Avainsana: ötökät

by Ninni

Kotoinen Anubiksemme, eli keskikesän tuumia ja toimia

Bruno ei lakkaa hämmästyttämästä meitä. Sen aiempi kova elämä käy ilmi monin tavoin. Kaikista koiristamme se on varmasti nokkelin ja omatoimisin. Syömisen ollessa kyseessä se ei epäröi auttaa itseään! Koirien herkut ovat keittiömme vetolaatikossa. Jos laatikkoa ei avata ja tarjoilua järjesty, avaa Brunoliini sen itse. Sitten nappaa herkkupussin suuhunsa ja raju ravistus: herkkuja on riittämiin lattialla! Minä katson vierestä typertyneenä; PuoLiskoinen osti lapsilukon.

Ukkonen saa kotoisen Anubiksemme tolaltaan. Kaksi ukonilmaa olemme nyt sen kanssa eläneet läpi ja on helppo huomata, että ukkonen ei ole nuorenherran suosiossa. Pihalle päästessään se juoksee hullun lailla aitausta ympäri. J. sanoo sen näyttäneen siltä, kuin tahtoisi haukata salamat suuhunsa. Isolla asenteella ollaan siis liikkeellä. Sisällä ollessakin se on levoton. Rauhoittumisen saa aikaan ihmisen viereen käpertyminen.

Hipun kanssa poika on jo ihan sinut. Välillä parivaljakko nukkuu sohvalla yhdessä läjässä, toisiaan lämmittäen. Oi suvi suloinen.

 

Maailman amerikkalaisin maa

Niin Suomesta sanotaan. Oli niin tai näin, niin jotain perää siinäkin sanonnassa on. Kun Yhdysvalloissa rikollinen kuolee pidätyksen yhteydessä, niin Suomi (ja oikeudenmukaisuuden nimissä sanottakoon koko läntinen maailma) menee sekaisin. On mielenosoitusta, jossa mielenosoittajat jostakin syystä lötköttävät kuin lahnat keskellä Helsinkiä, on kaikenlaista polvistelua ja pokkurointia. Intiassa, Latinalaisessa Amerikassa, tai Afrikassa suoritetut ihmisoikeusloukkaukset sen sijaan kuitataan hiljaisuudella.

Sitten joku jossain sai idean, että jokaisen julkisella paikalla olevan patsaan voi töhriä ja leimata rasistin nimellä. Saimme nähdä Winston Churchillin patsaan Englannissa saavan rasistin leiman ja myös Gandhi sai oman osansa. Pieni ihminen tässä tietysti vähän hämmentyy etenkin Gandhin kohdalla: hän kun puolusti intialaisia brittiläiseltä ylivallalta ja sorrolta. Mutta ei anneta järkiajattelun pilata hyvää mellakkaa.

Koko maailma heräsi tuomitsemaan, kun talibanit muinoin kävivät hakuin ja räjähtein muinaisten Buddhan patsaiden kimppuun tuhoten mittaamattoman arvokkaan kulttuuriperinnön. Nyt hyvin harva nousee puolustamaan ”rasistien” patsaita. Ilmeisesti eurooppalaisilla ei ole oikeutta tuntea ylpeyttä omasta historiastaan ja kunnioittaa omia sankareitaan. Kaikki, kaikki mennyt on tulkittava nyt vuoden 2020 moraalin mukaan. Jos se tarkoittaa 1300-luvulla eläneen skottikuningas Robert II:n leimaamista rasistiksi, niin aina parempi. Siitäs sai!

Tämä kesä on ollut kenties liian kuuma. Ehkä järki palaa luoksemme säiden viilennyttyä. Sitä odotellessa liitän tähän kuvan, jota katselemalla voimme päästä ymmärtämään protestoijien ajattelun syvyyttä ja nerokkuutta.

Copenhagen's Little Mermaid labelled 'racist fish'

 

by Ninni

Koira-korona-koira-korona….

Lakun jättämä aukko oli suuri. Siihen täytyi saada täytettä. Ja niin taloon tuli Bruno, 2-vuotias rescue-koira Venäjältä. Brunoliini piti hakea Juukasta asti, eli varauduimme pitkään ja peffaa puuduttavaan ajomatkaan. Mielessä liikkui koira-korona-korona-koira, eli miten parhaiten saada karvainen kaveri meille tuomatta tai viemättä mahdollista koronaa mukana.

