Avainsana: joulu

Siivetön askartelee ja raivostuu

Tekaisinpa juuri kolmetoista joulukorttia! Ajattelin ensin, ettei projektista tule mitään: sorruin ostamaan Prismasta sellaisen askartelusetin (ei ikinä enää), jossa oli suljetussa muovipussukassa ”jouluisia” askarteluhärpäkkeitä. Kotona pussin avatessani koin raivopettymyksen nähdessäni epätyydyttävän sisällön. Oli siinä laihanluirua kartongintapaista, joutavia, pahvisia hyvän joulun toivotuksia, hyödytöntä pehmopaperia, joka olemukseltaan muistutti jotain vessapaperin ja talouspaperin sekamuotoa. Kiukkusin asiasta aikani, mutta sitten ryhdyin kuitenkin toimeen.

Kannattihan se. Alun pessimismin mentyä pääsin vauhtiin, ja nyt todellakin on yli tusina itse tehtyä taideteosta valmiina. Vielä toisen mokoman kun teen, niin urakka on valmis tältä vuodelta. Hiukan masennuin PuoLiskoisen katsellessa kortteja ja todetessa, että ajatushan se on tärkein.

Vain hyvin luottavaiset ihmiset – tai lapset – ostavat sian säkissä, tai askartelusetin sinetöidyssä muovikääreessä. Näen mielessäni pehmeäkatseisia ihmisiä Prisman askarteluhyllyllä tarttumassa luottavaisin sormin näihin setteihin. Näen tähtisilmäisiä lapsukaisia katkarapusormineen.

Joulupuu on jukerrettu…

.. ja sen kynttilät sammuneet! Kiitos tästä riisutusta joulusta kuuluu perheemme uusimmalle jäsenelle Lakulle. Viisikuukautinen ei malttanut jättää kuusta rauhaan: ensin kokeiltiin hauskanpitoa koristeiden kanssa, ja sitten rohkaistuttiin jukertamaan itse kuusta. Laku harvensi joulupuuta päästäkseen paremmin juomaan sen vedet. Ilmeisesti metallilta ja havulta maistuva vesi on makuelämyksenä parempi kuin oman kupin tuore ja raikas.. Viimeistelyvaiheessa se järsi kynttilöiden sähköjohdon poikki – tulkoon pimeys!

Ei silti ole syytä vajota synkkyyteen, sillä ehtihän kuusi tuottaa iloa toiseen joulupäivään asti. On se parempi kuin ei mitään!

Perinteiset kirjalahjat ovat pitäneet mielen iloisena ja aktiivisena. Pieniä asioita ei ehdi suremaan, kun on niin paljon hyvää luettavaa. Niska- ja hartiasärky tosin varoittelee saapumisestaan, tuo jokajouluinen kutsumaton vieras.

S niin kuin siirto

Ennen joulua selvisi sekin, että me joudumme muuttamaan pois Mynämäeltä muutaman vuoden sisään. PuoLiskoisen työpaikka siirtyy pääkaupunkiseudulle ja me sen mukana. Turun Sanomia myöten tätä siirtymisprosessia on puitu, kansanedustajissa asti on oltu puolesta ja vastaan. Sisäministeri on nyt asian kaikessa viisaudessaan päättänyt, niin että se siitä. Varsinainen Suuri Muutos tapahtunee joskus vuonna 2016-2017.

Minä olen kiintynyt tähän seutuun, ja olen alkanut pitää tätä omaa kuntaa ihan aidosti kotikuntanani. Lähteminen ei ole helppoa, varsinkin kun täällä on niin mahtavia ja lämpimiä ihmisiä, joista pitää erota. Tiesin jo naimisiin mennessäni, että P´Liskoinen on siirtovelvollinen ja vietin suurimman osan 90-luvun alkua siirtoa peläten. Silloin sitä ei tullut, mutta en kai koskaan lakannut mieleni pohjalla sitä pitämästä, koska tämä ei minulle tullut niin suurena yllätyksenä kuin joillekin toisille. Toki lähtö on myös helpompi meille, koska meillä ei ole lapsia huolehdittavana: koulujen vaihtoa ja kaveripiirien särkymisiä.

Uskon ihan aidosti siihen, että harva asia tässä maailmassa on pelkästään negatiivinen. Useimmista meille tapahtuvista asioista pystyy löytämään sekä hyviä että huonoja puolia. Pääkaupunkiseudulle (olipa kyseessä sitten Espoo, Järvenpää, Kerava, mikälie – ehdotuksia otetaan vastaan) siirtymisen hyvät puolet voisivat olla..

  1. Pakko muuttaa pois isosta talosta ja pienempään asuntoon! Pakko luopua turhasta roinasta. Pakko miettiä, mikä oikeasti on tarpeellista. Siivottava pinta-ala pienenee!
  2. Pääkaupunkiseudun kulttuuritarjonta on vailla vertaa.
  3. Uusi asuinpaikka tarkoittaa uusia tuttavuuksia, uusia elämyksiä. Se tarkoittaa myös vanhoja tuttavuuksia, jotka voi uudistaa. Sukulaisia. Koulukavereita.
  4. Helsingissä on valtava määrä kaikenlaisia kauppoja (no, en tiedä onko tämä nyt niin hyvä asia, jos ajatellaan tuota ykköskohtaa), ja erityisen mahtavia kirjakauppoja.
  5. Jos muuttaisi Järvenpäähän, niin kirkkomatka lyhenisi, ja kotikirkoksi tulisi yksi ihanimmista ortodoksikirkoista, joita maamme päällään kantaa. Tämä ei ole mikään ihan pieni etu.

