Tekijä: Ninni

Hiljainen vieras

Pääministerimme on juhlinut, juonut, kenties muitakin päihteitä on siinä sivussa nautittu. On väännelty naamaa ja tanssittu poseeraten kameralle. Kansa on jakaantunut: osan mielestä Marin on ”nuori” (37-vuotias) ja saa bilettää miten tahtoo. Osa on sitä mieltä, että pääministeriys on instituutio, jonka arvoa ei ainakaan nosta moinen meno.

Yhä useammin törmää siihen ajatukseen, että keneltäkään ei saa kieltää mitään mistään syystä. Vain ahdasmieliset ihmiset ovat sellaisia ilonpilaajia, jotka puuttuvat railakkaaseen hauskanpitoon. Itse nyt kuitenkin satun kuulumaan siihen ihmisryhmään, jonka mielestä pääministerin on lomallakin syytä muistaa edustavansa Suomea. Pääministerin pesti on valtakunnan kakkosvirka, eikä siihen voi suhtautua kevyesti. Huomatkaa: en sano ettei juhlia saisi. Saa toki, mutta ilman kameroita. Onko se oikeasti liikaa vaadittu?

Lisätään muuten yksi huomio. ”Some-vaikuttajat” ja ”freelancerit” ovat de facto työttömiä, jotka tietävät tarvitsevansa rahaa elämäntyylinsä ylläpitoon. Onko silloin mikään ihme, jos he myyvät pääministerin sekoiluvideot kenties hyvinkin pienestä rahasta. Näille ihmisille työttömyys on joko elettyä elämää tai se vaanii heti seuraavan kulman takana. Silloin on vain helpotus myydä juhlavideo ja siirtää varattomuutta vähän kauemmas tulevaisuuteen.

Jotkut sanovat, ettei meidän pidä paheksua sitä, jos vieras mies imee pääministerin kaulaa, voihan pääministeri nimittäin elää avoimessa avioliitossa. Niin totta, näinhän asia voi olla. Mutta taas kerran: imeköön pääministerin kaulaa kaikessa yksityisyydessä, ei kameran edessä. Vaikka pääministeri eläisi miten avoimessa avioliitossa, niin tuskin hänen miehensä silti ilahtuu tällaisista videoista. Yksityisasiat eletään yksityiselämässä.

Jotkut ihmiset ovat nousseet kiivaasti puolustamaan Marinia. On kuin häneltä oltaisiin kieltämässä jotain perustavanlaatuista ihmisarvoon kuuluvaa oikeutta, kun tahdotaan hänen pitävän sekoilunsa salassa. Pitää voida hinkua korkeisiin virkoihin ja isoihin liksoihin, mutta vastineeksi niistä ei saisi odottaa mitään. Pitäisi saada syödä ja säästää kakku – tai jauhot ainakin.

Kuvaan ja olen kuvattavana – olen siis olemassa?

Pääministerin kompastuskiveksi muodostui kamera. Kännykkäkamera, älylaite, joka joillakin ihmisillä on aina käden jatkeena. Kutsumaton vieras, hiljainen läsnäolija, äänetön vieras.

Sanna Marin ei suinkaan ole ainoa nuori tai keski-ikäinen ihminen, joka on videoiden ja kuvien lumoissa. Itse olen 13 vuotta pääministeriä vanhempi, mutta omassa ikäryhmässänikin on ihmisiä, jotka eivät tee mitään ilman kameraa. Leivoitko kääretortun? – Heti laittamaan kuva siitä someen! Virkkasitko torkkupeiton? – No pitäähän siitä kuva saada! Ostitko mansikoita? – Mahtoiko sitä edes tapahtua, ellei somessa ole kuvaa kiusaantuneesti hymyilevästä marjamyyntikojun tytöstä. Ja jos mennään ulos syömään, niin toki joka ruokalaji pitää kuvata, jokaiselta kantilta. Ja maanitella haluttomia ystäviä poseeraamaan kuvissa.

Virginia Woolf sanoi, ettei mikään ole todellista ennen kuin se on merkitty muistiin. Woolf puhui kirjoittamisesta, joka sentään edellyttää paperin tai vihkon esille ottamista, kynään tarttumista ja ajatusten jäsentelyä. En voi olla miettimättä onko nykypäivänä kirjoittamisen korvannut kuvaaminen. Jos siitä ei ole kuvaa, se ei tapahtunut.

Mitä pahaa kuvaamisessa on? No ei tietenkään mitään, silloin kun sitä ei harrasta umpihumalassa hoilottaen epämääräisen kaveriporukan kanssa. Korkeintaan sillä vain ikävystyttää ne muutamat, jotka kuvia selaavat läpi. Näin vanhan kansan ihmisenä toivon vain, että itse saan olla rauhassa kaiken tämän kuvaamisen keskellä. En tahdo virnuilla maanisesti lounaspöydässä tai näyttää nolostuneelta illallisen ääressä.

Joillakin on niin kiire tallentaa hyviä hetkiä, että he pilaavat ne. Jos paikalla on neljäkin ystävystä niin ei todellakaan riitä, että otetaan yksi kuva. Pitää nimittäin saada sellainen kuva, jossa kaikki ovat edukseen. Jokainen voi huvikseen miettiä kuinka kauan sellaisen ottaminen kestää. Voin kertoakin: sen ottaminen kestää tasan sen ajan, minkä hetken pilalle meneminen kestää.

