Avainsana: kuolema

Nurmen alla nukkujat

Kevät on vaihtunut kesäksi. Omenankukat kukkivat ja katoavat. Syreenit ilmestyvät, kukkivat, ja katoavat sitten nekin. Elämme pikku kesää, vanhan kansan mukaan. Se kun jakoi kesän kahtia: ennen juhannusta oli pikku kesä, jonka jälkeen alkoi iso kesä, lämmin ja maan antimista rikas.

Tein lauantaina toivioretken Tuusulan kirkon hautausmaalle. Vein valkoisia syreenejä Aleksis Kiven haudalle. Poimin omin käsin kukat, omalta pihalta. Aleksis Kiven kuuluu mielestäni saada joko syreenejä tai tuomen kukkia: helluntain ja alkukesän tuoksuja.

Hautausmailla viihdyn hyvin – olen viihtynyt aina. Äitini kertoman mukaan nukuin vauvanakin makeasti juuri hautausmaa-kävelyillä. Luutarha on paikka, jossa kiire katoaa. On vain hiljaisuus, ja nurmen alla nukkujat, ajasta pudonneet.

syreenit

kivenhauta

akivihauta

Täydellinen hauta on mielestäni suuren kuusen alla. Vähän ruostunut risti tai pieni, tekstinsä kadottanut kivi – hiukan vinossa, jo unohtumassa.

haudat

haudat2

Elämästä tulee roskaa niin helposti

Siivouskoettelemukset paljastavat aina loppukesästä pieniä ruumiita ympäri kotia, niin nytkin. Yöperhoset, yö-ötiäiset, pienet ja tunnistamattomat hyönteiset ovat tulleet joukolla meille kuolemaan. Imuroin niiden kuivahtaneet ruumiit pois ja isommat poimin roskikseen talouspaperia apuna käyttäen. Ja tunnen inhon väristyksiä sisälläni sitä tehdessäni.

Kuollut perhonen lakkaa olemasta perhonen heti kuoleman hetkellä. Sitä lakkaa säälimästä ja ihailemasta, sen status on muuttunut peruuttamattomasti. Elävästä elämästä tulee roskaa niin helposti, siihen vaaditaan vain se aika, mitä kuoleminen kestää.

Yöperhosten kalpeat värit ovat muutenkin enemmän harmistusta herättäviä kuin päiväperhosten ihailua ja ihmetystä inspiroiva loisto. Kauneus vain on sympaattisempaa kuin rumuus – tunnistan tämän priorisoinnin itsessäni ja se suututtaa. Kaiken elämän pitäisi olla tasa-arvoista. Pitäisi.

Kostokirja

Luin Carina Rydbergin kirjan Korkeinta kastia. Se on kostokirja: kirjailija kertoo itsestään ja nöyryytyksen tunteistaan maalaten ympäristönsä ihmisistä vähemmän imartelevia muotokuvia. Motiivi on maksaa kalavelkoja: lukijan kannalta kirja ei anna paljon, ellei sitten itse liiku kuvatussa sisäpiirissä. Toki antoisa – joskin himpun verran irtonainen – Intian matkan kuvaus antaa jotakin myös ulkopuoliselle. 

Carina Rydberg kompastui romanttisessa mielessä väärään mieheen – miehelle Rydberg osoittautui vain käteväksi harhautukseksi, kun todellinen kiinnostuksen kohde (naimisissa oleva nainen) oli joku ihan muu. Naisen raivo tulvi yli äyräiden ja siksi syntyi Korkeinta kastia, kuvaus tukholman kuohukerman sosiaalisista suhteista, ajanviettotavoista, juhlinnoista.

Ymmärrän suuttumuksen, kirjaa en. Pettynyt rakkaus saa ihmiset tekemään hulluja – ainakin tietynlaiset ihmiset. Mitään ongelmia ei olisi, jos aikuisen iässä olevat ihmiset ymmärtäisivät muutaman asian. Ensiksikin: kaikkien pelien pelaamiseen tarvitaan aina kaksi. Jos et halua pelata lapsellisia ihmissuhdepelejä, niin älä lähde mukaan siihen –  kukaan ei nimittäin voi pakottaa. Toiseksi: ketään ihmistä ei voi pakottaa tuntemaan ystävyyttä tai rakkautta. Mitä enemmän yrität, sen enemmän kohde yrittää vältellä ja tuntee luultavasti yhä voimistuvaa vastenmielisyyttä "tyrkkyä" tuppautujaa kohtaan. Kannattaa olla ylpeä: ei tupata, jos ei tykätä. Ihmisten perässä ei kannata juosta, koska kukaan ihminen ei voi antaa toiselle onnellista elämää, elämän tarkoitusta, elämän sisällystä. Ne pitää vain löytää itse, tai sitten olla ilman.

