Avainsana: uutiset

Samat tähdet

Kipaisin kirjastoon tänään(kin). Oli pakko lainata lisää Helvi Hämäläisen omaelämänkerrallista: tällä kertaa tartuin hänen päiväkirjoihinsa. Päiväkirjat 1955-1988 on supistettu versio Hämäläisen kirjoittamista kronikoista. Yli kolmenkymmenen vuoden päiväkirjailu riitti täyttämään 160 paksua vihkoa. Ritva Haavikon toimitustyö on tiivistänyt vuodet käteen mahtuvaan pakettiin. 

Hämäläisen kielen kauneus lumoaa. Päiväkirjoissaan hän kuvaa elämää, ihmisiä ja matkojaan, mutta ei myöskään kaihda vaikeita asioita: hän näyttää itsensä pienenä ihmisenä, joka loukkaantuu ja joka loukkaa. Kiintymys omaan poikaan on liikuttavaa, mutta siinä on ripaus takertuvuutta, liiallisuuttakin ehkä – Hämäläinen on itse ensimmäinen sen myöntämään.

Kirjan kannessa on kuva iäkkäästä Helvi Hämäläisestä, jo silmälasein ja kaulahuivein varustetusta. Käsissä on kirja ja kirjan päällä kani. Kuva on hyvin onnistunut, se ilmaisee sanoitta Helvi Hämäläisen syvällisen yhteyden luontoon ja kaikkeen elolliseen.  

Helsingissä tapahtuu!

Järisyttävä uutinen: melskaava pop-tähti on noussut esiintymislavalle. Onpa hienoa, että Suomessakin yhä sattuu ja tapahtuu. Paikalla on varmasti koko maailma vauvoista vaareihin. Jotain kai kertoo ajastamme sekin, että pikkulapset ja keski-ikäiset ihannoivat samaa musiikkia ja samat tähdet innoittavat heistä ihastuksen huokauksia.  

Muinainen murha

Kainin kirous on vaivannut ihmiskuntaa jo silloin, kun koko ihmiskunnan käsite oli tulkinnanvarainen. Tutkijat ovat saaneet selville esivanhempamme veriteon: Neanderthalin ihmisparka on surmattu käyttäen kehittyneemmän mallin keihästä. Surmatyö tapahtui jossain nykyisen Irakin alueella noin 50-75 000 vuotta sitten. Onhan siitä tietysti aikaa, mutta murha ei vanhene koskaan?

Uhri oli noin 40-50-vuotias mies. Ja muuten luulisin – vaikkei sitä suoraan sanota – että rikoksen tekijäkin on mies. Miehet ovat väkivaltaisia, he ovat olleet väkivaltaisia ja kaikesta päätellen tulevat olemaan väkivaltaisia. M.O.T. Sen – tietysti muiden mukavampien asioiden ohella – se testosteroni tekee.

Tutkijat eivät kuitenkaan tahdo antaa meille vaikutelmaa esivanhempiemme perinpohjaisesta kelvottomuudesta. Mistään neanderthalien massamurhasta ei nimittäin voi puhua. Kuitenkin toinenkin vastaavanlainen tapaus on tiedossa – menneisyytemme ja kahden lajin kohtaaminen saattoi olla melko väkivaltainen tapahtuma. Modernin ihmisen aseteknologinen osaaminen oli jo tuossa vaiheessa neanderthalien taidot ylittävää, joten se jo syyllisen paljastaa.

Huoleton kuin taivaan lintu

Sellainen tahtoisin minäkin olla. Mutta se on vaikeaa – se tehdään vaikeaksi. Sikainfluenssasta rummutetaan mediassa ja parhaillaan televisio tarjoaa tuomiopäivän profetioita ruokakriisistä, joka saattaa tulevaisuudessa tulla.

Tahdon sulkea nuo huolet pois. Mitään en sille voi, jos vedän voittoarvan sikainfluenssa-arpajaisissa, enkä voi estää ruokakriisiäkään. Tahdon elää tässä hetkessä, juuri tässä kun sormeni naputtelee näitä sanoja verkkojen verkkoon.

Meidän ihmisten kirous on se, että murehdimme itsemme ulkopuolisia asioita, sellaisia joihin emme voi vaikuttaa. Epiktetos sen jo aikanaan sanoi, että emme voi vaikuttaa ulkopuoliseen maailmaan, tai meitä kohtaaviin sairauksiin/menetyksiin/onnettomuuksiin. Voimme ainoastaan vaikuttaa omaan asennoitumiseemme niitä kohtaan. Niin tahdon uskoa minäkin. 