Kun sanat eivät riitä

Viime aikojen tapahtumat ovat olleet mykistyttävän kauheita. Sota on saapunut Eurooppaan ja Venäjä on sen tänne tuonut hyökkäämällä rauhallisen naapurimaansa Ukrainan kimppuun. Jälki on rumaa: pommitetut kaupungit, epätoivoissaan pakenevat siviilit, kokonaisten nuorten ikäluokkien kuolema sodan jauhavassa kidassa.

Tapahtumat ovat olleet kauheita, mutta eivät sittenkään niin kovin yllättäviä. Eivät minulle ainakaan, sellaisessa perheessä kun kasvoin. Isäni pohti usein Venäjän mahdollista hyökkäystä Suomeen ja kuinka se voitaisiin torjua. Isovanhempani eivät koskaan luottaneet Neuvostoliittoon tai Venäjään – heille riitti Karjalan menetys todistamaan mikä naapuri on miehiään. Ympärillä Suomi suomettui. Saimme kuulla liturgiaa naapurin jättiläisvaltion hyvästä tahdosta pientä Suomea kohtaan. Välillä tosin korulauseet kuulostivat ontoilta, kuten esimerkiksi Neuvostoliiton sekaantuessa röyhkeästi suomalaiseen sisäpolitiikkaan hajottamalla hallituksia ja määräämällä kuka meillä saa olla presidentti-ehdokkaana. Ulkopolitiikassa meillä oli myös sidotut kädet, siitä piti huolen puolipakolla meille syötetty YYA-sopimus. Suomi suomettui, oma perheeni ei.

Omaa reaktiotani pohtiessa tunnistan tunteista suuttumuksen, mutta yllättyneisyyttä en. Jollakin alitajuisella tavalla tiesin – geenimuistiko siinä lie auttanut – että joskus näin tulisi käymään. Venäjä piti lepotaukoa 90-luvulla; silloin se suhtautui demokratiaan kaikkein myönteisimmin ja oli ystävällismielisissä suhteissa länsimaailmaan. Sitä aikaa kesti kymmenisen vuotta ja sitten palattiin surulliseen normaaliin. Venäjä kokee koko ajan olevansa hyökkäyksen kohteena, yksi maailman suurimmista valtioista, sotilas- ja ydinasemahti. Sen on suorastaan pakko pomottaa, uhkailla ja pelotella paljon pienempiä naapurivaltioitaan. Ja kun pelottelu ei tehoa se hyökkää. Niin kävi Ukrainassa.

Ukrainalaiset ovat löytäneet oman talvisodan henkensä. Siviilit opettelevat Mototovin cocktailien tekemistä, vanhuksetkin tarttuvat kivääriin. Tätä on – valitettavasti – Euroopan normaali. Eihän Suomikaan ole saanut rauhantilasta nauttia pitempään kuin vuosisadan autonomian aikana. Nyt toisen tasavallan aikana olemme saaneet nauttia rauhan aikaa vähän yli 70 vuotta. Kenties se aika on nyt tullut loppuun. En pidä mahdottomana sitäkään, että Ukrainan jälkeen Venäjän karhun huomio siirtyy Suomeen. Luojan kiitos olemme pitäneet kiinni yleisestä asevelvollisuudesta. Toivottavasti mahdollisimman moni suomalainen nuori käy intin, nyt enemmän kuin koskaan on syytä siihen.

Ukrainan sota on herättänyt päättäjätkin toimimaan. Yhteyksiä on otettu erityisesti Yhdysvaltoihin. Jos Suomi onnistuu saamaan USA:lta ja Britannialta aseapua, niin tilanteemme paranee oleellisesti. MNNA-statuksen suojissa voisimme valmistella liittymistä sotilasliitto NATO:oon. NATO ei ole täydellinen, mutta se on puolustusliitto. Se ei hyökkää. Suomalaiset varusmiehet ja reserviläiset ovat turvassa: NATO-joukkoihin hakeutuvat vapaaehtoiset, jotka saavat siihen sopivan koulutuksen. Meillä ei ole varaa jäädä odottelemaan jotain mahdollisesti tulevaisuudessa siintävää täydellistä vaihtoehtoa. Nyt, kuten niin monta kertaa historiassa aiemminkin, on valittava kahdesta pahasta pienempi. Minulle se on länsiliittoutuminen. YYA-vuosien turvattomuuden tunne riitti hyvin kokemukseksi itäliittoutumisen ”eduista”!

 

 

 

 

 

Täällä siteerataan Raamattua!

Jokohan pian olen kamarilla?

”Minä vannotan sinua Jumalan ja Kristuksen Jeesuksen edessä, joka on tuomitseva eläviä ja kuolleita, sekä hänen ilmestymisensä että hänen valtakuntansa kautta: saarnaa sanaa, astu esiin sopivalla ja sopimattomalla ajalla, nuhtele, varoita, kehoita, kaikella pitkämielisyydellä ja opetuksella. Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin.” 2 Tim. 4:1-4.

Standing Against Censorship – News

”Nyt Jumalalle kunnia..”

Mutta ei nyt sentään liioitella: pidetään peffat penkissä ja Raamatut tutkimatta.

