Avainsana: kirjallisuus

Ketä helle hellii, ketä kuumuus kurittaa

Kesä on osoittautunut ennätyksellisen kuumaksi. Ketä helle hellii, ketä kuumuus kurittaa – se riippuu kokonaan yksilöstä itsestään. Jotkut nauttivat, toiset kärsivät. Itse sijoittaudun suunnilleen puoleenväliin asteikkoa. Saatan nauttia vilpoisan kesämekon käyttämisestä ja lämmöstä, mutta pian jo tulen ajatelleeksi tämän lämpötilan luonnottomuutta; Suomen kesän ei kuuluisi olla tällainen. Kilpailemme Välimeren maiden lomaparatiisien kanssa lämpötiloissa, eikä se tunnu oikein luonnolliselta. Joskus huomaan pelkääväni, että kuumuus vain jatkuu ja jatkuu ja lämpötilat nousevat loputtomiin.

Varaston kätköistä

Kesäkuumalla on yhtä hyvä lukea kuin talvipakkasella. Löysin kirjaston varaston kätköistä Eila Pennasen romaanin ”Pyhä Birgitta”. Yli kuudensadan sivun ulottuva romaani on pikkutarkka keskiajan kuvauksessaan, kiitettävä yrityksessään ymmärtää Birgitan näkyjä ja kokemuksia. Hieno historiallinen romaani, jota ei ihan äkkiä unohda.

Pyhä Birgitta (1303 – 1373) oli keskiajan Pohjolan voimakas naishahmo. Ylimyksellinen syntyperä johti ylimykselliseen avioliittoon, mutta aina nuoruudesta asti Birgitalle olivat tärkeimpiä näyt Jumalansynnyttäjästä ja Kristuksesta. Pyhä Birgitta neuvoi kuninkaita ja keskusteli paavin kanssa. Hän ei arkaillut arvostella kirkon tilaa hyvinkin kirpein sanakääntein. Hän syntyi Ruotsissa, mutta näki paljon maailmaa pyhiinvaelluksillaan. Pyhä Maa ja Roomakin tulivat tutuiksi, ja Roomassa hän myös kuoli Piazza Farnesen laidalla sijaitsevassa talossa, jossa vielä nykyisinkin toimii birgittalaisluostari.

Romaania lukiessa on pakko ihailla Birgittaa, hänen varmuuttaan näyistään, hänen omistautumistaan Jumalalle. Samaan aikaan ei voi välttyä ajattelemasta nykyajan termein: oliko Birgitta itsekäs äiti pakottaessaan tyttärensä Karinin pysymään luonaan Roomassa, vaikka tyttären mies sairasti ja teki kuolemaa Ruotsissa? Voiko pyhimys olla itsekäs? Vai onko usko omaan totuuteen ja tietoon niin syvä, että se meni ohi kaikesta inhimillisestä?

Provosoidaan ja provosoidutaan

On mukavaa, että kesäkuu on jo ohi, Pride-kuukausi kaikkine jankutuksineen ja kiusantekoineen on mennyttä. Sateenkaarta kuvaavia ”taideteoksia” on noussut ympäri Suomen ja niistä saa olla vain yhtä, oikeaa mieltä. Tuntuu kuin olisimme saavuttaneet uuden lapsellisuuden huipentuman: sateenkaarta maalataan, liputetaan, kuvataan, jaetaan – eikä tietenkään ihmisten provosoimiseksi, eihän? Toteutuvatko ihmisoikeudet, jos Hankasalmella suojatie maalataan sateenkaaren värein? Onko sitten kaikilla hyvä olla ja tasavertaisuus toteutuu? Näitä performanssien vastustajia leimataan usein taantumuksellisiksi, vaarallisiksi ihmisiksi, jotka eivät kunnioita ”ihmisoikeuksia” ja ”tasa-arvoa”. Kukaan ei vaivaudu kysymään vastustajilta miten he asian kokevat.

Minusta koko sateenkaarirätin ja sateenkaarevat suojatiet joutaisivat romukoppaan. Uskon ehdottomasti suurimman osan ihmisistä ajattelevan, että makuuhuone on yksityistä aluetta, jossa jokainen tekee mitä tahtoo (edellyttäen mukana olevan täysi-ikäisen ja suostuvaisen partnerin). Minun ei tarvitse tietää erilaisista seksuaalisista taipumuksista – ne kuuluvat yksityiselämään. En näe mitään syytä erityisesti juhlia monimuotoisuutta; minulle se on selviö. Tällä maapallolla asustaa yli seitsemän miljardia ihmistä ja jokainen on erilainen kaikissa mieltymyksissään.