Sisällä on aina sitä samaa

Uutismaailmaa ovat viime aikoina dominoineet Michael Jacksonin kuolemaan liittyvät tarinat. Olipa minullakin 12-vuotiaana Thriller-levy kokoelmissani ja voin sen hyvin myöntää. Siihen se ”fanittaminen” omalta osaltani jäikin. 12-vuotiaalle popin kuninkaalla oli jotain sanottavaa, mutta sitä vanhemmalle ei. Iän kertyessä miehen tempaukset alkoivat vaikuttaa aina vain arveluttavammilta. Ehkä hänen maailmansa vetosi ihmiseen, joka oli vasta muotoutumassa ja kuoriutumassa lapsuudestaan. Siinä elämän vaiheessa rihkaman loisto ja kullan kimallus, satu ja todellisuus löivät sulassa sovussa kättä toisilleen. Aitojen asioiden arvostus ja kaipuu syntyy vasta myöhemmin.  

Me kuolemme kuten elämme: hautajaisistakin tuli viihdetapahtuma. Nokin tiedonjyvän: viihdetaiteilijan arkku oli 14 karaatin kultaa. Sellaista kultaa käytetään Suomessa sormuksissa ja muissa koruissa. Minusta tuollainen kultakirstu on käsittämättömän mauton keksintö. Sanoisin sitä epäkristilliseksi hengeltään, mutta Jacksonhan olikin kai kääntynyt muslimiksi. Ehkä hänet haudattiin oman kulttinsa mukaisesti eikä niinkään minkään virallisen uskonnon hengessä.

Kaikista vastaanvenkoiluyrityksistä huolimatta kuolema on viimeinen suuri tasa-arvoistaja. Olipa arkku sitten puuta, kiveä tai kultaa, niin sen sisällä on aina sitä samaa. Multaa nimittäin. Sama kohtalo odottaa niin keisaria kuin kerjäläistäkin.

Suomessa ei kai ole mahdollista tulla haudatuksi ihan vain liinaan käärittynä ja se on valitettavaa. En usko viimeisen matkan muuttuvan siitä yhtään paremmaksi olipa matkavälineenä sitten mikä hyvänsä. Tuonpuoleisessa ei ole mitään VIP-tiloja – tai jos on, niin niiden jakoperuste poikkeaa radikaalisti tämän maailman arvostuksista.

On vain ihmisiä

Luin Jaan Krossin lyhyen romaanin Kolmannet vuoret. Kross on tutustumisen arvoinen kirjailijatuttavuus, käsitteleväthän hänen romaaninsa Viron lähihistoriaa tehden sitä fiktion kautta tunnetuksi myös suomalaiselle lukijakunnalle.

Kolmannet vuoret sijoittuu ajallisesti 1800-luvun lopulle ja kuvaa kahtia jakautunutta Viron kansaa: toisaalla ovat baltiansaksalaiset suurmaanomistajat ja toisella puolella vironkielinen kansa. Molemmissa maailmoissa kulkee akateemikko ja tunnettu taidemaalari Johann Köler, virolaisen kansan lapsi, joka sosiaalisen nousunsa ansiosta tulee tunnetuksi aina keisarin hovia myöten.

Köler kokee kipeänä epäkohtana virolaisten kohtelun ja maalaa Tallinnan Kaarlen kirkkoon "rahvaan Kristuksen", "moukka-Kristuksen", kuten Rudolf von Gernet alttaritaulua kuvaa. Kristuksen mallina on paikallisen maanomistajan kuski Villem, jonka Köler valitsee ulkonaisten avujen vuoksi ja halutessaan näpäyttää aristokraattisia tuttaviaan. Tapahtuu kuitenkin onnettomuus, yksi niistä uskomattomista sattumista joita vain voi tässä Luojan luomassa maailmassamme sattua: kuski-Villem etenee pehtoriksi asti ja tulee tunnetuksi oman kansansa hylkääjänä, talonpoikien pieksijänä ja sadistina. Köler on maalannut kirkkoonsa sadistin kuvan, virolaiset saavat kirkossa polvistua rukoilemaan sellaisten kasvojen eteen, jotka yhdistävät väkivaltaan ja vääryyteen. 