Elämme kiintoisia aikoja. Pari vuotta sitten ennen joulua Kangasalan koulussa tehtiin linjanveto: ”Enkeli taivaan” -virren kymmenes säkeistö laulettiin nousematta seisomaan. Sehän on perinteisesti aina laulettu seisaaltaan, se ”Nyt Jumalalle kunnia”. Kangasalassa päätettiin, että Jumalalle piisaa vähän pienempikin kunnia; peffat pysyivät mukavasti penkissä. Olisihan se kai liikaa vaatia käyttämään lihasvoimaa ylös nousemiseksi jonkun niin kiistanalaisen entiteetin vuoksi kuin Jumala.

Se näistä jouluisista. Jumala on taas tullut keskellemme kummittelemaan: tänään alkoi kristillisdemokraattien kansanedustaja Päivi Räsäsen Raamattu-käräjät. Yle pitää tapausta tarpeeksi merkittävänä suoraan uutisointiin. Ja merkittävähän se onkin. Tavallinen kadunmies ohittaa sen silmäillen, mutta vakaumuksellisille kristityille ja vakaumuksellisille maallistuneille asia on merkityksellinen. Saako Raamattua siteerata? Ja jos ei saa, niin mitkä kohdat pitäisi sensuroida? Onko ihmisellä oikeus pitää esillä omaa kristillistä vakaumustaan, vai pitäisikö se muiden loukkaantumisen pelossa kätkeä?

Olen pariin kertaan minäkin lukenut ison kirjan. Ja se on sanottava, että harvasta asiasta siellä vallitsee niin johdonmukaisen kielteinen kanta kuin homoseksuaalisista suhteista. Yksimielisyys vallitsee tässä asiassa niin Vanhassa kuin Uudessa Testamentissa. Toisin kuin usein kuulee väitettävän ei Raamattu kiellä vain homoseksuaalista raiskaamista ja hyväksikäyttöä – kyllä se kieltää ihan kaikki saman sukupuolen väliset suhteet. Raamatussa ei sanota, että esimerkiksi miesten väliset seksisuhteet ovat syntiä, paitsi jos ne pohjautuvat rakkauteen. Ne kielletään, piste ja loppu. Tässä asiassa on turha kiemurrella.

Olen uskova ihminen, mutta Raamatun suhteen noudatan vain samaa periaatetta kuin vaikkapa Viisikko-kirjasarjaa kohtaan: siellä lukee se, mitä siellä lukee. Eri asia sitten kuinka päätämme siihen suhtautua. Jotkut meistä noudattavat kirjaimellista tulkintaa, jotkut tekevät omia tulkintojaan; kaikilla näillä pitää olla olemassaolon oikeus. Niin kauan kun jotain väestönosaa ei suoraan uhata pahoinpitelyllä tai tappamisella, niin ollaan tässä kaikki samalla viivalla, vapaata riistaa. Kannatan siis laajempaa sananvapautta kuin mitä Suomessa näköjään enää saa harjoittaa.

Nykyaika ei enää ymmärrä synniksi monia sellaisia asioita, jotka Raamatun kirjoittajien mielestä olivat syntiä. Onko esimerkiksi kleptomaniaa sairastava syntinen vai sairas? Raamattu sanoo varasta syntiseksi, nykyaika sairaaksi. Kumman valitset? Minä henkilökohtaisesti valitsen synnin. On vaarallista olla erottamatta ihmistä ja hänen tekojaan. Ihminen voi varastaa vaikka kymmenen kertaa, mutta katuva syntinen saa tekonsa anteeksi. Hän ei ole yhtä kuin nuo tekonsa. Kristitty hyväksyy kaikki, muttei kaikkea.

Räsänen on leimattu fundamentalistiksi, ahdasmieliseksi, homojen ihmisarvon loukkaajaksi. Leimakirveenä heiluminen johtaa sensuuriin ja itsesensuuriin. Mikään terve keskustelu ei ole mahdollista, jos ihminen leimataan jo valmiiksi ajatusrikollisen leimasimella. Joku tietämätön voisi ajatella, että itsesensuurihan on voitto Aattelle (siis seksuaalivähemmistöjen suuremmille oikeuksille), mutta näin ei ole. Itsesensuuria harrastava ihminen pitää kiinni mielipiteistään, kenties jyrkentyykin ajan kuluessa. Mahdollisuus vuoropuheluun on menetetty. Meillä Suomessa on pitkät perinteet itsesensuurissa: suomettumisen aikaan itänaapurin arvostelu oli kiellettyä. Kansa kuitenkin ajatteli omia ajatuksiaan, vaikka ei sanonut niitä ääneen. Kuka enää tahtoo takaisin tällaista ajatusvalvomoa? Emmekö me osaa keskustella asioista loukkaantumatta ja juoksematta lakitupaan? Me olemme vastuussa omista tunteistamme ja tavastamme käsitellä niitä. Arvokeskustelun käyminen kallispalkkaisten juristien ja tuomarien välityksellä on huono ja toimimaton tapa, jota henkisesti täysi-ikäiset ihmiset eivät harjoita.

 

”Maan eestä kuolisitko tään?”