Koko matka oli vajaa 500 kilometriä suuntaansa. Joroisten huoltoasemalla pysähdyttiin ostamassa syötävää, tietysti kaikkia mahdollisia etäisyyksiä huomioiden; käsidesiäkin kului kiitettävä määrä. Yövyimme lauantain ja sunnuntain vastaisen yön Majatalo Juukassa ja olimme ainoat asiakkaat siellä. Voin muuten suositella: sänky oli ehdottomasti yksi parhaimmista, joissa olen nukkunut. Omistaja oli pohjoiskarjalaisen rento ja joustava ihminen.

Saimme koiruuden liitetyksi laumaamme sunnuntaina. Alku oli hieman sottainen: raasuparka oksensi autoon. Oksennusta lukuun ottamatta matka sujui hyvin ja Bruno totutteli uusiin ihmisiin – eli meihin – kiltisti ja luottavaisesti.

Jälkeenpäin vasta huomasin, että olin ollut liian jumissa ajatuksineni (koira-korona-koira-korona), ja siksi menetimme aivan upean nähtävyyden Juukassa, nimittäin Pyötikön tsasounan ja sen kalmiston. Jokainen minut tunteva tietää, että tämä kirpaisi. En voi uskoa, että lähdimme reissuun ottamatta selvää mahdollisista tsasounista yms. alueella. Pystyin ajattelemaan vain koiraa (ja sitä koronaa), ja siksi näiden ajatusten ulkopuolinen todellisuus jäi huomiotta. Juukaan on matkaa, kuten tuli jo todettua, eli miten todennäköistä on, että koskaan pääsen näkemään nämä nyt menettämäni ihanat asiat?

 

by Ninni

Siivetön eli kesäänsä

Olen taas vanhentunut vuoden. Olen 47-vuotias ja kolme vuotta matkaa on enää viiteenkymmeneen. Tällä hetkellä jaan unelmani kahteen osaan myös aikataulullisesti: ennen viittäkymppiä toteutettavat ja sen jälkeen toteutettavat. Oikeastaan vanheneminen on todella hyvä asia; ilman sitä tuskin tavoittelisimme asioita samanlaisella innolla kuin ilman tietoa ajan rajallisuudesta.

Syntymäpäivään päättyy myös se alkukesän vaihe, jota rakastan yli kaiken. Sitten tulee juhannus ja heinäkuu, joka on sellainen arkinen kesäkuukausi ilman erityisempää kiehtovuutta. Heinäkuun viikkoina voi kuitenkin odottaa elokuun kuutamoita, koska ne todella ovat odottamisen arvoisia. Tai sitten voi yrittää elää hetkessä; katsoa mustarastaan hyppelyä nurmella, ihailla kesätaivasta yöllä ja taivaan valon hienoista hiipumista keskikesän dramaattisten valkoisten öiden jälkeen.

Kesällä halu fyysiseen ponnisteluun on minimissä. Meillä kuitenkin on edessä voimainkoitos: sohva on hajoamassa lopullisesti ja uusi on saatava. Luvassa on siis hikoilua vanhan huonekalun pois saamiseksi ja uuden saamiseksi tilalle. Tuskin mikään sohva kestää loputtomiin Lakun kuudenkymmen kilon massaa, jolla se hyppii ja leikkii sohvalla, mutta voihan sitä aina vaihtaa sohvaa sitä mukaa kun vanha hajoaa. Sen tekee mahdolliseksi tori.fi ja sen erinomaiset valikoimat käytettyjen huonekalujen osalta.

En ole vielä uinut tänä kesänä, mutta leikkautin kuitenkin otsatukan itselleni. En ole varma kuinka nuo asiat liittyvät yhteen, mutta mainitaan nyt nekin samassa lauseessa.

 

by Ninni

Siivetön pohtii perimää

Jokin aika sitten innostuin tilaamaan FamilyTreeDNA:lta paketin, joka piti sisällään välineet DNA-näytteen ottamista varten. Helppoa se oli: posken sisäpintaa raaputeltiin kahdella harjalla, ja harjanpäät laitettiin pieniin nestettä sisältäviin kapseleihin, jotka lähtivät matkalle kohti Yhdysvaltoja. Ja sitten joskus, viikkojen kuluttua, tulee tieto perimän salaisuuksista. Mitä kautta esivanhemmat ovat päätyneet tänne suloiseen Suomeemme?