Vajaassa sadassa sivussa Kross onnistuu pohtimaan syvällisiä ihmisenä olemisen ongelmia. Hänen päähenkilönsä on pakko pohtia omia arvojaan: onko maailma todellakin mustavalkoinen, vai voisiko hyvyys ja pahuus olla siroteltuna tänne ihmiskunnan joukkoon yhteiskuntaluokkaan tai kieleen katsomatta? Romaanissa varmuudet ja ehdottomat totuudet kiistetään – sellaisia ei ole. On vain ihmisiä, toinen toistensa uhreja ja olosuhteiden uhreja, kukin kamppailemassa omien ongelmiensa kanssa. 

Luin myös Marguerite Duras'n kirjan Tuska. En tiedä mitä sanoisin siitä, tunsin sen liian kipeästi – se meni ihon alle. Odottaminen on hirveintä maailmassa, odottaa toista palaavaksi keskitysleiriltä tai vankeudesta tai vaarasta. Mieluummin kärsimyskin kuin pelkkä odottaminen, odottamista pahempaa ei ole.  

Laatikossa!

Minua, kuten muitakin, on järkyttänyt tämä suomalainen kidnappausdraama. Turkulainen lakimies ja perheenisä kidnappasi helsinkiläisnaisen ja vaati tästä massiiviset lunnaat. Uusimpien tietojen mukaan uhri vietiin kotoaan laatikossa. 

Tähän minusta tiivistyy oikeastaan kaikki. Laatikossa, kuin eläin tai tavara! Odotan jännityksellä mitä tämä kekseliäs herrahenkilö osaa sanoa puolustuksekseen. "En enää kestänyt nähdä perheeni nälkää", vai? Epätoivoiset teot ymmärtää paremmin silloin kun niihin liittyy epätoivoinen köyhyys, mutta tässä tapauksessa tuskin on kyse siitä. 

Laatikkoihin ja kellareihin sullotaan ihmiset, joita ei ihmisinä pidetä. He ovat pelkkiä keinoja päämäärien saavuttamiseksi, välineitä vailla arvoa.  

Mahdollinen merkitys

Vajosin alas ja lainasin jokin aika sitten Merja Hirvisaaren Unien kirjan. Täytyi päästä kurkistamaan nähdyn hevosunen mahdollinen merkitys. Kirja tuntuu olevan kunnon unikirja, eli hevonen löytyy sieltä. Se on kirjan mukaan vieläpä hyvä enne. Hevosella ratsastaminen tuo mainetta ja kunniaa, laiduntava hevonen tuo menestystä työelämässä. Sairas hevonen viittaa ongelmiin ihmissuhteissa.

Hepo voi unikirjan mukaan esiintyä unessa sairaana, laitumella tai ratsuna. Itse en olisi aivan näin rajoittunut. Mitä tarkoittaa hirnuva hevonen, tai hevonen joka puhuu ihmisen kielellä? Entä jos unessa hevonen lainaa äänensä kissalta. Mitä tarkoittaa hevosen lentäminen, sen teurastaminen, sen poikkeuksellisen väritys (esimerkiksi violetti)? Unikirjat ovat valitettavan suppeita.

Tuhlaavaista vaimoa saa läpsäistä

Jos on unien maailma ihmeellinen, niin on tämä todellinenkin ihan riittävän merkillinen. Saudi-Arabiassa paikallinen tuomari on vankasti sitä mieltä, että on oikein ja kohtuullista läpsiä tuhlaavaista vaimoa. Tuomari Hamad Al-Razine elävöitti näkemystään antamalla käytännön esimerkin miehestä, joka antaa vaimolleen 1200 rialia, joista vaimo käyttää abayan (perinteisen päästä varpaisiin peittävän asun) ostoon 900. Tässä tilanteessa, järkeilee Al-Razine, on vaimo ansainnut korvapuustinsa. Al-Razine ei sen sijaan kerro mitä pitäisi tehdä tuhlaavaisille aviomiehille.

Annos Austenia

Muistan monet tunnit kirjastossa lukien yhtä kun olisi pitänyt lukea toista, herkutellen hyllyjen aarteilla. Ja se huonoa omatuntoa aiheuttava olo, kun oikeasti käyttää aikaansa johonkin ylimääräiseen – niin kutsuttuun turhuuteen. Jane Austen, kaikki hänestä kirjoitettu, on itselleni ollut tällainen luvaton herkkupala. Austenismi on minulle yksi harrastus lisää. 

