Avainsana: uutiset

Siivetön suunnittelee matkaa..

.. tosin ihan vain kotimaassa. 25.10. olisi Riihimäellä karjalaisten tapaaminen, johon ajattelin minäkin innostua osallistumaan. Olen yleisesti ottaen tavattoman laiska lähtemään minnekään – jo Raisioon tai Turkuun ajaminen on herkulesmainen ponnistus – mutta tässä on kyse aivan poikkeuksellisesta asiasta, joka motivoi.

Ilmottautumisaikaa on 20.10. asti, enkä vielä ole sitä vahvistanut, mutta 90% varmuudella voin sanoa sinne lähteväni. Olen jopa katsellut VR:n sivuja ja Matkahuollon aikatauluja yrittäen valita eri kulkuvälineiden välillä. Junamatkustus olisi himpun verran halvempaa ja vartin verran nopeampaa, mutta mutkana matkassa olisi yksi kireällä aikataululla oleva junan vaihto Toijalassa. Bussilla pääsisin suoraan Turusta Riihimäelle, mutta siinä ongelmaksi muodostuu saapuminen kello 13. Kello 13 alkaa jo tämä meidän rajantakaisten kohtaaminen ravintola Graniitissa, eikä ajatus myöhästymisestä houkuta. Kolmas vaihtoehto on ajella iloisesti omalla autolla, ja sen taidan valita. Navigaattorin kanssa uskaltaa kehnompikin suunnistaja lähteä matkaan, ja autoillen matka saattaa sujua nopeammin kuin bussilla tai junalla.

Minua kiehtoo ajatus tällaisista tapaamisista. Näiden ihmisten parissa olisin viettänyt elämäni, jos maailmanhistoria olisi sen sallinut. Näiden ihmisten kanssa olisin puhunut arjen asioita, jakanut ilot ja surut. Minua viehättää ajatella entä jos, minua vaivaa ajatus siitä, mitä olisi voinut olla. Mitä olisi voinut olla, ja mitä on: mahdollisten maailmojen kohtaaminen, limittyminen, uudet ovet ja ikkunat avautuvat. On tienhaaroja: mitä teemme tai emme tee, mitä valitsemme valitsemattakaan.

Asteroidiahdistus

Millaisen ihmisen mielestä uuden maapalloa kiertävän, kaartavan, vaanivan, ja ahdistavan asteroidin löytyminen on ”hämmästyttävää” ja  ”hassu sattuma”? Minusta asia on lähinnä kauhistuttava, pelottava, pahaenteinen. Jos nyt joitakin adjektiiveja pitäisi valita. Murikka on kiertänyt meitä jo 775 vuoden ajan. Se kulki siis avaruudessa lähellämme, kun uskonpuhdistus raivosi verisenä myrskynä yli Euroopan, kun Mikael Agricola pohdiskeli kirjoitettua suomen kieltä, ja kun turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin 1453. Armomme aika on jatkunut pitään – mistä sen tietää, vaikka tuo asteroidi vielä olisi Jumalan tuomio ja rangaistus ihmiskunnalle.

Uljas, uusi (punainen) maailma

Tämä uutinen sai suoraan sanottuna silmäni kasvamaan teevadin kokoluokkaan ja katseen kalenteriin: onko nyt aprillipäivä? Vaan ei: ilmeisesti jotkut ihan tosimielellä hakevat ehdokkaita yksisuuntaiselle (!) matkalle Marsiin. Matkan päätteeksi nämä löytöretkeilijät päätyisivät asumaan punaiselle naapuriplaneetalle loppuelämänsä ajaksi.

Haaveita ja hullutuksia maailmaan mahtuu, mutta todella ällistyttävää tässä on halukkaiden runsas määrä. 8000 ehdokasta on jo ilmottautunut! Luvassa on kahdeksan vuoden koulutus (ajallisesti siis pitempi jakso kuin korkeakoulututkinnon suorittaminen), johon sisältyisi ainakin lääkinnällisiä taitoja ja insinööriosaamista.

En ymmärrä kuinka tämä hanke voisi toteutuessaan olla mitään muuta kuin katastrofi. Tuollaisesta selviäminen voi onnistua yhdeltä ihmiseltä miljoonasta. Enkä ole ollenkaan varma siitä, ovatko nuo poikkeusihmiset hakijoiden joukossa. Luultavasti he ovat niin jalat maassa -ihmisiä, ettei tuollainen scifi-exodus heitä houkuttelisi. Arpapeliähän se on joka tapauksessa: vaikka ihmisen psyykkiset, älylliset, ja fyysiset valmiudet olisivatkin kohdallaan, niin mikä takaa noin pitkän avaruusmatkan onnistumisen? Avaruus on vaaroja täynnä, siellä lentelee asteroidia ja komeettaa ihan kotitarpeiksi. Voihan se seilaava tähtilaiva saada jonkun teknisen vian ja – no, tiedämme kaikki kuinka siinä kävisi.