Kiehtovaa se on. Ja tässä on kyse vain ihmisistä. Olen mietiskellyt koiriammekin, niiden geenien salaisuutta, niiden esivanhempien vaiheita. Yksikään koiristamme ei ole mitään perinteistä suomalaista rotua. Lakussa on tanskandogia, labradorinnoutajaa, bokseria ja bullmastiffia. Nuppu on puhdasverinen chihuahua-aristokraatti, ja Hippu on chihun ja venäjäntoyn sekoitus. Tässä päivänä muutamana tuumailin, että esimerkiksi Lakun esivanhemmat (koiraesivanhemmat) ovat voineet elää vaikka millaista luksuselämää. Luin Vladimir Nabokovin kirjan Nabokov Nabokovista: vauraalla venäläisperheellä oli siinä vouhottavaluonteinen tanskandogi. Kenties Lakun esivanhemmat ovat antaneet ihmisille seuraa linnoissa ja palatseissa. Nyt se on sekarotuinen, mutta jokainen rotu on mainio sinänsä, jalostettu ja hienoksi havaittu. Minusta tuntuu, etteivät sen esivanhemmat häpeäisi sitä. Kyllä se niille kunniaa tuottaa.

Kuinka kauan sitten Nupun esivanhemmat elivät Meksikossa? Siellä muinoin uhrattiin chihuahuoita: Nupun esi-isät olivat luultavasti niitä, jotka pääsivät karkuun vimmaisia takaa-ajajia. Mitä kautta Nupun tie kulki Suomeen? Venäläistä lähisukua sillä on, sen tiedän. Nupun oikea nimi ei edes ole Nuppu, vaan papereissa se on Abigail Agatha. Tuo mainio nimi olisi arkikäytössä kuitenkin hieman pitkä, joten siksi Nuppu.

Hipun esi-emän voin kuvitella loikomassa jonkun joutilaan venäläisrouvan silkkisessä sylissä. Luultavasti se on sieltä katsellut epäluuloisena vieraita. Kommunismin aikaan Venäjällä ei enää harrastettu toyiden kasvatusta – eivät kai ne sopineet sosialistisen valtion imagoon. Kai siellä koirienkin piti olla stahanovilaisia työn sankareita, täyttää koiranormeja, olla hyödyllisiä.

Joskus tuntuu kummalliselta ajatella, että koirienkin sukupuut ulottuvat tuhat, ja kymmenentuhatta vuotta taaksepäin. Esivanhempien ketju jatkuu aina varsieväkalaan, ja siitä eteenpäin elämän alkuun maapallolla.

 

by Ninni

Siivetön sopeutuu

Santahamina on kaunis. Ulkoilumaastot ovat maineensa vertaisia – ylimaallisen kauniita. Saaressa asuessa meri on koko ajan läsnä: se antaa rajat iltakävelyille ja muistuttaa itsestään tuulen muodossa, vaikkei koko ajan näkyisikään. Paikallinen koirapuisto on muodostunut nelijalkaisten perheenjäsenten suosikkipaikaksi. Se on tilava ja kumpuileva, siellä on hyvä Lakun laukkailla ja koiratyttöjen tutkiskella kesän ihmeitä. Minustakin se on mainio. Siellä on penkki, jolla on hyvä istua ja lukea hyvää kirjaa koirien kirmaillessa. Koivun ja pihlajan oksat kaareutuvat penkin yli, ja luonnon vehmaus ja vihreys on suorastaan ylenpalttista.

