Avainsana: kirkko

Kohti parempaa ihmisyyttä

Olen ollut melkein liian järkyttynyt edes blogia kirjoittamaan. Syy on hiukan typerä: näin aivan kauhistuttavan unen, joka mykisti kamaluudellaan. Itse aiheutettuahan se oli, koska menin lainaamaan kirjastosta holokaustihyllystä kaiken saatavilla olevan materiaalin, olipa kyseessä sitten fakta tai fiktio. Se tuli uniin, se kaikki: sonderkommandot, tuhatpäiset ruumisroviot, mätänevä ihmisliha kaivannoissa, koko holokaustin hirvittävyys. Itse häärin kuolemanprikaatissa polttamassa ruumiita muiden kohtalotovereideni tavoin – keskitysleirivankina. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun unessa oli hajuaistimus: olin haistavinani omassa nenässäni ruumiiden löyhkän, sen niin sanotun kalman hajun. Uskokoon ken haluaa, mutta se oli nenässä vielä herätessäni.

Muistan unessa ajatelleeni, että tämä oli vasta ensimmäinen päivä ruumisvuorien parissa. Että huomenna pitää herätä taas ja tehdä sama uudestaan. Kiskoa omia sukulaisia poltettavaksi ja talloa liejussa, jonka muodostavat kerran eläneet ihmiset. Unessa mietin, etten pysty – etten voi kestää toista sellaista päivää. Tiesin kuitenkin senkin, että tulen kestämään, koska on pakko. Eihän siitä muuten vapautunut kuin kuoleman kautta.

Suurin syyllinen uneeni taisi olla Leon Weliczker-Wellsin kirja Jobin poika. Sitä en suosittele heikkohermoisille. Lainasin myös Elie Wieseliä ja Primo Leviä, näitä kahta kenties paremmin tunnettua holokaustin pohtijaa. Jobin poika oli kuitenkin se pahin – tiedän enemmän kuin koskaan halusinkaan erilaisissa mätänemistiloissa olevien ruumiiden palamisprosessista. Voi silti olla, että näistä asioista pitää kirjoittaa suoraan, mitään säästämättä. Miksi lukijan pitäisi saada itsensä säästämisen ylellisyys, kun jotkut ihmiset ovat oikeasti joutuneet elämään läpi tuon mielipuolisuuden ajan? On ylellisyyttä olla tietämättä mihin kaikkeen kamalaan ihmisrotu pystyy.

Tänään vietettiin kirkossa pienoista juhlaa ennen Suuren Viikon alkamista. Tämä päivä, palmusunnuntai, on omistettu Kristuksen Jerusalemiin ratsastamisen muistelulle. Olimme kirkossa. Niin oli moni muukin. Ortodoksiseen kirkkoomme liitettiin neljä uutta ihmistä. Se ilahdutti meitä.

Ihminen on biologisessa mielessä peto. Ihminen on tietysti  muutakin kuin vain biologinen olento. Kristinusko suitsii pedon. Se muistuttaa meille, että emme voi taantua vain biologiamme tasolle. Meidän on oltava enemmän; meidän on kilvoiteltava kohti parempaa ihmisyyttä, kohti jumalallistumista. Siinä onkin ainoa turvamme auschwitzejä ja gulageja vastaan.

Pirullinen juttu

Tämä viikko on sitten puitu maallikkosaarnaaja Pirkko Jalovaaran kirkkovierailuja, joiden aikana on puhuttu sairauksista demonien(kin) aiheuttamina tiloina. MOT-ohjelma nostatti kohun ja kantaa alettiin ottaa. Evankelis-luterilaisen kirkon mahtajat riensivät sanomaan Jumalan toimivan lääkkeiden ja terveydenhuollon kautta, Mielenterveyspooli (mikä sellainen sitten liekään) puolestaan varoitteli moisista saarnaajista, jotka diagnosoivat mielenterveysongelmat tavallisuudesta poikkeavalla tavalla*.

Tämä nykyisen mallinen meno ei voi jatkua paljon pitempään. Kirkon, tai kirkkojen, pitäisi tehdä opetuksensa selväksi. Siihen ovat oikeutettuja niin kirkkoon vankasti kuuluvat, kuin siitä eroamista harkitsevatkin. Tässä viimeisimmässä kohussa on olemassa suuri ja hankala ongelma: Uuden testamentin mukaan Kristus itse paransi riivattuja ihmisiä, eikä suinkaan keskusteluterapialla, psykoanalyysillä ja aivolääkkeillä. Pahan hengen, tai riivauksen, olemassaoloa ei ole koskaan kielletty kristinuskossa. Näin ei tehdä vieläkään.  Valta ajaa riivaajia ulos ei ollut yksin Kristuksella, vaan myös Hänen nimissään toimivilla apostoleilla. Ja oli sekin riivaajien laji, joista Jeesus sanoi: ”Tämä laji ei lähde muulla kuin rukouksella ja paastolla.”