Tässä yrityksessä on enemmän tai vähemmän kamikazehtavia piirteitä, mutta toki olemme kaikki vapaita tekemään tahtomme jälkeen oman elämämme suhteen. Minua vain ei sellaisessa sillipurkissa nähtäisi seilaamassa tähtiin.

Muistan lapsena lukeneeni Marsin aikakirjat, ja se sai minut pitkäksi aikaa masentuneeseen mielialaan. Vanhemmiten olen yhä vakuuttuneempi siitä, että ihmiskunta on kohtalossaan sidottu tähän omaan planeettaamme. Tiedän, että se tarkoittaa ihmiskunnan tarinan rajallisuutta, koska tämä sininen planeettamme ei tule säilymään elinkelpoisena ikuisesti. Mutta ehkä meitä ei ole tarkoitettu valloittamaan avaruutta? Mitä me voisimme antaa avaruudelle ja toisille planeetoille? Oikeasti? Minusta aikamme rajallisuus tekee elämästä entistäkin kallisarvoisempaa ja merkitysellisempää. En jaksa uskoa, että me ihmisruumiinemme lennämme tähtiin. Jos sinne jotkut menevät, niin ne olennot eivät enää paljonkaan muistuta lihasta, vedestä, ja luusta koostuvia ihmisiä.

Pirullinen juttu

Tämä viikko on sitten puitu maallikkosaarnaaja Pirkko Jalovaaran kirkkovierailuja, joiden aikana on puhuttu sairauksista demonien(kin) aiheuttamina tiloina. MOT-ohjelma nostatti kohun ja kantaa alettiin ottaa. Evankelis-luterilaisen kirkon mahtajat riensivät sanomaan Jumalan toimivan lääkkeiden ja terveydenhuollon kautta, Mielenterveyspooli (mikä sellainen sitten liekään) puolestaan varoitteli moisista saarnaajista, jotka diagnosoivat mielenterveysongelmat tavallisuudesta poikkeavalla tavalla*.

Tämä nykyisen mallinen meno ei voi jatkua paljon pitempään. Kirkon, tai kirkkojen, pitäisi tehdä opetuksensa selväksi. Siihen ovat oikeutettuja niin kirkkoon vankasti kuuluvat, kuin siitä eroamista harkitsevatkin. Tässä viimeisimmässä kohussa on olemassa suuri ja hankala ongelma: Uuden testamentin mukaan Kristus itse paransi riivattuja ihmisiä, eikä suinkaan keskusteluterapialla, psykoanalyysillä ja aivolääkkeillä. Pahan hengen, tai riivauksen, olemassaoloa ei ole koskaan kielletty kristinuskossa. Näin ei tehdä vieläkään.  Valta ajaa riivaajia ulos ei ollut yksin Kristuksella, vaan myös Hänen nimissään toimivilla apostoleilla. Ja oli sekin riivaajien laji, joista Jeesus sanoi: ”Tämä laji ei lähde muulla kuin rukouksella ja paastolla.”

Osa kauhistelijoista päivittelee sitä, että kirkossa opetetaan tällaista. Kirkossa saisi siis puhua uskomusolennosta, Jumalasta – ja ehkä enkeleistä, nehän ovat sööttejä – mutta ei muista uskomusolennoista, jotka kuuluvat kuitenkin kristinuskon opetukseen. Minusta olisi johdonmukaisempaa pauhata kaikkia uskomusolentoja vastaan, kuin kieltää niistä vain jotkut. Jumalastakaan ei saisi puhua tavoilla, jotka jättävät meidät hämmennyksiin: annamme Hänen olla hyväntahtoinen, epämääräinen ja ”rakastava” joulupukki, mutta ei sellainen Jumala, joka on ihmisjärjelle käsittämätön, ja jonka luomassa maailmassa tapahtuu niin hyviä kuin pahoja asioita. Nykyajan Jumala on hajuton ja mauton jumala, ei ainakaan Jobin kirjan jumaluus. Itse asiassa on joskus vaikea uskoa joulupukkijumalan koskaan tehneen mitään niin järkyttävää kuin järjestäneen oman poikansa uhrikuoleman. Eikö sitäkin voisi peruuttaa, miedontaa, jotenkin siistiä nykyihmiselle käsitettävämmäksi? Ettei olisi kaikkea sitä verta ja tuskaa.