Antaumukselliselle austenistille on melkein pakollista katsoa myös Austenin teoksiin pohjautuvat elokuvat ja televisiosarjat, vaikka ne pettymyksiä tuottaisivatkin. Ja miksipä ei myös tätä tuoreinta, kirjailijan omaan elämään perustuvaa elokuvaa Jane Austenin jalanjäljillä

Elämänkerturit ovat usein kuvailleet Austenin omaa elämää tapahtumaköyhäksi. Hän ei matkustellut, avioitunut, ei loistanut seurapiireissä. Austen eli vaatimattoman, naimattoman papintyttären elämää, jossa ei ulkonaisesti tapahtunut paljon. Elokuvan tekijät ovat pyrkineet antamaan selityksen Austenin romanttisille ja todenmakuisille romaaneille: hänellä täytyi siis olla joku, hän oli varmasti kokenut rakkauden.

Minun lukemani Austenin elämänkerrat eivät suo paljonkaan täsmällistä tietoa kirjailijan rakkauselämästä. Hänen uskottunsa ja sisarensa Cassandra hävitti sydämenasioihin liittyviä papereita ja kirjeenvaihtoa. Austenin ajassa ja kulttuuriympäristössä tämä nykyinen julkisuuden tavoittelu ja kaikkien asioiden – yksityisimpienkin – esille paneminen olivat sopimattomia, varsinkin kun kyseessä oli naimaton nainen. On esitetty käsityksiä rakkauselämään liittyvästä "pettymyksestä", jonka Austen olisi kohdannut. Pettymys on voinut tarkoittaa monia asioita, rakastetun kuolemaa tai hylätyksi tulemista.

Elokuvassa Janen rauhallisesti sujunut elämä muuttuu irlantilaisen Tom Lefroyn saavuttua perheen vieraaksi. Lefroy on mies, jolla on Maine: hän on hurvitellut suurkaupungin yössä, hän on mies lihaa ja verta – naiset eivät ole hänelle tuntematon käsite, eikä hän kaihda nyrkkeilyn kaltaista urheilua. Lefroy on taloudellisesti riippuvainen enostaan, eikä saa tältä lupaa avioitua vähävaraisen Janen kanssa. Lefroyssa vilahtelevat Austenin sankarit ja konnat, sankarikonnat: hänessä on Darcyn veroista ylpeyttä ja hän sanailee Janen kanssa kuin Darcy Elizabethinsa kanssa konsanaan. Kihlauduttuaan rikkaan tytön kanssa Tom Lefroy on kaiku Järki ja tunteet-romaanin Willoughbystä, lukuisilla hurmaavilla piirteillä varustetusta miehestä, joka kuitenkin pistää lompakon vaatimukset sydämen tarpeiden edelle. 

Elokuvan Jane Austenissa vilahtelevat Elizabeth Bennet ja Marianne Dashwood. Karatessaan Tom Lefroyn kanssa avioitumistarkoituksessa hän tuo mieleen Lydia Bennettin Ylpeydessä ja ennakkoluulossa. Hän vastaanottaa kosintoja miehiltä, joita ei rakasta tai kunnioita. Äiti-Bennetin tapaan myös Janen äiti painottaa taloudellisesti onnistuneen avioliiton merkitystä. Kirjailija ei kuitenkaan suostu solmimaan järkiliittoa.

Olen lukenut Jane Austenin kerran suostuneen avioliittotarjoukseen – vain muuttaakseen seuraavana päivänä mielensä. Näin käy elokuvassakin. Jane hyväksyy varakkaan miehen kosinnan, mutta lopulta päätyy valitsemaan itsenäisen, yksinäisen elämän, koska ei (jälleen rahallisista syistä) voi sittenkään saada Tomiaan. 

Minusta elokuvan tarina oli viehättävä ja viihdyttävä. On kuitenkin selvää, että elokuvan Jane Austen on todellakin roolihahmo, fiktiivinen henkilö, enkä lähtisi pitämään tätä elokuvaa minään ehdottoman autenttisena kuvauksena Austenin elämästä tai hänen romaaniensa synnystä. Anne Hathaway on kaunis ja kauriinsilmäinen, Tom Lefroyta esittävä James McAvoy on ehkä himppusen verran mitäänsanomaton ollakseen maat mullistava sankari. Visuaalisestikin tämä elokuva oli kaunista katsottavaa herkutellessaan Albionin vehreillä maisemilla.  