QAnon, eli paljon melua tyhjästä

Alkukeväästä huomasin, että minulla on suuri aukko yleissivistyksessä. Nettikeskusteluissa heiteltiin termejä, jotka eivät merkinneet minulle mitään; olin virallisesti tipahtanut kärryiltä. Eräs tällainen termi on QAnon. Oletin kyseessä olevan jotakin mielettömän merkityksellistä, koska niin paljon siitä on puhetta ollut. Vaan väärässäpä olin.

Jos aloitetaan alusta, niin QAnon – tai Q Anon, jos se näyttää silmiin kauniimmalta – on oletusten mukaan anonyyminä pysyttelevä, Yhdysvaltojen ex-presidentti Donald Trumpin lähipiiriin kuuluva henkilö, jolla on korkea turvallisuusluokitus – Q. Jokusia vuosia sitten tämä Q:na tunnettu henkilö/joukko alkoi postata kryptisiä ennustuksia ja väitteitä Reddit-sivustolle. Redditistä käyttäjä/käyttäjät siirtyivät sittemmin 4chaniin ja 8chaniin. Olennaista näissä sivustoissa on niiden vessanseinämäisyys: julkaise mitä törkyä tahdot. Sana on vapaa. Valtavassa jaetussa tietomassassa on helmiä ja huteja. Lukija päättää mihin uskoo ja mistä kiinnostuu.

QAnonin väitteet eivät tunteneet rajoja. Esimerkkejä väitteistä ovat: Angela Merkel on Hitlerin lapsenlapsi, Obama, Soros ja Clintonit suunnittelevat vallankaappausta Trumpia vastaan, Rotchschildin suku johtaa satanistista kulttia. Siinäpä on kerrakseen väitteitä. Osa on vähemmän provokatiivisia. Olennaista näille viesteille on niiden kryptisyys. Lukijat pohtivat ryhmissä loputtoman pitkään jokaisen arvoituksellisen viestin merkitystä. Nettiväkeä vietiin kuin pässiä narussa.

Ihmettelen aikuisten ihmisten kykyä ja halua uskoa ennemmin arvoituksiin kuin tosiasioihin. Jos joku Q-turvallisuusluokituksella varustettu henkilö haluaisi vuotaa tietonsa, niin miksi hän tekisi sen geneerisillä ja tahallisen arvoituksellisilla viesteillä tyyliin ”Myrsky nousee”. Uskottavuutta sellainen ei ainakaan paranna. Nykyisin ihmisillä on enemmän vapaa-aikaa kuin koskaan ihmiskunnan historiassa, eli kai joitakin ihmisiä kiinnostaa näiden tokaisujen ruotiminen ja selitysten etsiminen.

Mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän uskon selkeästi ajatellun olevan myös selkeästi kirjoitettua. Minulla ei ole aikaa eikä halua alkaa ”availla” kryptisiä viestejä, tai pohtia niiden totuusarvoa. Jos sinulla on jotain sanottavaa, niin sen kuin sanot vain. Suoraan ja selkeästi.

Nyt teen pienen hyppäyksen romaanin maailmaan. Koko QAnon-hässäkkä muistuttaa minua John Fowlesin romaanista ”Jumalten naamiot” (The Magus alkukielellä). Lukiessani tämän kirjan ensimmäistä kertaa olin vähän päälle kaksikymppinen. Se teki vaikutuksen minuun; tahdoin tietää ymmärsinkö sen ”oikein”. Romaanissa iäkäs kreikkalaismiljonääri pelaa psykologisia pelejä nuoren opettajan, Nicholas Urfen, päänmenoksi tai opetukseksi. On vihjeitä ja on mysteerejä, tarkoituksellisen epäaitoja tilanteita. Kaikki tähtää jollakin hämärällä tavalla Urfen persoonallisuuden parantamiseen itsekkyydestä ja pinnallisuudesta. Romaani on hyvä, mutta nyt vanhempana katson sitä toisin silmin. En usko, että itse lähtisin mukaan tuollaisiin peleihin. Ja jos joku tahtoo opettajaksi alkaa, niin huolehtikoon ainakin siitä, että opettaa selkeästi. Sen sentään ihminen on velkaa oppilailleen, vaikka ei heitä pitäisikään missään mielessä merkityksellisinä.