Osa kauhistelijoista päivittelee sitä, että kirkossa opetetaan tällaista. Kirkossa saisi siis puhua uskomusolennosta, Jumalasta – ja ehkä enkeleistä, nehän ovat sööttejä – mutta ei muista uskomusolennoista, jotka kuuluvat kuitenkin kristinuskon opetukseen. Minusta olisi johdonmukaisempaa pauhata kaikkia uskomusolentoja vastaan, kuin kieltää niistä vain jotkut. Jumalastakaan ei saisi puhua tavoilla, jotka jättävät meidät hämmennyksiin: annamme Hänen olla hyväntahtoinen, epämääräinen ja ”rakastava” joulupukki, mutta ei sellainen Jumala, joka on ihmisjärjelle käsittämätön, ja jonka luomassa maailmassa tapahtuu niin hyviä kuin pahoja asioita. Nykyajan Jumala on hajuton ja mauton jumala, ei ainakaan Jobin kirjan jumaluus. Itse asiassa on joskus vaikea uskoa joulupukkijumalan koskaan tehneen mitään niin järkyttävää kuin järjestäneen oman poikansa uhrikuoleman. Eikö sitäkin voisi peruuttaa, miedontaa, jotenkin siistiä nykyihmiselle käsitettävämmäksi? Ettei olisi kaikkea sitä verta ja tuskaa.

Minusta ajatus ”moniarvoisesta” kirkosta on suoraan sanottuna mahdottomuus. Ainakin opillisessa puolessa pitäisi vallita selkeys. Toki jokaisen seurakuntalaisen mielipiteet ovat sitten hänen omiaan ja hän on niihin oikeutettu. Jos saisin pariminuuttisen haastattelutuokion vaikkapa arkkipiispan kanssa, niin kysyisin seuraavaa – ja odottaisin vain kyllä tai ei -vastauksia: Uskotteko riivaajiin ja pahaan henkeen? Uskotteko, että riivaajat voi ajaa ulos Kristuksen nimessä, tai paastolla ja rukouksella^? Jos vastaukset olisivat kielteisiä, niin sitten lienee oikeutettua sanoa, ettei kyseinen vastaaja usko Uuteen testamenttiinsa.

Oma ortodoksinen kirkkoni on ainakin toistaiseksi säästynyt tämän kohun kohteena olemiselta. En tiedä onko se hyvä asia vai huono. Tiedän joidenkin huokaisseen helpotuksesta, kun homokeskustelu säästi kirkkomme: pienen vähemmistön mielipiteistä ei kukaan kai jaksa kiihtyä isoihin mielenilmauksiin. En aina pidä siitä, että asioista pitäisi selvitä mahdollisimman helposti ja ketään ärsyttämättä. Toki on aina sellaisia ihmisiä, jotka ärsyyntyvät jo siitä, jos sanot ettet pidä sinapin mausta. He itse sitä rakastavat, joten tuntuu henkilökohtaiselta loukkaukselta, jos joku toinen ei siitä syty. Tarkoituksellinen provosointi ei ole rakentavaa, eikä sellaiseen pidä pyrkiä. Mutta oma kanta pitää minusta osata tehdä selväksi turhia kiemurtelematta. Kirkot eivät saa prostituoida itseään muutaman – tai vaikka vähän useammankaan – hopearahan vuoksi. Jos opillinen kanta karkoittaa joitakin kirkosta, niin sille ei voi mitään.

Kristinusko alkoi muutaman ihmisen liikkeestä. Määrää tärkeämpi asia on laatu.

*) Koululääketieteen sisältäkin on lähtenyt (kapinallisia) pyrkimyksiä tulkita mielen sairauksia hyvin radikaaleilla tavoilla, esimerkkeinä mainittakoon R.D. Laing ja Thomas Szatz. (T.S:n ”The myth of mental illness on tutustumisen arvoinen.) Nämä koulutetut mielenterveystyön ammattilaiset ja lääkärit kritisoivat mielisairauksien hoitotapoja, tai peräti kyseenalaistivat koko mielisairauden käsitteen.

^Omat vastaukseni kumpaankin kysymykseen olisivat kyllä, ja kyllä. Nyt saa kivittää.

”Sinä muutit tulen liekin kasteeksi ja villihärän raivon rukouksilla kesytit..”

Näin kuvataan pyhää Teklaa, jonka muistopäivä on tänään. Pyhä Tekla on ensimmäinen naismartyyri ja jo siksikin tutustumisen arvoinen. Millainen on ollut ihminen, jonka haudalta vielä tänäänkin hakevat apua niin muslimit kuin kristityt? Millainen on ollut nainen, joka ei ottanut maallista huomioon, ei säikkynyt tulta eikä petoja – näin pyhästä naisesta kerrotaan troparissa.

Pyhä Tekla oli ehkä heitä, joiden toiminnan suunta on ollut ylös ja sivuille: ylös, kohti Jumalaa kurkottava sielu ja sivuille suuntaavat ajatukset ja pyrkimykset auttaa lähimmäisiä. Toinen vaihtoehto voisi olla kääntyä sisään ja suuntautua alaspäin, eli käpertyä itseensä ja kuivua sinne hakien virvoitusta alhaalta viettimaailmasta ja aineellisesta. Pyhä Tekla taisi valita oikein kärsimyksistään huolimatta.