Pieni, mutta paha

Luin uutisen minikokoisesta hirmuliskosta! Tämä olento on ollut noin kanan kokoinen ja painanut pari kiloa. Otus on ihan oikeasti ollut lihansyöjä, varsinainen peto kynsineen ja vietteineen. Se söi kai kaikkea mitä suinkin pystyi kokonsa puolesta saalistamaan: hyönteisiä, nisäkkäitä – ehkä jopa dinosaurusvauvoja. Kummajainen eleli noin 75 miljoonaa vuotta sitten Pohjois-Amerikassa. 

Kuulostaa vähän äitini koiralta.   

Voimaton Voimala

Katsoin Voimalan. Sen aiheena oli vanhoillislestadiolaisuuden ehkäisykielto ja sen rimmaaminen ihmisoikeuksien kanssa. Tyypillinen televisiokeskustelu tämäkin, eli paljon (liikaa?) osallistujia ja liian vähän aikaa. Pintaraapaisuja aiheesta, joka on nyt tapetilla.

Minä en käsitä miten joku herätysliikkeen ulkopuolinen taho voisi puuttua tähän tilanteeseen. Vaikka liikkeen johto ulkopuolisten painostamana sanoisi ettei mitään kieltoa ole, niin käytännön elämän tasolla arvot ja normit eivät välttämättä muuttuisi. Niiden muuttumiselle pitäisi olla olemassa sisäinen paine ja pyrkimys. Sitä ei voi tuoda ulkoapäin. Ratkaisevassa asemassa taitavat olla nuoret miehet ja naiset.

Tuntuu kummalliselta ajatukselta alkaa holhota aikuisia ihmisiä. Yhteisö luo paineita ja oikeusjutuilla tai julkilausumilla pitäisi alkaa vapauttaa ihmisiä näistä paineista. Paineista vapautuu parhaiten lähtemällä sellaisesta yhteisöstä, jossa niitä esiintyy. Helppoa se ei varmasti ole, mutta mikäpä tässä elämässä olisi? Itse lähtisin takuuvarmasti joukosta, jossa oloni olisi jostakin syystä paha. Tarpeeksi suuttuneena ja painostettuna eivät edes tunnesiteet painaisi paljon. Uskoisin jokaisella ihmisellä olevan rajansa, jonkun pisteen, jonka jälkeen kaikki painostus menettää merkityksensä. Minulla ainakin tuollainen piste on.  

Siivellinen Behemot

Luin toisenkin uutisen muinaisaikojen jättiläiseläimestä. Tällä kertaa kyseessä on merilintu, joka eleli noin 10 miljoonaa vuotta sitten. Siipien kärkiväli tällä oliolla saattoi olla peräti kuusi metriä! Lintu söi ilmeisesti kaloja ja kalmareita. Varmaan se verottikin vesien kalakantaa aika runsaasti, noin suuri kun oli. Jättiläislinnun fossiili löydettiin Perusta.

On vaikea kuvitella jättiläiskäärmeiden ja massiivisten lintujen asuttamaa maailmaa. Kuinka lyhyt ihmisen valtakausi sittenkin on ja kuinka epävarma sen pysyvyys. Täytyy tarttua tähän hetkeen, koska se voi olla kaikki mitä meillä on. 

Leviatan

Luinpa juuri järkyttäviä uutisia muinoin maailmaa asuttaneesta jättiläiskäärmeestä. Olio on ristitty Titanoboaksi. Se eleli planeetallamme noin 60 miljoonaa vuotta sitten sademetsissä, nykyisen Kolumbian seuduilla.

Hirvityksen paino vaihteli 730 kilosta noin kahteen tuhanteen kiloon. Pituutta oli noin 10-15 metriä. Uutisessa eliötä kuvaillaankin osuvasti bussin kokoiseksi. Onpa helpotus, ettei sellaisia enää ole. Ja etteivät sellaiset olennot noin ylipäätään viihtyisi kylmässä kuitenkaan.  

Mieleen tulevat pakostakin raamatulliset ajatukset Leviatanista ja vähemmän raamatulliset ajatukset intialaisen mytologian Vritrasta. Jättiläiskäärmeet, merihirviöt, yliluonnollisen suuret eläimet – myyttisten maailmojen tosiksi osoittautuneet pahat unet.