Tämän voisi myös sanoa QAnonille ja hänen seuraajilleen, joita varmasti tulee: sano selkeästi mitä tiedät, jos tiedät. Jos et tiedä, niin ole hiljaa.

 

 

Kaksi kummallista unta

Unien maailmaan kuuluu kummia! Ensimmäisessä näin outoja näkyjä: kohtasin ihmisen, jonka nimi kävi unessa selville. Ajattelin vajota todella alas ja googlata tämän unessa kohtaamani nimen. Toisessa unessa jäin kiinni rattijuopumuksesta – kuinka mieletöntä – ja promilleja oli yli kaksi. Poliisi pilkkasi ja moitti koko matkan asemalle. Muistan miettineeni, kuinka PuoLiskoinen mahtaa suhtautua tempaukseeni, mutta sitä en enää unessa nähnyt.

Singer-kausi jatkuu

Isaac Bashevis Singerin valtakausi jatkuu: olen edennyt Moskatin sukuun. Singerin henkilöiden rakastumisissa on pakonomaisuutta, joka tuntuu hyvin aidolta. Missä määrin järki voi kontrolloida sydäntä? Varmasti sekin on yksilöllistä, mutta yleisesti ottaen nuoruus on sydämen aikaa, ja siitä eteenpäin järki alkaa hallita yhä enemmän.

Elävien armoilla

Löysinpä hyvän romaanin! Kyseessä on Alan Hollinghurstin Vieraan lapsi. Tässä taas on sellainen luettava, jota ei voi jättää kesken – on pakko kääntää sivuja, kunnes silmät tuntuvat olevan hiekkaa täynnä ja niskat jumissa.

Tarina alkaa siitä suloisesta viimeisestä vuodesta ennen ensimmäistä maailmansotaa. George Sawle tuo opiskelutoverinsa Cecilin lomailemaan perheen kotiin ja loppu onkin historiaa. Cecil on runoilija, joka vierailunsa aikana kirjoittaa arvoituksellisen ylistyslaulun Sawlen perheen puutarhalle ja – niin, kenelle? Nuori runoilijalupaus kuolee sodassa jättäen paljon vastaamattomia kysymyksiä. Kuka perheestä olikaan hänen suuri rakkautensa?

Runoilijan salaisuudet eivät nykyihmistä ällistytä: kyseessä onkin ihminen, joka tykkää molemmista sukupuolista. Kirjasta ei tee erikoista tämä vaalittu salaisuus (joka lukijalle paljastataan heti kirjan alussa), vaan sen oivaltava kuvaus ajan vaikutuksesta meihin ihmisiin. Kun me kuolemme, niin muutumme muistoiksi. Ja muistot, kuten kaikki tiedämme, ovat aina henkilökohtaisia, subjektiivisia, epätarkkoja, värittyneitä. Kuoltuamme emme voi enää väittää vastaan. Olemme elävien armoilla. Kuka voi kertoa meistä muiston, joka on lähinnä totuutta? Eihän ihminen satunnaisille tuttavuuksille paljasta tosiolemustaan, vaan vain kaikkein lähimmille ja rakkaimmille.

Aika on todella armoton meitä ihmisolentoja kohtaan. Nuorina emme oikein osaa kuvitella elämää kolmenkympin jälkeen. Se tuntuu niin kaukaiselta, ettei sitä edes ajattele. Mutta se tulee, se tapahtuu väistämättä. Me vanhenemme. Nuorina ja huolettomina meitä suojaa viattomuutemme: emme osaa kuvitella edessä olevia tragedioita. Mutta niitä tulee tiellemme ja päädymme outoon määränpäähän, kauas aikomastamme. Kuten romaanin Daphne Jacobs, huoleton hyvän perheen tyttö, joka alkoi arvostaa alkoholin iloja enemmän kuin oli sopivaa. Hän jätti aviomiehensä, ei tullut onnelliseksi toisen miehen kanssa, ja päätyi omalaatuiseksi sotkun keskellä eläväksi homsantuuksi. Kukapa olisi uskonut, sinä viimeisenä kesänä ennen sotaa?

