruuskammotuksetkin ovat sellaisia, ettei niistä viitsi puhua. Ihmisillä on raivostuttava tapa mitätöidä ne ja vähätellä niitä. Se on minun vinkkelistäni typerää: olenko ainoa, joka seuraa ajattelussaan David Humen jalanjäljissä: auringon nouseminen tänään ei ole mikään takuu huomisesta auringonnoususta!

Kolmas taso on arkisten pelkojen paikka. Näitä en murehdi suuresti, kunhan nyt käyvät joskus mielessä. Jokainen varmaan ajattelee joskus syövän mahdollisuutta? Näkökyvyn menetys on minun murheitani: se pilaisi päivän oikein kunnolla, koska olen intohimoinen lukija.

Pelkopyramidi

Melankolia

Katsoin aiemmin digiboksittamamme Lars von Trierin elokuvan Melancholia. Olipa se virhe. Nyt elokuvan perusidea (apokalyptinen tuho maapallon törmätessä toiseen planeettaan) pyörii mielessäni, ja on syrjäyttänyt kaikki muut avaruusaiheiset pelkoni ainakin hetkeksi.

Tietyssä katsannossa voimme jo olla kuolleita. Jos jossain kaukana on tapahtunut avaruudellinen räjähdys, supernova, tai joku muu suurtuho, olemme me elossa vain, koska sen valo ei ole vielä saavuttanut meitä. Olemme potentiaalisia kuolleita. Ihan kuten aurinko voisi kuolla, ja me maapallolaiset saisimme siitä tietää kuuden tai kahdeksan minuutin viivellä – sen verranhan kestää valolta kulkea auringosta maahan.

Me emme voi vaikuttaa yhtään mihinkään. Elämme joka päivä armon varassa.

Entä jos?

Heräsin yöllä siihen, että koira kutitti varpaitani. Kello oli noin kolme, aamuyön tunti käsillä. Aloin miettiä siinä valvoessani – minähän en kerran herättyäni nukahda helposti – kevään takkuilevaa tulemista. Talven selkä on kalenterin mukaan taittunut ajat sitten, mutta vielä se ryömii eteenpäin, tai käyttää kainalosauvoja. Mietin, jos kävisikin niin, ettei kevät ollenkaan tule? Sää sen kun vain kylmenisi: tulee 20 astetta pakkasta, sitten 50 ja 70. Mitä oikeasti voisimme tehdä, jos maapallo yhtäkkiä vain kylmenisi? Tai entä jos kesän tullen lämpötila ei pysyisikään Suomen kesän lukemissa, vaan tulisi aina vain kuumempaa? Ensin Saharan lämpötilat, sitten saunan, lopuksi kiehuvan veden? Paistuisimme hengiltä.

Meillä ei ole mitään takuita siitä, että maapallo kannattelee meitä huomiseen ja ylihuomiseen. Entä jos maapallon akselissa tapahtuu pieni poikkeama, se kallistuu liikaa, tai liian vähän..? Tai jos aurinko alkaa oikutella ja jakaa säteitään liikaa, tai liian vähän? Avaruudessa kaikki lienee mahdollista.

Tällaisia asioita ei ole mukava ajatella aamuyöstä. Ympärillä on hiljaista: Hietamäentiellä ei liiku vielä kukaan muutamaan tuntiin. Siippanen nukkuu viattoman unta vierellä ja koiratkin näkevät omia, koiramaisia uniaan. Itse sitä valvoo ja miettii: kuinka kauan vielä? Kuinka kauan meillä on onni olla elossa? Ihmiskunta muistuttaa välillä muurahaisyhdyskuntaa pesässään. Iso jalka on pesän päällä valmiina tallaamaan, mutta muurahaiset sen kun jatkavat arkisia askareitaan mielipuolisen välinpitämättöminä. En ole varma, mikä olisi se iso jalka, joka ihmiskunnan päällä häälyy. Ehkä se on kaiken ennustamattomuus, oma voimattomuutemme kosmisessa mittasuhteessa? David Humen tavoin en osaa luottaa auringon nousevan huomispäivänä idästä, tai mistään muualtakaan. Kaikki on armoa.