Niinhän kysyttiin Johan Ludvig Runebergin ”Vänrikki Stoolissa”, runossa ”Heinäkuun viides päivä”*. Afganistanilaisten sotilaiden ja poliisien vastaus on ei. Emme kuolisi lännen pönkittämän vieraan hallinnon puolesta. Olemme nähneet internetistä millaisia yhteiskuntia lännessä on, emmekä halua samaa. Tai emme ainakaan halua kuolla sen edestä, että saisimme saman sisällyksettömän, materiasta runsaan elämän.

Afganistanissa on enemmän niitä, jotka ovat valmiita kuolemaan perinteisen islamilaisen emiraatin puolesta kuin niitä, jotka ovat valmiita kuolemaan läntisen mallin demokratian puolesta. Ja voiko heitä oikeastaan syyttää? En itsekään tahtoisi kuolla ontolta kalskahtavien ”ihmisoikeuksien”, ”liberalismin”, ”seksuaalisen tasa-arvon”, tai ”edustuksellisen demokratian” puolesta. Ihminen voi haluta kuolla Jumalansa puolesta, tai isänmaansa puolesta. Valtiomuoto siinä voi vaihdella. Minulle edustuksellinen demokratia on vain yksi vaihtoehto. Suora demokratia voisi olla parempi. Itse asiassa on mielenkiintoista miettiä kuinka erilainen maa tämä Suomemme olisi, jos käytössä olisi suora demokratia.

 

 

        *)Heinäkuun viides päivä

”Nyt kesäpäivä loistavi,
niin oudoks muuttaa mieleni
tää aamu armahainen;
jos haluat, niin lehtohon,
suvisen ilman sulohon
nyt käymme, nuorukainen;
tää päivä juhlapäivä on.”
Soturi vanha lausui tään,
pois verkon laski kädestään
ja ääneti mua johti;
ja poikki kukkaniittyjen
sinisen järven rannallen,
mi kastehelmin hohti,
nyt kävi kulku hiljainen.
Oi suloutta taivaan, maan!
Ei vanhus hiisku sanaakaan,
vain katsoo ihaellen.
Sai kyynel hälle silmähän,
kun käteheni tarttui hän
ja kuiska hymyellen:
”Maan eestä kuolisitko tään?”
Vait olin. Sydämellisen
vain silmäyksen loin hänehen,
ei vaatinut hän muuta.
Ja hetken äänet’ oltuaan
ja kummult’ ihaeltuaan
taas seudun ihanuutta
hän ääneen puhkes lausumaan:
”Rannalta tältä palasen
maat’ ihanaista isien
sa näet, nuorukainen:
kuin Virtain järvet ihanat
on Saimaan sadat lahdelmat,
Imatra pauhaavainen
ja Vuoksen aallot vaahtoisat.”
”Ja jos käyt Pohjan äärihin,
laelle tuiman tunturin,
yht’ ihanaa siell’ oisi;
ja jos sa rannan aukean
näet Pohjanalahden huuhtoman,
niin rakkautta loisi
sinulle Suomi rintahan.”
”Mut käsitätkö mieleni
ja kyynelen, mi vierevi
nyt hiljaa silmästäni,
ja muistoa miks herättää
niin suloista, niin synkeää
tää päivä mielessäni?
On viides heinäkuuta tää.”
”Koittaapi päivä, loppuun käy;
monesta jälkeä ei näy,
kun kulunut on suotta.
Vaan tää jäi mulle muistohon,
tää viides heinäkuun, siit’ on
nyt seitsentoista vuotta;
se Dunckerin vei kuolohon.”
”Tääll’ oli kansa Suomessa,
viel’ on se; surun tuttuna
se kaikk’ on saanut koittaa;
sen alttius on rajaton,
se tyyni, vakaa, jäykkä on,
sen miehuus kuolon voittaa;
sen kansa meidän kansa on.”
”Levossaan siinä nyt sen näät,
sit’ ei nyt häiri synkät säät,
mut sitä hellit vainen;
ma näin sen koetuksissa,
tulessa, hallan kourissa,
se ain’ ol’ yhdenlainen;
arvaahan, mitä tunsin ma.”
”Ma näin sen verta vuotavan,
näin voittavan, näin sortuvan,
mut pettäjää en lainkaan;
maill’, jota päivä pakeni,
viel’ urho hyinen taisteli
ja väistynyt ei vainkaan,
vaikk’ ihan toivo raukesi.”
”Mik’ urhoisuus, mi kestävyys,
mik’ into, mikä ylevyys
ja vakuus vaiheissansa
sill’ olikaan, jot’ ihannoi
ja jolle sankarnimen soi
nää miehet, tämä kansa
ja kuoltuakin jumaloi!”
”Mut kysy, jos sa milloinkaan
urhoisan vanhan sotilaan
ajalta tapaat tältä:
oliko miestä kuitenkin,
jok’ oli kaikist’ urhoisin?
Saat vakaan vastuun hältä:
niin, herra, tunsin Dunckerin.”
”kodista köyhäst’ oli hän,
laps saloseudun synkeän,
ei suvultansa suuri,
vaan tuli kunniaksi maan,
nous arvoon arvaamattomaan,
ol’ lujin Suomen muuri,
ja muistons’ elää ainiaan.”
”Ja tämän maineen kirkkahan,
sen omaks hälle hehkuvan
sydämen lämpö antoi;
ja synnyinmaalleen armaallen
kuin morsiolle, äidillen
hän kaikki uhriks kantoi; –
näin saavutti hän suuruuden.”
”Hän kaatui; mutta kuolemaa
oi suloista, kun kuolla saa
noin loistehessa maineen!
Ei huku unhojärveen hän,
vaan lailla luodon vihreän
kohoopi alta laineen;
kuoleepi, eikä kuole hän.”
”Maa, kukkasissas loistaos.
Suv’aalloistasi nostaos
vihanta lehtiranta,
rusoittaa vaarojesi suo,
ja välkkyelköön virtais vuo,
ja kohti taivaan kantta
sininen Saimaa-silmäs luo!”
”Niin että muisto vastakin
kun mainitseepi Dunckerin,
ylpeillen virkkaa saisi:
’Maa kaunis tuo, se hymyllään
sai urhon lemmen syttymään:
kes sit’ ei armastaisi?
Hän kuoli eestä kullan tään.’ ”