Muutimme juuri ennen vappua. Muuttofirman ihmiset varmaan katuivat ammatinvalintaansa sinä päivänä: neljä kerrosta ylös ja alas hissittömässä talossa, samalla kanniskellen painavia kirjalaatikoita tai huonekaluja. Onneksi kukaan ei kuollut siihen urakkaan. À propos, hissittömyys! Se on todellakin melkoinen miinus, jos on paikassa paljon plussaakin. Joka kerta koirien kanssa portaita kävellessä pelkään, että Laku vetää minut vielä nurin. Aluksi se ei oivaltanut rappusten ideaa ollenkaan. Nautamaista itsepäisyyttä osoittaen se jumittui välikerroksiin ja PuoLiskoinen oikeasti joutui kantamaan tuota viisikymmenkiloista pari kerrosväliä.Tämä tietysti täytti minut kauhulla, kun ajattelin PuoLiskoisen muuttoloman loppumista, ja itseäni yksin kamppailemassa porrasvihamielisen Lakritsan kanssa*. Onneksi otus teki sovinnon portaiden kanssa ja kävelee nyt ne ihan nätisti. Riski siinä on lähinnä Laksun arvaamattomuus: jos/kun se sattuu näkemään jotain mielenkiintoista, niin sitten mennään. Pelkään mitä se tarkoittaa minun kohdallani.

Eräs hieno puoli täällä asumisessa ovat ihmiset. Naapurit ovat kerrassaan mahtavia – sitä tuntee eräänlaista hengenheimolaisuutta. Kaikki ovat ystävällisiä ja joustavia, eikä jutunaiheista ole pulaa. Santahamina on myös todellinen koirien saari: täällä näitä nelijalkaisia näkee paljon, ja myös niiden välille muodostuu ystävyyksiä. Nuppu yllätti minut positiivisesti tekemällä tuttavuutta pulskan labradorin kanssa, jonka ystävällisestä luonteesta ei voinut erehtyä. Hippu on viileämpi ja pitää oman joukon seuraa vieraita parempana. Laku on osoittanut kansainvälisen orientoitumisensa ystävöimällä Espanjasta pelastettua Simeonia, rauhallista seitsenvuotiasta koiraherraa.

Santahamina on Helsinkiä, mutta sillä ei Luojan kiitos ole Helsingin negatiivisia piirteitä: ihmispaljoutta ja asfaltin ynnä kiven ylivaltaa. Itse asiassa täällä on mahdollista unohtaa kokonaan asuvansa ”Helsingissä”. Jos kaupassa ja kirjastossa ei tarvitsisi käydä, niin sitä ei muistaisikaan. Kirjastokortit muuten hankimme heti asumisemme ensi hetkinä Laajasalon kirjastosta. Se on lähin, ja siellä sijaitsee myös lähin päivittäistavarakauppa. Laajasaloon pääsee bussilla 86 – pysäkki on melkein suoraan parvekkeemme alla – ja se ajaa myös Herttoniemeen. Herttoniemestä metron kautta onkin koko pääkaupunki ihmeineen ihan käden ulottuvilla, jos kokee kutsumusta.

 

*) En jaksa nostaa sitä, saati kantaa.

 

 

by Ninni

”Ei hullukaan huhtikuulla kylvä..”

Näin totesi vanha kansa, viisaat esivanhempamme. Parasta siis pysytellä pois pelloilta. Vanha kansa suhtautui muutenkin epäillen huhtikuuhun: Helsingin seudulla tiedettiin touot tehtäväksi turkki päällä, jos huhtikuussa halot onkin voitu hakata paljain päin. Varokaa siis, ihmislapset, liian aikaisen kevään tyhjiä lupauksia! Vatsanpalvojien kannattaa myös olla silmä tarkkana sikojen kanssa: Tammelassa tiedettiin huhtikuun kurassa rypevän sian menevän mielellään uuniin kesäkuun puolella.*

Minä en jaksa epäillä huhtikuuta, vaan olen suorastaan rakastunut siihen. Rakastan pitkiksi venyviä päiviä ja viileitä iltoja. Rakastan maan tuoksua ja esiin punnertavia leskenlehtiä. Keväällä elämä tuntuu enemmän lahjalta kuin muina vuodenaikoina. Pidän raja-ajoista, keväästä ja syksystä. Pidän kai enemmän lupauksista niiden ollessa ilmassa, kuin niiden toteutuessa. Todellisuus on liian usein pettymys, odotus on parempaa.

Meillä kotona asustaa musta porsas, Laku. Se todellakin pitää ravassa rypemisestä – huonompi juttu meille taloutemme ihmisjäsenille. Jo maaliskuun puolella koiralapsi päätti, että nyt on kevät. Se menee innoissaan pihalle, joka on vielä talven jäljiltä kostea ja rapainen. Sitten se kellahtaa autuaasti kyljelleen ja paistattaa päivää. Lienee tarpeetonta sanoa, että meillä käydään koiran kanssa pesuhuoneessa usein ja hartaasti. Onneksi poika ei tunnu pahastuvan hygieniansa hoidosta, vaan kestää pesun tyynesti. Joskus se näyttää jopa pitävän siitä, toisin kuin tyttökoiramme.

