Pääministerimme on juhlinut, juonut, kenties muitakin päihteitä on siinä sivussa nautittu. On väännelty naamaa ja tanssittu poseeraten kameralle. Kansa on jakaantunut: osan mielestä Marin on ”nuori” (37-vuotias) ja saa bilettää miten tahtoo. Osa on sitä mieltä, että pääministeriys on instituutio, jonka arvoa ei ainakaan nosta moinen meno.

Yhä useammin törmää siihen ajatukseen, että keneltäkään ei saa kieltää mitään mistään syystä. Vain ahdasmieliset ihmiset ovat sellaisia ilonpilaajia, jotka puuttuvat railakkaaseen hauskanpitoon. Itse nyt kuitenkin satun kuulumaan siihen ihmisryhmään, jonka mielestä pääministerin on lomallakin syytä muistaa edustavansa Suomea. Pääministerin pesti on valtakunnan kakkosvirka, eikä siihen voi suhtautua kevyesti. Huomatkaa: en sano ettei juhlia saisi. Saa toki, mutta ilman kameroita. Onko se oikeasti liikaa vaadittu?

Lisätään muuten yksi huomio. ”Some-vaikuttajat” ja ”freelancerit” ovat de facto työttömiä, jotka tietävät tarvitsevansa rahaa elämäntyylinsä ylläpitoon. Onko silloin mikään ihme, jos he myyvät pääministerin sekoiluvideot kenties hyvinkin pienestä rahasta. Näille ihmisille työttömyys on joko elettyä elämää tai se vaanii heti seuraavan kulman takana. Silloin on vain helpotus myydä juhlavideo ja siirtää varattomuutta vähän kauemmas tulevaisuuteen.

Jotkut sanovat, ettei meidän pidä paheksua sitä, jos vieras mies imee pääministerin kaulaa, voihan pääministeri nimittäin elää avoimessa avioliitossa. Niin totta, näinhän asia voi olla. Mutta taas kerran: imeköön pääministerin kaulaa kaikessa yksityisyydessä, ei kameran edessä. Vaikka pääministeri eläisi miten avoimessa avioliitossa, niin tuskin hänen miehensä silti ilahtuu tällaisista videoista. Yksityisasiat eletään yksityiselämässä.

Jotkut ihmiset ovat nousseet kiivaasti puolustamaan Marinia. On kuin häneltä oltaisiin kieltämässä jotain perustavanlaatuista ihmisarvoon kuuluvaa oikeutta, kun tahdotaan hänen pitävän sekoilunsa salassa. Pitää voida hinkua korkeisiin virkoihin ja isoihin liksoihin, mutta vastineeksi niistä ei saisi odottaa mitään. Pitäisi saada syödä ja säästää kakku – tai jauhot ainakin.

Kuvaan ja olen kuvattavana – olen siis olemassa?

Pääministerin kompastuskiveksi muodostui kamera. Kännykkäkamera, älylaite, joka joillakin ihmisillä on aina käden jatkeena. Kutsumaton vieras, hiljainen läsnäolija, äänetön vieras.

Sanna Marin ei suinkaan ole ainoa nuori tai keski-ikäinen ihminen, joka on videoiden ja kuvien lumoissa. Itse olen 13 vuotta pääministeriä vanhempi, mutta omassa ikäryhmässänikin on ihmisiä, jotka eivät tee mitään ilman kameraa. Leivoitko kääretortun? – Heti laittamaan kuva siitä someen! Virkkasitko torkkupeiton? – No pitäähän siitä kuva saada! Ostitko mansikoita? – Mahtoiko sitä edes tapahtua, ellei somessa ole kuvaa kiusaantuneesti hymyilevästä marjamyyntikojun tytöstä. Ja jos mennään ulos syömään, niin toki joka ruokalaji pitää kuvata, jokaiselta kantilta. Ja maanitella haluttomia ystäviä poseeraamaan kuvissa.

Virginia Woolf sanoi, ettei mikään ole todellista ennen kuin se on merkitty muistiin. Woolf puhui kirjoittamisesta, joka sentään edellyttää paperin tai vihkon esille ottamista, kynään tarttumista ja ajatusten jäsentelyä. En voi olla miettimättä onko nykypäivänä kirjoittamisen korvannut kuvaaminen. Jos siitä ei ole kuvaa, se ei tapahtunut.

Mitä pahaa kuvaamisessa on? No ei tietenkään mitään, silloin kun sitä ei harrasta umpihumalassa hoilottaen epämääräisen kaveriporukan kanssa. Korkeintaan sillä vain ikävystyttää ne muutamat, jotka kuvia selaavat läpi. Näin vanhan kansan ihmisenä toivon vain, että itse saan olla rauhassa kaiken tämän kuvaamisen keskellä. En tahdo virnuilla maanisesti lounaspöydässä tai näyttää nolostuneelta illallisen ääressä.