Aihe on Afganistan

Viime päivinä uutistoimistoilla ei ole ollut aiheista pulaa. Aihe on aina Afganistan: juhlivat talibanit, epätoivoissaan pakenevat USA:n tukeman hallinnon työntekijät, siviilit, länsimieliset. Tapahtui se, mitä tapahtui englantilaisille 1800-luvulla ja neuvostoliittolaisille 1980-luvulla; ulkomaisella rahalla ja sotavoimilla pönkitetty hallinto ei kestänyt, vaan kotoperäinen islamistien liike otti omansa takaisin heti vieraiden joukkojen lähdettyä. Vieraat sotavoimat lähtivät – talibanit jäivät. Afganistan kuuluu taas afganistanilaisille – se tuntuu aina olevan lopputulema näissä suurvaltojen seikkailuissa. Hyvästi ajatus naisten tasavertaisista koulutusmahdollisuuksista, urheilusta, vapaudesta valita oma puoliso ihan itse. Naiset ja lapset ovat jälleen kerran miehisen käskyvallan alla; tosin voisi kysyä olivatko he sen alta koskaan edes päässeetkään.

Afganistanista ei tullut läntisen mallin demokratiaa. Se ei suostunutkaan omaksumaan läntistä käsitystä ihmisoikeuksista ja liberalismista. Koko tämän tekohengitetyn projektin ajan osia maasta oli talibanien hallussa. Burkha ei koskaan ollut kokonaan kadonnut. Vain kolmannes tytöistä kävi koulua. Vuosikymmeniä kestänyt sota ja levottomuus saivat siviilit pelokkaiksi, nälkäisiksi ja sairaiksi. Nälän, sairauden ja köyhyyden keskellä ei jaksa miettiä demokratian suurenmoisuutta, kun tahtoo vain pommit pois ja ravintoa perheelle.

Ei yksin leivästä

On ollut kiintoisaa seurata erityisesti suomalaisia reaktioita Afganistanin tilanteeseen. Epäusko tuntuu olevan yleinen reaktio. Että joku maa ei tahdokaan kehittyä demokratiaksi ja saada kenties siinä samalla loppumattoman määrän rahaa kehitysapuna. Että joku maa voi sanoa ”ei kiitos” lupaukselle materiaalisesta hyvinvoinnista!

Me oikeasti emme ymmärrä. Meillä on kaikenlaista, mutta meiltä puuttuu kaikki. Voimme syödä itsemme lihaviksi, juoda itsemme turtumukseen, käyttää niin paljon psyykenlääkkeitä kuin lääketeollisuus suinkin pystyy tarjoamaan. Ja voimme shopata, voimme shopata vaikka joka päivä aikuisten leluja ja kauniita vaatteita. Moninaisista me huolehdimme, vaikka vain yksi on tärkeää. Raamatussa se sanotaan näin:

”Silloin kiusaaja tuli hänen luoksensa ja sanoi hänelle: ’Jos sinä olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi’. Mutta hän vastasi ja sanoi: ’Kirjoitettu on:  Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee.'” (Matt. 4:3-4.)

Miltä me näytämme afgaanien silmissä, me Lännen edustajat? Pillerinpopsijoilta, jotka kannattavat sairaita arvoja, joiden teini-ikäiset harrastavat irtoseksiä ja vaihtavat sukupuolta vanhempien marssiessa Pride-paraateissa tukemassa homoseksuaalista elämäntapaa. Jopa Naton pääsihteeri on nähty liehuttamassa sateenkaarilippua – kuinkahan se mahtoi vaikuttaa Naton nauttimaan arvovaltaan? Me näytämme likaisilta ja pahoilta, tyhmiltä ja itsekurittomilta. Näytämme jumalankieltäjiltä, joiden joukossa olevat muutamat kristityt vaikuttavat pilkatuilta, heikoilta ja anteeksipyyteleviltä. Aina ajattelemme, että tietysti kaikki meitä kadehtivat ja tahtovat meitä muistuttaa. No, tässä sitten uutisvälähdys: se ei pidä paikkaansa.