Näin minä olen tätä asiaa ajatellut. Lisään vielä, että elämälle on yksi asia luonteenomaista, ja se on muutos. Sitä ei voi useinkaan estää, siihen ei voi aina vaikuttaa, eikä se välttämättä ole oman mielemme mukainen. Oikeastaan ainoa, mihin voi vaikuttaa, on oma asenne sitä kohtaan.

Raja on kapea

Tämä joulu on ollut kaikin puolin onnistunut, mutta Tuho on samanaikaisesti hiipinyt ihan kannoilla – kaikki olisi voinut helposti mennä suhkuksikin, vaan eipä mennyt.

23.12. aloitin kalkkunan marinoimisen, ja onneksi kaadoin marinointiviiniä tilkan lasin pohjalle maistaakseni – se onneton punaviini olikin mennyt etikaksi! Sopii vain kysyä millainen olisi kalkkuna maultaan ollut, jos en olisi huomannut. Ei muuta kuin puli-puli-puli, viini pullosta viemäriin, ja uusi auki. Se olikin kaikin puolin kelvollista. Piparkakkujenkin kanssa oli vähällä käydä niin, että olisivat voineet unohtua uuniin. Kuten sanottu, Tuho tuntui häälyvän lähellä, mutta niinhän se aina tekee. Onnistumisen ja epäonnistumisen välissä oleva raja on kapea, oikeastaan se on vain viiva, joka on hyvin helppo ylittää.

Ainoa varsinainen epäonnistuminen, tai pettymys, sattui joulukukkien kanssa. Me olemme hyasinttien ystäviä, ja niitä on meillä joka joulu. Mutta nytpä kävi niin, etteivät mokomat auenneet ollenkaan. Aukeneminen ja kuivuminen tuntuivat tapahtuvan samanaikaisesti. Kaiken elävän – kasvien, eläinten, ihmisten – kanssa toimiessa mukana on aina ennustamattomuuden elementti.

Kynttilät ovat luoneet loistettaan ja Bachin Jouluoratorio on soinut. Lahjoja on annettu ja saatu.

Lei-lei-leipoen

Jouluaatto on noin tunnin ikäinen. Valvon – olo on fyysisesti väsynyt, mutta henkisesti tyyni ja tyytyväinen. Kaikki on kunnossa: on leivottu niin, että jauhot pöllysivät, on tuotu kuusi sisään ja koristeltu se, on kuunneltu Es ist ein Rose entsprungen.

Leivontaurakka alkoi piparkakuista, jatkui täytekakulla, eteni maustekakun kautta korvapuusteihin ja rahkapulliin. Tiskikone on protestoinut suururakkaa vastaan jurisemalla kuin betonimylly. Onneksi se on silti tehtävänsä hoitanut.

Hyasintit pysyttelevät itsepäisesti nuppuvaiheessa.

Kuuntelin Ylen Ykköstä tänään leivonnan lomassa. Tuli jumalanpalvelusta kaksin kappalein, oli luterilaista ja ortodoksista. Luterilainen naispastori kehotti meitä rukoilemaan yksin olevien vanhusten puolesta. Yksin oleminen on siis aina onnetonta, eikä koskaan itse valittua. Jos vanhus erehtyisi uskottelemaan olevansa mieluiten yksin, niin siitä ei kai pitäisi piitata, vaan raahata seniori vaikka väkisin joulupöytään. Missä iässä ihminen joutuu luopumaan aikuisen oikeudesta juhlia ja elää omalla tavallaan?

”Kell’ ei oo Tuomaan päivänä..

.. sill’ ei oo joulunakaan.” Näillä sanoilla vanha, viisas kansa viittasi jouluvalmisteluihin: tähän päivään mennessä ne piti olla valmiina, tai sitten ei valmista tulisikaan. On aika rauhoittua – vanhan käsityksen mukaan joulurauha alkoi tästä päivästä, Tuomaan päivästä. Tästä jouluun asti vietettiin pesäpäiviä: vuoden pimeimpinä päivinä aurinkokin pysyttelee pesässään, ja ihmiset ennustelivat tulevan vuoden säitä. Kokonaan auringottomien päivien katsottiin tietävän sateista kesää. Jos pieni pilkahduskin keltaista saadaan, niin tulee suvesta poutainen ja kuiva. Nyt siis silmä tarkkana taivasta tähyämään!

Kaikkea huviksi ja hyödyksi voi oppia Kustaa Vilkunan Vuotuisesta ajantiedosta. Vuonna 2003 antoi PuoLiskoinen sen minulle joululahjaksi, ja siitä lähtien se on ollut usein nähty opus käsissäni.