Minusta ajatus ”moniarvoisesta” kirkosta on suoraan sanottuna mahdottomuus. Ainakin opillisessa puolessa pitäisi vallita selkeys. Toki jokaisen seurakuntalaisen mielipiteet ovat sitten hänen omiaan ja hän on niihin oikeutettu. Jos saisin pariminuuttisen haastattelutuokion vaikkapa arkkipiispan kanssa, niin kysyisin seuraavaa – ja odottaisin vain kyllä tai ei -vastauksia: Uskotteko riivaajiin ja pahaan henkeen? Uskotteko, että riivaajat voi ajaa ulos Kristuksen nimessä, tai paastolla ja rukouksella^? Jos vastaukset olisivat kielteisiä, niin sitten lienee oikeutettua sanoa, ettei kyseinen vastaaja usko Uuteen testamenttiinsa.

Oma ortodoksinen kirkkoni on ainakin toistaiseksi säästynyt tämän kohun kohteena olemiselta. En tiedä onko se hyvä asia vai huono. Tiedän joidenkin huokaisseen helpotuksesta, kun homokeskustelu säästi kirkkomme: pienen vähemmistön mielipiteistä ei kukaan kai jaksa kiihtyä isoihin mielenilmauksiin. En aina pidä siitä, että asioista pitäisi selvitä mahdollisimman helposti ja ketään ärsyttämättä. Toki on aina sellaisia ihmisiä, jotka ärsyyntyvät jo siitä, jos sanot ettet pidä sinapin mausta. He itse sitä rakastavat, joten tuntuu henkilökohtaiselta loukkaukselta, jos joku toinen ei siitä syty. Tarkoituksellinen provosointi ei ole rakentavaa, eikä sellaiseen pidä pyrkiä. Mutta oma kanta pitää minusta osata tehdä selväksi turhia kiemurtelematta. Kirkot eivät saa prostituoida itseään muutaman – tai vaikka vähän useammankaan – hopearahan vuoksi. Jos opillinen kanta karkoittaa joitakin kirkosta, niin sille ei voi mitään.

Kristinusko alkoi muutaman ihmisen liikkeestä. Määrää tärkeämpi asia on laatu.

*) Koululääketieteen sisältäkin on lähtenyt (kapinallisia) pyrkimyksiä tulkita mielen sairauksia hyvin radikaaleilla tavoilla, esimerkkeinä mainittakoon R.D. Laing ja Thomas Szatz. (T.S:n ”The myth of mental illness on tutustumisen arvoinen.) Nämä koulutetut mielenterveystyön ammattilaiset ja lääkärit kritisoivat mielisairauksien hoitotapoja, tai peräti kyseenalaistivat koko mielisairauden käsitteen.

^Omat vastaukseni kumpaankin kysymykseen olisivat kyllä, ja kyllä. Nyt saa kivittää.

Homoilta ja sen jälkipyykki

Televisiossa on keskusteltu homoista sillä seurauksella, että tuhansien joukko on rientänyt eroamaan evankelis-luterilaisesta kirkosta. Ja hyvä niin: jos ei jäsenyys tuon vahvemmissa kantimissa ole, niin ehkä onkin parempi erota kokonaan.

Päivi Räsänen on taas kerran saanut melkoista ryöpytystä osakseen. Helsingin Kallion seurakunnan pastori Jaana Partti menee jopa niin pitkälle, että kehottaa Räsästä pitämään suunsa kiinni – omituinen sanavalinta ottaen huomioon kyseessä olleen keskusteluohjelman, johon Räsänen oli kutsuttu. Suu kiinni on vaikea keskustella. Mutta ehkä se on tarkoituskin? Etteivät ”väärällä tavalla” ajattelevat keskustelisi ollenkaan. 

Ihmisille ei välttämättä tule mieleen, että Päivi Räsäsellä on täsmälleen sama oikeus mielipiteeseensä kuin kenellä hyvänsä muullakin. Jos mielipide ei ”edistyksellisiä” miellytä, niin sillehän ei voi mitään.

Suomalainen suvaitsevaisto on kunnostautunut taas. Jari Tervo kuulemma kehottaa Räsästä häpeämään. Taitaa hävettävää olla yhdellä jos toisella muullakin.

Vauhdin hurma ja sen turma

Ilmeisesti EU:n liikennekomissaari on saanut loistavan idean ja rientää levittämään ilosanoman jäsenvaltioiden kansalaisille: ylinopeuksien suhteen pitäisi ottaa käyttöön nollatoleranssi. Käytännössä tämä tarkoittaisi vähintäänkin muistutuksen rapsahtamista postiluukusta, mikäli sallittu nopeus ylitettäisiin vaikkapa vain yhdellä kilometrillä tunnissa.