Kaikkien omistautumisen taso ei tietenkään yllä korkeuksiin. Ei ole mahdollista hivellä käsillä pilviä ja pallotella aurinkoa, kun sieni ja ruohokin jo tuntuvat olevan niin korkealla. Mutta parempi pieni hyvä yritys kuin ei mitään!

Tänään olimme ikonimaalauksessa. Minun profeetta Joonani on saanut taustakseen kauniin, hennon vaaleanpunaisen taivaan – iltaruskon värisen! Joona on puoliksi valaan (tai suuren kalan, jos uusi käännös miellyttää enemmän) sisuksissa ja se valas on vihreä. Vihreän pohjavärin päälle olen jo ehtinyt maalaamaan yksityiskohtiakin, violetteja suomuja ja eviä. Tuntui vaikealta lopettaa maalaaminen tänään. Tuntui kuin sitä olisi voinut jatkaa vaikka yöhön asti.    

Oikeita ihmisiä

Olen kirjoittanut Twitteriin jotakin joka päivä. Joskus sitä tehdessä tulee hassu olo. Tavallaan Twitter muistuttaa yksinpuhelua: ihmiset postaavat lyhyitä tilannetiedotuksia tekemisistään ja ajatuksistaan tietäen jonkun saattavan lukea niitä. Melkein todennäköisempää on kuitenkin olla tulematta havaituksi. Paljon on käyttäjien joukossa sellaisiakin tilejä, jotka on luotu pelkästään mainostamistarkoituksessa.

Minulle Twitterin kaltaiset järjestelmät ovat kiehtovia, koska ne antavat mahdollisuuden nähdä ihmisten elämään. En ole tirkistelijä siinä mielessä, että toivoisin lukevani intiimejä salaisuuksia tai juoruja – minä vain tahdon jonkun vakuuden siitä, että minun lisäkseni on oikeita ihmisiä.

Psykiatrian oppikirjat vihjailevat epämiellyttävällä tavalla sosiopatiasta tai muusta ikävästä, jos ihminen kokee olevansa ainoa oikea olemassaoleva ihminen tässä maailmassa. Minusta taas on ymmärrettävää kokea näin, koska emmehän me kokemusperäisesti täysin tunne (ja oikeiksi tiedä) muita ihmisiä kuin itsemme. Olemme itsemme vankeja. Muut ihmiset ovat arvoituksia. 

Minusta arkiset tarinat ovat oikeastaan Twitterinkin parasta antia. Joku äiti, joka vie lapsensa puistoon ja tuskastuu lasten kinasteluun liukumäessä ja kertoo siitä – varsinainen huipputarina minun kannaltani. Tai sitten opiskelija, joka epäonnistuu tentissään, koska on masentunut seurustelusuhteen päättymisestä – siinäkin kappale Todellista Elämää. Ihmisiä, joilla on sukset ristissä maailman kanssa.

Suuren viikon kuluessa..

Olemme ehtineet jo suureen torstaihin asti. Tänään menimme kirkkoon PuoLiskoisen kanssa kello 18. Palveluksen teemana oli 12 kärsimysevankeliumia. Palvelus oli melko pitkä, yli kaksi tuntia, mutta kirkossa aika unohtuu. Olimme kumpikin hämmästyneitä kotimatkalla tajutessamme kuinka myöhä oikeastaan oli.

Evankeliumien luvun aikana kirkkokansa seisoi palavien tuohusten kanssa. Niin monta pientä liekkiä kirkossa, tuikkivien valojen avaruus.

Kirkkorientojen lisäksi minulla on ollut menossa pääsiäissiivous. Onneksi sain sen jo päätökseen! Kiireiden salliessa olen katsellut Kieslowskin elokuvaa Veronikan kaksoiselämä (pidän siitä paljon) ja lukenut Kierkegaardin kirjaa Pelko ja vavistus. Kierkegaard kirjoittaa hyvin, hänen yrityksensä selittää Abrahamin aikomusta uhrata Iisak on ihailtava. Mutta ei se auta, ei se aukea minulle. En ymmärrä – kauhistun pikemminkin. Minulle Kierkegaard tekee karhunpalveluksen.

Laatuisampaa luettavaa on ollut E.L. Doctorowin Maailmannäyttely. Doctorow on yksi niistä armoitetuista romaanikirjailijoista, jotka ovat minulle nirsoilijalle mieleen. Maailmannäyttely kertoo 1930-luvun New Yorkista, sosiaalista nousua tavoittelevan juutalaisen perheen elämästä Bronxissa. Tässä kirjassa on juuri sitä samaa oikean elämän makua jota metsästän Twitteristäkin. Nuori poika, Edgar, katsoo vanhempiaan ja ympäristöään lapsen silmin. Perhe-elämän todellisuutta kuvataan paitsi Edgarin silmin myös muiden perheenjäsenten suilla. Perheen tarinat liittyvät sukujen tarinoihin, ihmiset muodostuvat silloiksi vanhan ja uuden maailman välillä.