Unipäiväkirjan sivuilta

Olin junassa matkalla Venäjälle. Joku kauhea jalkapuoli ja käsipuoli mies vainosi minua. Junan henkilökunta ei ollut puolellani, vaan virnuili vahingoniloisesti. Olin samaan aikaan peloissani ja suuttunut.

*) SKS:n Vanhat merkkipäivät nämäkin tiedot antoivat..

 

by Ninni

Käpy yöpöydän laatikossa

En ole koskaan ollut sellainen ihminen, joka jemmailee yöpöydän laatikkoon mitään kovin tärkeää. Sieltä saattaa löytyä hiuspompula (niiltä ajoilta, jolloin siivetön ystävänne oli pitkäkutrinen nainen), tai hiuspinni, ehkä joku kirjanmerkki.

Nyt sieltä löytyy käpy. Tarkemmin sanottuna männynkäpy.

Jostain tuntemattomasta syystä avasin laatikon, ja siellähän käpy vinkkasi minulle iloisesti silmää. Tuli hyvä mieli, muistoja syksystä. Lakulla oli silloin käpyvaihe päällä, ja koti täynnä näitä havupuiden hedelmiä. Yhdessä vaiheessa löysin sellaisen sängystä, ja väsyneenä en jaksanut viedä sitä roskikseen, vaan heitin mokoman yöpöydän kätköihin.

Laatikot ja käsilaukut ovat yllättävien löytöjen valtakuntaa. Teatterilippu menneeltä syksyltä, tuttavan omin käsin tuhertama, yhteystiedot sisältävä lappu, melkein loppuun kulunut suosikkihuulipuna – eletyn elämän esineitä. Palvon onnellisia muistoja ja ne vähän onnettomammatkin tuntuvat ajan kuluessa kultautuvan.

En tahtoisi elää elämää, jossa käpyä ei voi löytää yöpöydän laatikosta. Eipä toisaalta taida olla pelkoakaan sellaisesta.

 

by Ninni

Joulupuu on jukerrettu…

.. ja sen kynttilät sammuneet! Kiitos tästä riisutusta joulusta kuuluu perheemme uusimmalle jäsenelle Lakulle. Viisikuukautinen ei malttanut jättää kuusta rauhaan: ensin kokeiltiin hauskanpitoa koristeiden kanssa, ja sitten rohkaistuttiin jukertamaan itse kuusta. Laku harvensi joulupuuta päästäkseen paremmin juomaan sen vedet. Ilmeisesti metallilta ja havulta maistuva vesi on makuelämyksenä parempi kuin oman kupin tuore ja raikas.. Viimeistelyvaiheessa se järsi kynttilöiden sähköjohdon poikki – tulkoon pimeys!

Ei silti ole syytä vajota synkkyyteen, sillä ehtihän kuusi tuottaa iloa toiseen joulupäivään asti. On se parempi kuin ei mitään!

Perinteiset kirjalahjat ovat pitäneet mielen iloisena ja aktiivisena. Pieniä asioita ei ehdi suremaan, kun on niin paljon hyvää luettavaa. Niska- ja hartiasärky tosin varoittelee saapumisestaan, tuo jokajouluinen kutsumaton vieras.

S niin kuin siirto

Ennen joulua selvisi sekin, että me joudumme muuttamaan pois Mynämäeltä muutaman vuoden sisään. PuoLiskoisen työpaikka siirtyy pääkaupunkiseudulle ja me sen mukana. Turun Sanomia myöten tätä siirtymisprosessia on puitu, kansanedustajissa asti on oltu puolesta ja vastaan. Sisäministeri on nyt asian kaikessa viisaudessaan päättänyt, niin että se siitä. Varsinainen Suuri Muutos tapahtunee joskus vuonna 2016-2017.