 

Unta, tarua, ja totta

Näin unen, jossa käyttäydyin hävyttömän aggressiivisesti Myllyn parkkikatoksessa. Haastoin riitaa (!) ihmisten kanssa, ja olin kuin testosteroniraivossa uhitteleva teinipoika. Uskomatonta. Lähinnä nuo unen aggressiot liittyivät parkkeeraamiseen: muu ihmiskunta ei mielestäni osannut sitä yhtä hyvin kuin minä, tai muuten vain närästi paikkojen puute. Tyypillinen joulunalusuni, jossa heijastuu epätoivoinen parkkipaikkojen haeskelu viime lauantaina.

Luin Orhan Pamukin romaanin Viattomuuden museo. Varakas nuori mies viettelee 18-vuotiaan köyhän tytön, ei mene tämän kanssa naimisiin, mutta kihlautuu rikkaan Sibelin kanssa, ei mene naimisiin Sibelin kanssa, tahtoo sittenkin mennä naimisiin viettelemänsä tytön kanssa, menee lopulta kihloihin hänen kanssaan. Naimisiin asti ei päästä, koska kuolema korjaa kauniin nuoren naisen. Koko sen ajan, kun vietelty neito on naimisissa toisen miehen kanssa, jaksaa kirjan sankari odottaa. Odotus kestää lähemmäs kymmenen vuotta, eikä sen päätyttyäkään elämä ole ruusutarhaa.

Nautin lukukokemuksesta, mutta kirja oli juuri sellainen, jonka vain mies voisi kirjoittaa. Fusun oli siinä muuttumaton ulkomuodoltaan 18-vuotiaasta tytöstä aina aikuiseksi naiseksi asti. Olisiko mies jaksanut odottaa unelmiensa tyttöä, jos tämä olisi avioliiton seurauksena 1) lihonut 30 kiloa 2) leikkauttanut hiuksensa, tai värjännyt ne väärän väriseksi 3) luopunut modernin naisen asenteistaan ja alkanut käyttää huivia kunnon musliminaisen tavoin 4) pyöräyttänyt mukavan suurperheen lapsettomana olon sijaan. Totuushan nimittäin on, että ihmiset muuttuvat. Kaikki muuttuu, eikä samaan jokeen voi astua kahta kertaa.

Päivä(uni)

Näin erikoisen unen tänään päivätorkuilla. Oli talvi, ja pimeää. Kävelin tuntemattomaan määränpäähän hajasijoitusalueella. Rakennuksia ei ollut juuri lainkaan, ei mitään suunnistusta helpottavia maamerkkejä. Suuren mäen ja joen kohdalla menin harhaan. Sain kävellä pitkään, ennen kuin oivalsin virheeni ja olin taas siinä, missä pitikin. Teemat: kylmyys, pimeys, eksyksissä olo. Jaa-a, mitähän tulkintoja tästäkin voisi kehitellä?

Ihmemaa Oz

Luin Amos Ozin romaanin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä. Israelin valtion synty ja sen ensivaiheet marssitetaan lukijan silmien eteen samassa paketissa kiehtovan perheen ja tuttavapiirin kanssa. Ihmiset muodostavat valtion, ihmiset ovat valtio, noudatetulle politiikalle on aina syynsä. Israel on luotu maanpakolaisuuden, diasporan, perinnölle. Kun maan saa, ei siitä enää tahdo luopua, varsinkaan jos koko aiempi historia on karkoitusten ja vainojen historiaa. Ihmisistäkään ei haluaisi luopua, mutta joskus muuta vaihtoehtoa ei ole. Amos Ozin romaani on rohkean omaelämänkerrallinen, ja äidin itsemurha on siinä toistuva teema.

Niin vieras, ja niin kadonnut

Uhmasimme eilen pakkassäätä kahden kirjastoreissun verran. Alkumatka sujui minun osaltani happamissa merkeissä: murjotin, koska olin onnistunut hukkaamaan paksut, pitkävartiset talvisaappaat jonnekin. Ilme muuttui iloiseksi vasta Mynämäen kirjastossa, jossa aloitin massiivisen lainausoperaation.

Juutalainen kirjallisuus on vedonnut minuun Isaac Bashevis Singeriin tutustumisesta alkaen. Puolanjuutalainen elämänmeno, värikkäät persoonat, ja traaginen historia ovat se Toinen maailma, omaani verrattuna niin vieras, ja niin kadonnut. Yrityksessä etsiä kadotettua lainasin Albaharia, Kertesziä, Ozia, Konradia, Sebaldia, ja Kaminskia. Kirjastokassi ei riittänyt, piti ostaa muovipussikin. Siinä oli hieno Vaski-kirjastojen logo.