Rydberg olisi säästynyt paljolta (myös kirjoittamisen vaivalta), jos olisi vähän vaivautunut lukemaan rivien välistä missä mennään. Peter Coyoten oloinen mies ei nimittäin alun alkaenkaan ollut kiinnostunut hänestä, ei sitten tipan vertaa.

Roadkill

Kaikilla automatkoilla kohtaa ainakin yhden sellaisen. Nimittäin tien poskeen – tai keskelle ajoväylää, jippii vaan – muussaantuneen eläimen. Ei ollut poikkeus tämä viimeisin Itä-Suomen reissummekaan, kyllähän niitä tuli vastaan.

Minun uskoni sielun kuolemattomuuteen saa kolauksen nähdessäni tällaisen roadkillin. En osaa aina ajatella itseäni niin kauhean paljon ylevämpänä tai erikoisempana kuin muut nisäkkäät ovat*. Toki ihmissuvun aivot ovat poikkeuksellisen kunnioitettavan kokoiset: niin kunnioitettavaa kokoluokkaa, että naisen lantio töin ja tuskin saa nämä aivot sisältävän pään synnytettyä ulos omin voimin.

Olen usein miettinyt kuoleman jatkuvan näkemisen vaikutusta ihmisen sieluntilaan. Miten sodan käyneet miehet, kuinka kävi (ja käy?) heidän uskolleen? Nyt siirrymme spekulaatioiden valtakuntaan: uskoisin äidinisäni olleen agnostikko. Nuori jalkaväen upseeri jatkosodan aikana olisiko voinut muuta ollakaan, tai muuksi tullakaan? Kun näkee tuntemiensa ihmisten muuttuvan mustuvaksi lihamössöksi kuumassa kesäsäässä? Juuri sellaiseksi kuin se yksikin pahoin turvonnut roadkill, jonka näimme tienposkessa loputtoman taipaleemme varrella. Pari tuntia sitten naurettiin yhdessä ja sitten ihminen muuttuu nopeasti pilaantuvaksi jauhelihaksi ja logistiseksi ongelmaksi.

Isänpuoleinen isoisäni oli luonnontieteilijä hamaan loppuun saakka. Hän usein huomautti, ettei nisäkästä ole tarkoitettu elämään yhtä vanhaksi kuin hän oli elänyt. Toisaalta hän myös viittasi meidän Herraamme – ainakin sellaisina hetkinä, kun väitti tämän unohtaneen hänet tänne maan päälle elämään! Äidinäiti löysi elämänsä illassa jotakin sellaista aitoa hurskautta – ehkä sitä oli ollut hänessä aina, en tiedä, mutta silloin se ainakin tuli esiin.

Nykyisin ajattelen kuolemisen olevan helppoa, vaikka en aikaisemmin ollut tätä mieltä. Tuo otteen irrottaminen on helpompaa kuin luulisimme, vapauttavaa. Ja uskon muuten myös siihen, että tätä kaikkea (maailmankaikkeutta, taivasta, maata, ihmisiä, tähtiä, yms.) ylläpitävä voima – Jumala – on hyvä ja armollinen. En usko minkään pahan tulevan osaksemme kuoleman kautta. Mitä on kuoleman jälkeen – se askarruttaa tietysti, mutta minusta on parasta jättää se sen ylenmääräinen pohdiskelu^. Nämä asiat ovat mysteerejä, joita kuvataan vajavaisin sanoin ja ilmauksin ja siihen on tyydyttävä. Me emme voi tietää, mutta uskoa voimme. Ja sillä välin yrittää tehdä parhaamme tässä elämässä.

*) Jos olisin elänyt eri tavalla, elänyt enemmän sielun elämää kuin ruumiin, niin ehkä sitten pystyisin ajattelemaan toisin. Ikävä kyllä näin ei ole asiain laita omalla kohdallani. Minun elämässäni ruumiilla on aina ollut oma vahva sijansa.