Joillakin on niin kiire tallentaa hyviä hetkiä, että he pilaavat ne. Jos paikalla on neljäkin ystävystä niin ei todellakaan riitä, että otetaan yksi kuva. Pitää nimittäin saada sellainen kuva, jossa kaikki ovat edukseen. Jokainen voi huvikseen miettiä kuinka kauan sellaisen ottaminen kestää. Voin kertoakin: sen ottaminen kestää tasan sen ajan, minkä hetken pilalle meneminen kestää.

Viime aikojen tapahtumat ovat olleet mykistyttävän kauheita. Sota on saapunut Eurooppaan ja Venäjä on sen tänne tuonut hyökkäämällä rauhallisen naapurimaansa Ukrainan kimppuun. Jälki on rumaa: pommitetut kaupungit, epätoivoissaan pakenevat siviilit, kokonaisten nuorten ikäluokkien kuolema sodan jauhavassa kidassa.

Tapahtumat ovat olleet kauheita, mutta eivät sittenkään niin kovin yllättäviä. Eivät minulle ainakaan, sellaisessa perheessä kun kasvoin. Isäni pohti usein Venäjän mahdollista hyökkäystä Suomeen ja kuinka se voitaisiin torjua. Isovanhempani eivät koskaan luottaneet Neuvostoliittoon tai Venäjään – heille riitti Karjalan menetys todistamaan mikä naapuri on miehiään. Ympärillä Suomi suomettui. Saimme kuulla liturgiaa naapurin jättiläisvaltion hyvästä tahdosta pientä Suomea kohtaan. Välillä tosin korulauseet kuulostivat ontoilta, kuten esimerkiksi Neuvostoliiton sekaantuessa röyhkeästi suomalaiseen sisäpolitiikkaan hajottamalla hallituksia ja määräämällä kuka meillä saa olla presidentti-ehdokkaana. Ulkopolitiikassa meillä oli myös sidotut kädet, siitä piti huolen puolipakolla meille syötetty YYA-sopimus. Suomi suomettui, oma perheeni ei.

Omaa reaktiotani pohtiessa tunnistan tunteista suuttumuksen, mutta yllättyneisyyttä en. Jollakin alitajuisella tavalla tiesin – geenimuistiko siinä lie auttanut – että joskus näin tulisi käymään. Venäjä piti lepotaukoa 90-luvulla; silloin se suhtautui demokratiaan kaikkein myönteisimmin ja oli ystävällismielisissä suhteissa länsimaailmaan. Sitä aikaa kesti kymmenisen vuotta ja sitten palattiin surulliseen normaaliin. Venäjä kokee koko ajan olevansa hyökkäyksen kohteena, yksi maailman suurimmista valtioista, sotilas- ja ydinasemahti. Sen on suorastaan pakko pomottaa, uhkailla ja pelotella paljon pienempiä naapurivaltioitaan. Ja kun pelottelu ei tehoa se hyökkää. Niin kävi Ukrainassa.

Ukrainalaiset ovat löytäneet oman talvisodan henkensä. Siviilit opettelevat Mototovin cocktailien tekemistä, vanhuksetkin tarttuvat kivääriin. Tätä on – valitettavasti – Euroopan normaali. Eihän Suomikaan ole saanut rauhantilasta nauttia pitempään kuin vuosisadan autonomian aikana. Nyt toisen tasavallan aikana olemme saaneet nauttia rauhan aikaa vähän yli 70 vuotta. Kenties se aika on nyt tullut loppuun. En pidä mahdottomana sitäkään, että Ukrainan jälkeen Venäjän karhun huomio siirtyy Suomeen. Luojan kiitos olemme pitäneet kiinni yleisestä asevelvollisuudesta. Toivottavasti mahdollisimman moni suomalainen nuori käy intin, nyt enemmän kuin koskaan on syytä siihen.

Ukrainan sota on herättänyt päättäjätkin toimimaan. Yhteyksiä on otettu erityisesti Yhdysvaltoihin. Jos Suomi onnistuu saamaan USA:lta ja Britannialta aseapua, niin tilanteemme paranee oleellisesti. MNNA-statuksen suojissa voisimme valmistella liittymistä sotilasliitto NATO:oon. NATO ei ole täydellinen, mutta se on puolustusliitto. Se ei hyökkää. Suomalaiset varusmiehet ja reserviläiset ovat turvassa: NATO-joukkoihin hakeutuvat vapaaehtoiset, jotka saavat siihen sopivan koulutuksen. Meillä ei ole varaa jäädä odottelemaan jotain mahdollisesti tulevaisuudessa siintävää täydellistä vaihtoehtoa. Nyt, kuten niin monta kertaa historiassa aiemminkin, on valittava kahdesta pahasta pienempi. Minulle se on länsiliittoutuminen. YYA-vuosien turvattomuuden tunne riitti hyvin kokemukseksi itäliittoutumisen ”eduista”!