Muistutus, niinpä niin. Mutta minäpä arvelen, että sakkolappujen määrän nostamista tässä tavoitellaan. Toisin sanoen pyrkimyksenä on kerätä lisää rahaa valtion/valtioiden pohjattomaan tarpeeseen. Pistetään makeiset veron alle ja aletaan vahtia, ettei kukaan vahingossakaan kuudenkympin alueella erehdy ajamaan 61 kilometriä tunnissa – tai saa maksaa siitä. Kirjaimellisesti. Liikenneturvallisuuskin varmaankin paranee kohisten ihmisten keskittyessä vahtaamaan neuroottisesti autonsa nopeusmittaria?  

Mitähän mahtaa tapahtua lakien kunnioittamiselle, jos pian jokainen meistä saa muistutusta ja sakkolappua jatkuvalla syötöllä? Tulee mieleen alkoholin kieltolaki: lakia, jota kaikki rikkovat ei kukaan kunnioita. Samalla rapautuu kaikkien lakien kunnioitus ja noudattaminen. Kun sakosta tai muistutuksesta tulee jokapäiväinen juttu katoaa rangaistuksesta myös siihen liittyvä häpeän elementti. Koko jutusta tulee vitsi ja seuraa turtumus. Tämäkö on tavoite?

Mitähän keksivät seuraavaksi? 

Kuu, tuo kutistuvainen kappale

Alakulo valtaa mielen. Mikään ei ole niin kuin ennen. Ennen kaikki oli – no, jotenkin suurempaa? Ilmeisesti näin oli laita myös oman kuumme. Kuu nimittäin kutistuu. Tutkijat lohduttelevat kutistumisen olevan hidasta ja vähäistä, mutta kuitenkin.

Kuu-parka. Uskollinen liittolaisemme, kaunis kiertolaisemme, avaruudellinen kohtalotoverimme. Ja nyt kokemassa kääpiön kohtalon.

Tarinoita

Luin kaksi hyvän lukuromaanin nimen ansaitsevaa kirjaa. Toinen on kotimaista tekoa, Eeva Joenpeltoa: Neito kulkee vetten päällä. Toisen tarinan juuret uppoavat syvälle Puolan maaperään: Tadeusz Konwickin Isoäitini tarina on sekoitus oikeasti eläneen ihmisen elämäntarinaa ja fantastista, sadunomaista fiktiota. Kuvitelmat ja todellisuus limittyvät toisiinsa: Konwicki kertoo tuntemattoman isoäitinsä vaiheista aavistellen ja leikkien erilaisilla mahdollisuuksilla.  

Huolestunut hologrammi

Luin juuri tiedeuutisista fyysikko Brian Greenen häiritsevästä ajatuksesta: me ihmiset saatammekin olla vain hologrammeja, kykenemättömiä itse tajuamaan oman olemassaolomme ja maailmamme valheellista luonnetta. Kuka meidät tänne sitten heijasti hologrammailemaan – siitä ei minulla ainakaan ole tarkempaa tietoa.

Tuollaiset teoriat saavat minut aina tuntemaan oloni sietämättömän surulliseksi ja ahdistuneeksi. En osaa suhtautua välinpitämättömästi. Pelkkä ajatuskin elämän keinotekoisuudesta on vastenmielinen. Jos niin olisi, niin itse ainakin tahtoisin ulos koko systeemistä.

Toivottavasti Greene on väärässä.

Askelia eteenpäin

Kirkas viikko on alkanut, pääsiäisilo jatkuu! Linnut laulavat ja lumi sulaa – jokin on taas liikahtanut ja kevät astuu askelia eteenpäin. Minä olen toistaiseksi päässyt eroon painajaisista ja näen unia vain vaateostoksista.

Sopivasti (?) Suurella viikolla järjesti Cernkin hiukan jännitystä meille ihmisparoille. LHC-helvetinkone tuotti protonisuihkuja ja törmäytti niitä toisiinsa lähes valon nopeudella. Tarkoituksena oli synnyttää kokonaan uusia alkeishiukkasia ja päästä mahdollisimman lähelle alkuräjähdyksen ensihetkiä. Fyysikot ympäri maailman olivat tohkeissaan. Minä mietin mustia aukkoja, kaikkia mahdollisia pieniä yksityiskohtia, erehtymisen helppoutta.