Minä olen kiintynyt tähän seutuun, ja olen alkanut pitää tätä omaa kuntaa ihan aidosti kotikuntanani. Lähteminen ei ole helppoa, varsinkin kun täällä on niin mahtavia ja lämpimiä ihmisiä, joista pitää erota. Tiesin jo naimisiin mennessäni, että P´Liskoinen on siirtovelvollinen ja vietin suurimman osan 90-luvun alkua siirtoa peläten. Silloin sitä ei tullut, mutta en kai koskaan lakannut mieleni pohjalla sitä pitämästä, koska tämä ei minulle tullut niin suurena yllätyksenä kuin joillekin toisille. Toki lähtö on myös helpompi meille, koska meillä ei ole lapsia huolehdittavana: koulujen vaihtoa ja kaveripiirien särkymisiä.

Uskon ihan aidosti siihen, että harva asia tässä maailmassa on pelkästään negatiivinen. Useimmista meille tapahtuvista asioista pystyy löytämään sekä hyviä että huonoja puolia. Pääkaupunkiseudulle (olipa kyseessä sitten Espoo, Järvenpää, Kerava, mikälie – ehdotuksia otetaan vastaan) siirtymisen hyvät puolet voisivat olla..

  1. Pakko muuttaa pois isosta talosta ja pienempään asuntoon! Pakko luopua turhasta roinasta. Pakko miettiä, mikä oikeasti on tarpeellista. Siivottava pinta-ala pienenee!
  2. Pääkaupunkiseudun kulttuuritarjonta on vailla vertaa.
  3. Uusi asuinpaikka tarkoittaa uusia tuttavuuksia, uusia elämyksiä. Se tarkoittaa myös vanhoja tuttavuuksia, jotka voi uudistaa. Sukulaisia. Koulukavereita.
  4. Helsingissä on valtava määrä kaikenlaisia kauppoja (no, en tiedä onko tämä nyt niin hyvä asia, jos ajatellaan tuota ykköskohtaa), ja erityisen mahtavia kirjakauppoja.
  5. Jos muuttaisi Järvenpäähän, niin kirkkomatka lyhenisi, ja kotikirkoksi tulisi yksi ihanimmista ortodoksikirkoista, joita maamme päällään kantaa. Tämä ei ole mikään ihan pieni etu.

Näin minä olen tätä asiaa ajatellut. Lisään vielä, että elämälle on yksi asia luonteenomaista, ja se on muutos. Sitä ei voi useinkaan estää, siihen ei voi aina vaikuttaa, eikä se välttämättä ole oman mielemme mukainen. Oikeastaan ainoa, mihin voi vaikuttaa, on oma asenne sitä kohtaan.

by Ninni

Tasapuolisuuden nimessä: iloympyrä!

Postasin kuvan pelkopyramidistani, ja nyt on aika katsoa toiseen suuntaan: iloon, onneen, hyviin asioihin. Ennen kuvaan tutustumista annetaan sija PuoLiskoisen kritiikille: hänen mielestään hänelle varattu kakkupala oli pienempi kuin koirien ja kirjojen ala. Tästähän ei voi syyttää muuta kuin piirtäjän kättä. Tarkoitus oli antaa koirille, kirjoille ja P´Liskoiselle yhtä suuret sektorit, noin suunnilleen, mutta enhän minä tätä ympyräistäni millään harpilla piirtänyt..

Tulkoon pimeys

Torstain ja perjantain välisenä yönä menivät sähköt. Joulukortit olivat taas viime tingassa, joten allekirjoittanut päätyi leikkaamaan ja liimaamaan niitä kynttilän valossa. Tunnelmallinen, joskin epätarkka valaistus tähän tärkeään työhön!

Koirat pelkäsivät myrskyä. Hippu liimautui kiinni nukkuvan J:n päähän, eikä Laku suostunut ulkoilemaan ilman minua. Siellähän sitten oleilimme kahdestaan myrskyävässä yössä, fikkari ainoana valon lähteenä.

Iloympyra

 

by Ninni

Nikolaus nitoopi kiinni

… maan ja veden. Järvet jäätyvät, samoin maa. Luonto valmistautuu lepoon. Samaan aikaan syttyvät kodeissa kaksi kynttilää ikkunalaudalla – näin myös meillä. Otan kätköistäni isoisän äidin kynttilänjalat ja pystytän niihin antiikkikynttilät. Kaksi lämmintä liekkiä loistavat pimeään iltaan.