^) Monet ajattelevat suurimman osan kristityistä pitävän uskostaan kiinni kuin jostakin lapselle turvaa tuovasta unirievusta – usko suojana kuoleman pelkoa vastaan. Sopii kaikessa rauhassa ajatella niin, mutta omalla kohdallani tuo käsitys on ainakin totaalisen väärä. Kuoleman pelolla ei ole merkittävää painoarvoa kristillisyydessäni.

Lasaruksen lauantaina

Ortodoksisessa kirkossa tämä lauantai on omistettu Lasarukselle. Lasarus oli kiistatta kuollut – Johanneksen evankeliumin mukaan hänen sisarensa Martta sanoi ruumiin jo haisevan – kun Jeesus teki ihmeen ja toi hänet takaisin elämään.  

Me kammoamme kuolemaa ja ruumiin muutosta. Luin pari päivää sitten Gilgamesh-eeposta. Yli kolme vuosituhatta vanha eepos sanoo näin:

"..ihmisen kohtalo tavoitti hänet.

Kuusi päivää ja seitsemän yötä minä itkin häntä,

en antanut haudata häntä

ennen kuin hänen nenästään putosi mato.. – – –

.. Kuinka voisin vaieta, kuinka rauhoittua?

Toverini, jota rakastin, on muuttunut saveksi!"

Me haluamme elää hygieenisesti ja kuolla hygieenisesti. Syntymän ja kuoleman hetkissä läsnä oleva hiki, veri ja eritteet inhottavat meitä. Jos vain voisimmekin kuurata itsemme Tolulla sisältä ja ulkoa! 

Vuosien myötä olen aina vain enemmän lämmennyt ajatukselle ruumishautauksesta. Se ei kammota minua enää, vaan tuntuu luonnolliselta. Haluaisin kristillisen, yksinkertaisen hautauksen, mutta se ei ole Suomessa mahdollista. Täällä mammonaa on palvottava vielä kuolemankin jälkeen, syydettävä pakkorahaa hautaustoimistoille ja muille instansseille. Haluaisin ruumiini käärittävän pellavaa, silkkiä tai puuvillaa olevaan kankaaseen ja laskettavan maahan sellaisena, ilman arkkuja ja muuta pakollista typeryyttä. Enkä haluaisi minkään seurakunnan rokottavan jälkeen jääviä haudanhoitomaksuilla ja vievän hautapaikan pois 25 vuoden jälkeen, jos eivät perilliset kaiva kuvettaan. 

On paikka, jonne tahtoisin tulla haudatuksi, omalle maalle Itä-Suomeen. Miksi en voisi sinne päästä, jos vain varmistetaan, etten kuolemani jälkeen saastuta liikaa maata tai vettä? Maanhan voisi pyytää siunaamaan, ei se varmaankaan olisi ongelma. Isälläni oli tämä sama toive, vaan kirkkomaahanpa joutui. Luultavasti samoin käy myös minulle, kun aika tulee. Ja jos taas niin käy, niin sitten tahdon käydä kirkkomaan portista tuhkauurnan sisällä.

En oikeastaan siedä moniakaan hautausmaita säntillisine hautariveineen. Inhoan niitä matkalaukun näköisiä hautakiviä, siinäkin yksi riesa lisää: niitä saa aina olla kultauttamassa uudestaan, tai muuten vain puhdistuttamassa. Viimeisimmässä Analogissa oli kaunis kuva perinteisestä karjalaisesta hautakropusta. Sellainen olisi arvokas. Puusta tehty, ajan myötä sammaloituva ja myös maaksi muuttuva.

Epätyypillinen lauantai

En minä silti vielä kuolemassa ole, vaikka kuolemasta kirjoitankin. Tänä aamuna herätessä olo oli paha: taisin turhaan riehaantua eilen, kun ilmassa tuntui olevan toipumisen merkkejä. Hain PuoLiskoisen lentokentältä puolenyön aikaan ja sekin (tosin mukava) voimainponnistus saattoi aiheuttaa takaiskun terveydentilassa – kuka tietää. 

Aamulla sain huomata flunssan vielä olevan voimissaan: kurkku vaivasi ja samoin nenä. Ei balettia tänään, ei kirjastoretkeä, ei edes ruokaostoksia. Epätyypillinen lauantai, Lasaruksen lauantai.