Lukukokemuksia

Luin Ian McEwanin esikoisen, romaanin nimeltä Sementtipuutarha. Pidin siitä, se teki vaikutuksen kärpästenherramaisuudellaan. Orvoiksi jääneet sisarukset luovat oman versionsa kotielämästä ilman aikuisten apua ja tulos on surullisen puutteellinen. Lasten ja nuorten kohtalon lisäksi kirja herättää aiheellisen kysymyksen: kuinka paljon oikeastaan tiedämme naapureistamme? Ihminen voi elää ja kuolla sittenkin niin näkymättömästi – vai onko kyse sittenkin ympäristön haluttomuudesta nähdä?

Vähemmän merkittäviä lukukokemuksia olivat Irina Krohnin Tottelematta paras ja J.P. Roosin Mieheltä. En oikeastaan näe mitään syytä hakea Krohnin kirjaa kirjastosta tai ostaa sitä – kotimainen blogilistamme tarjoaa aivan riittävästi perhe-elämää, lapsia ja vanhemmuutta käsitteleviä blogeja. Ja vieläpä aivan ilmaiseksi! J.P. Roosin kolumnikokoelma on jylhästi nimetty, ehkä lukijan hämäämiseksi. Teksti nimittäin ei vaikuta erityisen ”mieheltä” ainakaan sanan perinteisessä merkityksessä. Sen verran valittavaa se on.  

Valkoista sen olla pitää

Luulin olevani vapaa kateuden synnistä. Minä en erityisemmin himoa mammonaa, eikä kuuluisuuskaan kiinnosta. Mutta enpä vain ole vapaa minäkään: kadehdin peruspalveluministeri Paula Risikolta hänen työtään. Oikeastaan en ole varma onko Risikko kateuteni kohde vai kohdistuuko tämä tunne kokonaiseen tupakkatyöryhmään.

Mikäpä olisi mielekkäämpää työtä kuin pohtia (veronmaksajien rahoilla) uutta väritystä savukeaskeihin? Nyt on tultu siihen johtopäätökseen, että valkoista sen olla pitää. Miksipä ei? Miksi ei toisaalta vaikka pinkkiä tai sinooperin sinistä? Ehkä viiden vuoden kuluttua kokoontuu uusi tupakkatyöryhmä ja asiaan saadaan muutos. 

Uskoisivat nyt päättäjätkin, että huolimatta savukeaskien väreistä  ja alkoholipullojen mahdollisista varoitusteksteistä ihmiset ostavat näitä tuotteita silti. Niitä kun on saatavilla ja tuotteille on olemassa kysyntää. Voi harmi, ettei meitä voi pakottaa elämään aktiivivuosiamme järkevästi ja kuolemaan kiltisti mahdollisimman pian eläkkeelle pääsyn jälkeen.

Omakustanne vai ei?

Luin Tarja Leinosen novellikokoelman Liian ruskea miniä. Minusta ne olivat mukavia ja viihdyttäviä tarinoita pohjoisen maisemista. Kirjan kustantaja herätti mielenkiintoni – saattaapa olla kyseessä omakustanne. 

Olen joskus miettinyt päiväkirjojeni sidottamista. En tosin ole varma suostuuko mikään kustannusyhtiö tekemään vain yhtä kappaletta kirjaa. Ja onhan siinä sekin huoli, että joku ulkopuolinen saattaisi kustantamossa lukea tekstin ja mielessään ilkkua. Kaikkihan on mahdollista.

Painavaa asiaa

Keskustelin äitini kanssa puhelimessa. Hänen mielestään Nuppu on liian laiha. Minusta taas siinä ei ole mitään vikaa ja 2,4 kiloa on tuon kokoiselle chihuahualle kohtuullinen paino. Chihuahuan ABC-kirjan mukaan normaali paino on 1,8-3 kiloa. Nuppuhan on tietysti vielä kasvuiässä ainakin hetken verran, joten tuo 2,4 ei ole viimeinen sana painokeskustelussa. Eläinlääkäri sanokoon asiasta myös näkemyksensä ensi viikolla.    

Miltä avaruus tuoksuu?

Minä toivoisin sen tuoksuvan toscapiirakalta tai korvapuusteilta, mutta oikeastaan sen tuoksu tuo mieleen otsonin tai ruudin. Näin ovat astronautit meitä valistaneet. Tässä taas yksi uusi syy uskoa avaruuden olevan ihmisille Kielletty Paikka. Jos se olisi Sallittu, niin kai se sitten myös tuoksuisi paremmalta? Ruudin tuoksussa, koko ruudin käsitteessä on itse asiassa mukana vihamielinen elementti: ajatus sodasta ja aseista. Sen täytyy olla viesti meille yliuteliaille: älkää tänne tulko!