Afgaanien kokema köyhyys ja karuus on kovettanut heitä. He eivät ole riippuvaisia mukavuuksista. He voivat niitä kyllä haluta, mutta tulevat toimeen ilmankin. He eivät tule myymään jumalaansa saadakseen läntisen vaurauden. Taleban ei toimi siellä vastoin kansan tahtoa: liki sata prosenttia afgaaneista haluaa sharia-lakiin perustuvan yhteiskunnan, jonka he nyt tulevat saamaan islamilaisen emiraatin myötä. Ja me voimme vain pällistellä ja ihmetellä, vaihtaa kanavaa ja töllöttää urheilukisoja kaljaa juoden. Sitten koittaakin taas aamu ja matkustamme 100 kilometriä työhömme, joka stressaa meitä ja jota me vihaamme. Kolmikymppiset haaveilevat eläkkeelle pääsystä ja suorittavat hampaat irvessä. Onpa tosi kummallista, että joku maa sanoo tällaiselle menolle ei kiitos!

Chart: Where do the majority of Muslims want Sharia? | Statista

Vuosi 2015, osa 2

Suomessa jo kääritään hihoja valmistautuen pakolaisvyöryyn. Onhan meillä kokemusta, siltä vuodelta 2015, kun kymmenet tuhannet tulivat maahamme. Sitä ajatellessa on tosiaan hyvä muistaa tuo yllä oleva kaavio: 99% afgaaneista haluaa sharian ja islamilaisen valtion – siellä siis toimitaan kansan tahdon mukaan. Ja toinen asia: suihkukoneilla toiselle puolelle maailmaa siirretyt ihmismassat ovat yksinkertaisesti eilispäivää. Meidän on nyt ajateltava toisin.

Jatkossa mielestäni pakolaiskeskukset ja leirit on perustettava mahdollisimman lähelle kriisialuetta, heti ensimmäiseen rauhalliseen rajamaahan. Näin tuleva kotiutuminen on helppoa. Ei myöskään tule niin pahoja sopeutumisvaikeuksia, kun keskus sijaitsee maassa, jonka kulttuuri hiukan muistuttaa kotimaata. Jokainen voi miettiä asiaa omalta kohdaltaan. Jos jotain tapahtuisi, menisitkö mieluummin Viroon, vai Malesiaan? Vaikka Malesiassa olisi lattia kultaa ja katto kristallia, niin sen kulttuuri ja ilmasto on meille vieras. Virossa olisi helpompi olla, jopa kielikin on suomen sukuinen. Tämä on myös ekologinen kysymys. Olen itse rajoittanut lentoliikenteeni minimiin. Suosin kotimaan kohteita. Jokainen ajatteleva ihminen tietää kuinka suuri saastuttaja lentoliikenne on. Ja kannattaa kaivaa netistä sellainen kartta, jossa näytetään lentoliikenteen vilkkaus esimerkiksi Euroopan yllä: sitä on aivan liikaa. Emme me voi valita mitä sisällytämme ekologiseen elämäntapaan ja mistä luopuminen olisi meistä ikävää. Kaikkien pitää nyt tehdä uhrauksia ja turha lentely on hyvä kohde aloittaa.

 

 

 

Unipäiväkirjan sivuilta

Otsikko varmasti riittää jo karkoittamaan heidät, jotka eivät innostu unien jakamisesta. Nyt kun tylsyysvaroitus on annettu, on aika jatkaa. Näin mielenkiintoisen unen, joka on nyt muutaman päivän ajan pyörinyt mielessäni. Unessa rakensin robottia. Sellaista ihmisen näköistä, noin polvenkorkuista konetta. Jollakin tapaa se oli samaan aikaan nukke ja robotti, eli kasvoilta ja vartalolta nukkemainen, mutta robotin ominaisuuksilla varustettu. Se pystyi keskustelemaan yksinkertaisella tavalla, avaamaan ja sulkemaan silmät, liikuttamaan käsiä, ja niin edelleen. Vähitellen robotti kuitenkin alkoi saada yhä enemmän ihmismäisiä piirteitä, ja siitä tuli ainakin osittain orgaaninen. Lopulta olin tilanteessa, jossa en voinut enää kohdella sitä robottina, koska siinä oli niin paljon ihmistä mukana.

 

Ketä helle hellii, ketä kuumuus kurittaa

Kesä on osoittautunut ennätyksellisen kuumaksi. Ketä helle hellii, ketä kuumuus kurittaa – se riippuu kokonaan yksilöstä itsestään. Jotkut nauttivat, toiset kärsivät. Itse sijoittaudun suunnilleen puoleenväliin asteikkoa. Saatan nauttia vilpoisan kesämekon käyttämisestä ja lämmöstä, mutta pian jo tulen ajatelleeksi tämän lämpötilan luonnottomuutta; Suomen kesän ei kuuluisi olla tällainen. Kilpailemme Välimeren maiden lomaparatiisien kanssa lämpötiloissa, eikä se tunnu oikein luonnolliselta. Joskus huomaan pelkääväni, että kuumuus vain jatkuu ja jatkuu ja lämpötilat nousevat loputtomiin.

Varaston kätköistä

Kesäkuumalla on yhtä hyvä lukea kuin talvipakkasella. Löysin kirjaston varaston kätköistä Eila Pennasen romaanin ”Pyhä Birgitta”. Yli kuudensadan sivun ulottuva romaani on pikkutarkka keskiajan kuvauksessaan, kiitettävä yrityksessään ymmärtää Birgitan näkyjä ja kokemuksia. Hieno historiallinen romaani, jota ei ihan äkkiä unohda.