Vanha kansa varmasti nyökkäisi hyväksyvästi suuntaani, koska omat jouluvalmisteluni ovat loppusuoralla. Koti on puunattu, ostokset tehty, lahjat sievissä paketeissa. Kirjastossakin ennätin käymään tänään ja lainasin Päätalon Iijoki-sarjan kaksi ensimmäistä romaania ilokseni. Niissä on sitä menneen maailman karua lumoa. Jos joskus tekeekin mieli valittaa asioista, niin Päätaloa lukiessa kiitollisuus valtaa mielen. Onneksi meillä eivät joudu lapset lähtemään ennen murrosikää raskaisiin, fyysisiin töihin. Ja onneksi eivät ihmiset työmatkoillaan joudu rypemään kuukausimäärin likaisissa paidoissa, syöpäläisten kiusaamina. Elettiinpä ennenkin, jo toki, muttei näin mukavasti ja rikkaasti.

Joulukorttien puolesta

Suussa maistuu siltä, miltä nyt maistuu, kun on nuollut kaksikymmentä kirjekuorta kiinni. On taas aika joulukorttien! Minä kuulun joulukorttien ystäviin. Kortissa on nimittäin se hyvä puoli, että se ei tungettele. Saaja voi avata sen juuri silloin, kun sopii, eikä ikinä tule yllätetyksi kädet piparkakkutaikinassa, tai juuri kesken joulusiivouksen kriittisten hetkien. Tekstiviestit ovat vähän toinen juttu. Niissä on jotain persoonatonta. Niistä puuttuu se toisen ihmisen käden kosketus, joka joulukortissa välittyy. Voi olla, ettei kortissa ole muuta itse tehtyä kuin allekirjoitus, mutta se allekirjoituskin sisältää ajatuksen: haluan muistaa sinua, haluan toivottaa sinulle jotain hyvää.

Ihmettelen netin keskustelupalstoilla ajoittain riehuvaa vihamieltä joulukortteja kohtaan. Aika pitkälle olemme tulleet, jos jo joulukortti saa ihmiset raivostumaan. Tuntuu kuin ihmisrodulla olisi nykyisin tavattoman lyhyt pinna, joka katkeaa pienimmästäkin aiheesta, tai vaikka ilman aihettakin.

Jouluinen tavarataivas

Juoksin tänään jouluostoksia. Turhamaisuuksissani olin valinnut touhuun kaikkein tyhmimmät mahdolliset jalkineet, eli superkorkeakorkoiset saapikkaat. Niissähän hypin ympäri kauppakeskuksia.

Kaupat ovat pikku hiljaa täyttymässä joulumielellä olevista ihmisistä (lue: kiukkuisista ja ahdistuneista), ja myyjät raatavat kuin juutalaiset orjat muinoin Egyptissä. Onnittelen itseäni, etten joutunut jäämään kauppoihin pitkäksi aikaa. Paljon auttaa, kun on jo liikkeelle lähtiessä selkeä visio tarvittavista tavaroista.

Joulukalenterin neljäs luukku..

.. aukesi tänään paljastaen jouluseppeleen sisältään. Joulukalenteri kuuluu meidän jouluumme, ja on kuulunut aina. Yleensä ostan sen Kristillisestä kirjakaupasta, mutta tänä vuonna satuin haahuilemaan Suomalaisessa kirjakaupassa, ja ostin sieltä ihastuttavan enkelikalenterin.

Joulukalenterin suhteen pätee yksi sääntö: siinä ei saa olla tonttuja. Minulla on periaatteellisia syitä vastustaa tonttuteemaa. Enkeleille kyllä kiitos, tontuille ei-ei. Näin se menee.

Kaikkien aikojen joulu

Se pelottaa. Luin tuon ilmauksen tänään mainoksesta, ja aloin pakostakin miettiä, millainen on kaikkien aikojen joulu. Onko minun jouluni sellainen?

Olen hyvä keksimään asioista kuin asioista niiden hyvät puolet. Se on taito, jonka elämä on opettanut, ja jonka olen täydellisyyteen hionut. Sen voimin olen aiempina vuosina selvinnyt ”markkinavoimien” jouluhössötyksistä isommin ahdistumatta. Nyt huomaan, ettei aikaisempi asenne suojele enää ärsyyntymiseltä ja ahdistukselta. En tahtoisi nähdä joulukuusia, enkä kuulla joululauluja ennen joulukuuta. Kuitenkin on selvää, että enemmistö haluaa: muutenhan ihmiset äänestäisivät lompakoillaan ja kieltäytyisivät kauppojen loka-marraskuussa alkavasta joulusesongista. Vox populi, vox Dei. Vaikka se vox tarkoittaisikin kauppakeskusten marraskuisia joulupukkivierailuita.

Onneksi ei kuitenkaan tarvitse kokea jouluahdistusta sukulaisvierailuista, ja ajan jakamisesta tasapuolisesti eri ihmisten kesken. Käperrymme jouluksi tänne omaan pesäämme ainoina seuralaisina kirjat, kynttilät, koirat, ja hyvä musiikki. En tiedä onko se kaikkien aikojen joulu, mutta meidän se nyt kuitenkin on.