Hyvästi ylipaino, tervetuloa nälkäkuuri?

Mallivartalo taitaa olla pian yhä useammalla ihmisellä, tosin uutisesta ei kannata iloita. YK:n ympäristöohjelma UNEP arvioi maailman ruoantuotannon saattavan vähentyä 25% vuoteen 2050 mennessä. Samaan aikaan maapallon väestö kasvaa kahdella miljardilla. Eli toisin sanottuna luvassa on erittäin huonoja hetkiä meille kaikille.

Syy ruoantuotannon heikkenemiseen on ilmastonmuutoksen, viljelysmaan pilaantumisen, erilaisten loiseläinten lisääntymisen ja makean veden vähyyden. Eli toisin sanottuna nälkäkuurin ihmiselle aiheuttaa ihminen itse.

Meillä voi olla monia ongelmia, mutta yksi on ylitse muiden: meitä on liikaa. Ikävä kyllä juuri tälle ongelmalle ei loppua näy. Lisäännymme kuin viimeistä päivää ja seurauksena on pakkopaasto, sotia, levottomuuksia ja yhteiskuntien epävakautta.

Tämä uutinen synkensi mielialaani viime yönä. Mutta ihminen on aikamoinen kapistus: epämiellyttävät tosiasiatkin unohtuvat päivänvalossa, kevättalven auringonvalossa erityisesti. PuoLiskoinen on ollut kiltti hankkiessaan minulle yllätyksenä Piukat paikat-DVD:n ja suuren paaston alku ensi viikolla enteilee jo lupausta pääsiäisestä.

Matti vaan, ei Maha Atman

Hovioikeus määräsi Susan Ruususelle sakkoja, kuin myös hänen paljastuskirjansa kustantajalle. Olen kirjoittanut tästä aiheesta joskus aikaisemminkin, eikä mielipiteeni ole muuttunut. Tässä on kyse mielikuvista ja vaikutelmista: ei näytä hyvältä, kun suuri ja mahtava pääministeri käräjöi vähävaraista yksinhuoltajaäitiä vastaan. Itse asiassa pääministeri on vaarassa vaikuttaa todella pikkusieluiselta – ikävämpi juttu ja taatusti huonoa peeärrää. 

Vanhanen itse on vaatinut toimenpiteitä vain kustantajaa vastaan, mutta ihmisten mielissä tulevat säilymään otsikot sakoista, jotka (pieni ihminen) Ruusunen sai. Monelle tämä taitaa olla Vanhanen versus Ruusunen-ottelu, eikä niinkään Vanhanen vastaan kustantaja-taistelu. 

En ole lukenut itse kirjaa – pitäisi varmaan, kun siitä noin metelöidään – mutta ymmärrykseni mukaan sen sisältämät paljastukset ovat varsin viatonta laatua. Kuinka moni olisi edes vaivautunut lukemaan tekeleen ilman tätä kohua? Ilman näitä jatkuvia taisteluja oikeusasteissa ei kukaan muistaisi kuka Susan Ruusunen on. Nyt häntä on mahdotonta unohtaa: aina asiasta uutisoidessaan lehdet huomaavaisesti laittavat juttuihinsa koosteen, jossa kerrataan tapahtumien kulku ja seurustelun vaiheet. 

Toisten yksityiselämästä kirjoittaminen voi olla mautonta ja halpaa, mutta onko se rikollista? Varsinkin jos tapahtumat ovat itse elettyjä.

Suurisieluinen (Maha Atman) ja suurpiirteinen ihminen olisi ehkä ohittanut mokoman kirjan pelkällä vaikenemisella. Nyt jokainen kirjasta kirjoitettu rivi lisää mahdollisten lukijoiden määrää. Uteliaat haluavat tietää mikä kirjassa on niin erinomaisen kiihdyttävää. Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. 

Vapailla markkinoilla olevien poliitikkojen kannattaisi ehkä perustaa oma yksinäisten sydänten kerho. Sellainen minimoisi paljastuskirjariskin. Kaikki ovat samassa veneessä, kukaan ei kaipaa sensaatioita eikä iltapäivälehtijulkisuutta. Minä en kirjoita sinusta, etkä sinä kirjoita minusta. Quid pro quo.