Pyhä Birgitta (1303 – 1373) oli keskiajan Pohjolan voimakas naishahmo. Ylimyksellinen syntyperä johti ylimykselliseen avioliittoon, mutta aina nuoruudesta asti Birgitalle olivat tärkeimpiä näyt Jumalansynnyttäjästä ja Kristuksesta. Pyhä Birgitta neuvoi kuninkaita ja keskusteli paavin kanssa. Hän ei arkaillut arvostella kirkon tilaa hyvinkin kirpein sanakääntein. Hän syntyi Ruotsissa, mutta näki paljon maailmaa pyhiinvaelluksillaan. Pyhä Maa ja Roomakin tulivat tutuiksi, ja Roomassa hän myös kuoli Piazza Farnesen laidalla sijaitsevassa talossa, jossa vielä nykyisinkin toimii birgittalaisluostari.

Romaania lukiessa on pakko ihailla Birgittaa, hänen varmuuttaan näyistään, hänen omistautumistaan Jumalalle. Samaan aikaan ei voi välttyä ajattelemasta nykyajan termein: oliko Birgitta itsekäs äiti pakottaessaan tyttärensä Karinin pysymään luonaan Roomassa, vaikka tyttären mies sairasti ja teki kuolemaa Ruotsissa? Voiko pyhimys olla itsekäs? Vai onko usko omaan totuuteen ja tietoon niin syvä, että se meni ohi kaikesta inhimillisestä?

Provosoidaan ja provosoidutaan

On mukavaa, että kesäkuu on jo ohi, Pride-kuukausi kaikkine jankutuksineen ja kiusantekoineen on mennyttä. Sateenkaarta kuvaavia ”taideteoksia” on noussut ympäri Suomen ja niistä saa olla vain yhtä, oikeaa mieltä. Tuntuu kuin olisimme saavuttaneet uuden lapsellisuuden huipentuman: sateenkaarta maalataan, liputetaan, kuvataan, jaetaan – eikä tietenkään ihmisten provosoimiseksi, eihän? Toteutuvatko ihmisoikeudet, jos Hankasalmella suojatie maalataan sateenkaaren värein? Onko sitten kaikilla hyvä olla ja tasavertaisuus toteutuu? Näitä performanssien vastustajia leimataan usein taantumuksellisiksi, vaarallisiksi ihmisiksi, jotka eivät kunnioita ”ihmisoikeuksia” ja ”tasa-arvoa”. Kukaan ei vaivaudu kysymään vastustajilta miten he asian kokevat.

Minusta koko sateenkaarirätin ja sateenkaarevat suojatiet joutaisivat romukoppaan. Uskon ehdottomasti suurimman osan ihmisistä ajattelevan, että makuuhuone on yksityistä aluetta, jossa jokainen tekee mitä tahtoo (edellyttäen mukana olevan täysi-ikäisen ja suostuvaisen partnerin). Minun ei tarvitse tietää erilaisista seksuaalisista taipumuksista – ne kuuluvat yksityiselämään. En näe mitään syytä erityisesti juhlia monimuotoisuutta; minulle se on selviö. Tällä maapallolla asustaa yli seitsemän miljardia ihmistä ja jokainen on erilainen kaikissa mieltymyksissään.

QAnon, eli paljon melua tyhjästä

Alkukeväästä huomasin, että minulla on suuri aukko yleissivistyksessä. Nettikeskusteluissa heiteltiin termejä, jotka eivät merkinneet minulle mitään; olin virallisesti tipahtanut kärryiltä. Eräs tällainen termi on QAnon. Oletin kyseessä olevan jotakin mielettömän merkityksellistä, koska niin paljon siitä on puhetta ollut. Vaan väärässäpä olin.

Jos aloitetaan alusta, niin QAnon – tai Q Anon, jos se näyttää silmiin kauniimmalta – on oletusten mukaan anonyyminä pysyttelevä, Yhdysvaltojen ex-presidentti Donald Trumpin lähipiiriin kuuluva henkilö, jolla on korkea turvallisuusluokitus – Q. Jokusia vuosia sitten tämä Q:na tunnettu henkilö/joukko alkoi postata kryptisiä ennustuksia ja väitteitä Reddit-sivustolle. Redditistä käyttäjä/käyttäjät siirtyivät sittemmin 4chaniin ja 8chaniin. Olennaista näissä sivustoissa on niiden vessanseinämäisyys: julkaise mitä törkyä tahdot. Sana on vapaa. Valtavassa jaetussa tietomassassa on helmiä ja huteja. Lukija päättää mihin uskoo ja mistä kiinnostuu.

QAnonin väitteet eivät tunteneet rajoja. Esimerkkejä väitteistä ovat: Angela Merkel on Hitlerin lapsenlapsi, Obama, Soros ja Clintonit suunnittelevat vallankaappausta Trumpia vastaan, Rotchschildin suku johtaa satanistista kulttia. Siinäpä on kerrakseen väitteitä. Osa on vähemmän provokatiivisia. Olennaista näille viesteille on niiden kryptisyys. Lukijat pohtivat ryhmissä loputtoman pitkään jokaisen arvoituksellisen viestin merkitystä. Nettiväkeä vietiin kuin pässiä narussa.