Niin suurta juhlaa ei meillä olekaan, ettei siihen kuuluisi imuri ja moppi. Lakun saavuttua on kodin siisteyden vuoksi saanut ponnistella paljon enemmän kuin ennen! Isolla koiralla on isot kuratassut, ja ison koiran mieltymykset ulkopuuhissa. Tänäänkin (hyvissä ajoin ennen kello iltakuutta ja kynttilöiden sytytystä) imuroin ja moppasin. Kurajäljet katosivat, mutta varmasti vain hetkeksi. Toivon, toivon, ja odotan pyhän Nikolauksen päivän lupausta maan jäätymisestä..

Vilkaisu unimaailmaan

Viime aikoina olen taas nähnyt jättiläisunia. Yksi oli erityisen häiritsevä: olimme PuoLiskoisen kanssa huvipuiston maailmanpyörässä – olisiko ollut Linnanmäellä – ja siellä korkeimmalla kohdalla oli vieressämme jättiläinen, ja sen pää oli meidän korimme kohdalla. Unissani ei esiinny vain tietyn kokoisia jättiläisiä, vaan niitä on ollut useampaa laatua: on sellaisia kotimme korkuisia ja sitten mahdottoman suuria. Joskus ilmaisen aggressiota niitä kohtaan, mutta tietty voimattomuuden tunne siinä on. Kokoero on vain niin suuri.

Sotaisia kirjoja

Murtuneet mielet voitti tieto-Finlandian, ja mielestäni ansaitusti. Aihetta ei ole käsitelty paljonkaan, ehkäpä se on koettu vaikeaksi. Sodista palanneiden miesten perheet ovat kuitenkin kokeneet rintamaelämän kielteiset vaikutukset monesti omissa nahoissaan. Moni veteraani näki painajaisia sotakokemuksistaan elämänsä loppuun asti.

Ville Kivimäen kirja antaa äänen ja ainakin etunimen niille, jotka murtuivat taistelun paineessa. Mutta hän nostaa esille myös mielenkiintoisen kysymyksen: miksi joku murtui, ja toinen kesti? Communitas, pienten sotilasyksikköjen keskinäinen kohtalonyhteys, ystävyys, ja aseveljeys ilmeisesti kannustivat ihmisiä suoriutumaan mahdottomilta tuntuvissa olosuhteissa. Jopa kotitaustalla saattoi olla vaikutusta: ehjä ja turvallinen koti saattoi olla juuri se tekijä, joka auttoi kestämään.

Nykyaikana ei onneksi enää uskota olevan murtumattomia ihmisiä. Uskotaan ennemmin, että meillä kaikilla on rajamme. Ja näin se varmasti onkin. Kranaattikauhuisia ja taisteluväsymystä potevia kohdeltiin Suomessa ymmärtäväisemmin – vai sanoisinko inhimillisemmin – kuin esimerkiksi totalitaarisissa valtioissa Saksassa ja Neuvostoliitossa, mutta kuitenkin ankarammin kuin Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa.

Tämä on ollut varsinainen sotaisen kirjallisuuden syksy. Luin nimittäin myös Pekka Visurin kirjan Mannerheim ja Ryti – vaikeat valinnat. Mitään kovin uutta se ei tarjonnut, koska näistä asioista* on puhuttu pitkään ja eriseuraisesti. Kirjasta muistuu mieleeni eräs anekdootti. Sodan lopulla liittoutuneiden johtajat keskustelivat keskenään, ja Churchill sanoi historian tulevan kohtelemaan heitä lempeästi. Muut kysyivät, mistä hän sen tiesi, mihin Churchill vastasi: ”Koska aion itse kirjoittaa sen”. Niinpä niin. Nykyinen totuus sodasta ei välttämättä ole koko totuus, tasapuolisin totuus, tai edes totuudellisin totuus. Sen sijaan se on vahvemman totuus.

*) Miksi joukkoja ei keskitetty Kannakselle vuonna 1944, vaan niitä pidettiin Itä-Karjalassa ”turhaan”. Oliko Suomi Saksan täysi liittolainen, vai vain epävirallinen aseveli? Pystyikö Suomi toimimaan itsenäisen valtion tavoin, vai oliko se vain Saksan vasalli? Miksi Mannerheim ei nähnyt Kannaksen suurhyökkäyksen tuloa?