Ihmettelen aikuisten ihmisten kykyä ja halua uskoa ennemmin arvoituksiin kuin tosiasioihin. Jos joku Q-turvallisuusluokituksella varustettu henkilö haluaisi vuotaa tietonsa, niin miksi hän tekisi sen geneerisillä ja tahallisen arvoituksellisilla viesteillä tyyliin ”Myrsky nousee”. Uskottavuutta sellainen ei ainakaan paranna. Nykyisin ihmisillä on enemmän vapaa-aikaa kuin koskaan ihmiskunnan historiassa, eli kai joitakin ihmisiä kiinnostaa näiden tokaisujen ruotiminen ja selitysten etsiminen.

Mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän uskon selkeästi ajatellun olevan myös selkeästi kirjoitettua. Minulla ei ole aikaa eikä halua alkaa ”availla” kryptisiä viestejä, tai pohtia niiden totuusarvoa. Jos sinulla on jotain sanottavaa, niin sen kuin sanot vain. Suoraan ja selkeästi.

Nyt teen pienen hyppäyksen romaanin maailmaan. Koko QAnon-hässäkkä muistuttaa minua John Fowlesin romaanista ”Jumalten naamiot” (The Magus alkukielellä). Lukiessani tämän kirjan ensimmäistä kertaa olin vähän päälle kaksikymppinen. Se teki vaikutuksen minuun; tahdoin tietää ymmärsinkö sen ”oikein”. Romaanissa iäkäs kreikkalaismiljonääri pelaa psykologisia pelejä nuoren opettajan, Nicholas Urfen, päänmenoksi tai opetukseksi. On vihjeitä ja on mysteerejä, tarkoituksellisen epäaitoja tilanteita. Kaikki tähtää jollakin hämärällä tavalla Urfen persoonallisuuden parantamiseen itsekkyydestä ja pinnallisuudesta. Romaani on hyvä, mutta nyt vanhempana katson sitä toisin silmin. En usko, että itse lähtisin mukaan tuollaisiin peleihin. Ja jos joku tahtoo opettajaksi alkaa, niin huolehtikoon ainakin siitä, että opettaa selkeästi. Sen sentään ihminen on velkaa oppilailleen, vaikka ei heitä pitäisikään missään mielessä merkityksellisinä.

Tämän voisi myös sanoa QAnonille ja hänen seuraajilleen, joita varmasti tulee: sano selkeästi mitä tiedät, jos tiedät. Jos et tiedä, niin ole hiljaa.

 

 

Pari sanaa televisiosta

Päiväsaikaan näytetään pirteitä sairaalasarjoja tai ihastuttavia eläinohjelmia. On ohjelmia hääpukuja etsiville ja parisuhdehalukkaille sinkuille. Näissä ohjelmissa maailma on järjestyksessä; se on kirkkaiden kohdevalojen ja optimismin maailma. Me lemmikkien omistajat saamme lohdutusta ja turvaa nähdessämme vaikka millä tavoin sairaita eläinystäviä, jotka eläinlääkäri parantaa diagnosoituaan vaivan oikein. Virheitä harvemmin tapahtuu, tai jos tapahtuu niin ne eivät ainakaan johda kuolemaan.

Öiseen aikaan televisio muuttuu. Se ei enää vakuuttele maailman olevan turvallinen ja rationaalinen paikka elää. Yöaikaan televisio muuttuu synkäksi ja vihjailevaksi. Jos avaat television noin puolenyön maissa, niin melkoisella todennäköisyydellä näet jonkun siellä kamppailevan elämästään karmean kidnappaajan/raiskaajan/murhaajan kourissa. Eihän siinä sinänsä olisi mitään vikaa, jos nuo jutut olisivat fiktiota, mutta pahinta on, että ne ovat totta. Tarkoitan nyt sellaisia sarjoja kuin ”Your worst nightmare” ja ”Nightmare next door”. Joskus katson näitä aika hämmentyneenä; ne voivat ikävä kyllä antaa myös vinkkejä wannabe-julmureille. Esimerkiksi yhdessäkin tarinassa kerrottiin naisen myrkyttäneen vauraan miehensä Visine-silmätipoilla. Olen tiennyt aiemminkin, että silmätippoja käytetään myös tyrmäystippoina (en muista mistä tämä tiedonmurunen on tarttunut mieleeni), mutta tätä myrkytysaspektia en ole tiennyt. Täytyy toivoa ettei kukaan saa ideoita katsellessaan näitä synkkiä tarinoita. Pariinkin otteeseen näissä murhasarjoissa puolisot ovat myrkyttäneet toisiaan jäähdytysnesteellä. Ilmeisesti jäähdytysneste maistuu makealta – suorastaan imelältä – ja voi makeiden juomien ystävälle olla tie tuonpuoleiseen.

Televisio on skitsofreeninen ja mietin usein millainen kokonaiskuva sen yksittäisistä mosaiikkipalasista koostuu. Meidän toiveemme, meidän harrastuksemme, meidän kotimme, ja meidän pelkomme. Olisi helppoa sanoa, että myöhäisyön kauhutarinat ovat harvinaisia yksittäistapauksia vain, mutta mahtaako niin olla? Nyt Suomessakin pohditaan samaa. Me naiset olemme pelon tuttavia, tai oikeastaan voisi sanoa, että suhteemme on jo syvällisempi kuin pelkkä tuttavuus. Me katsomme televisiosta katoavia ja löytyviä sisariamme, emmekä koe näitä surullisia pikku kertomuksia vieraiksi tai kaukaisiksi. Se voisit olla sinä. Se voisin olla minä.