Avainsana: luonto

by Ninni

Sininen jalokivi

Olen huolestunut PuoLiskoisen tilasta. Mies paloi tänään päivän paahteessa ja on nyt kasvoiltaan ja käsivarsiltaan kuin rapu. Myös nilkat ovat palaneet. Metsästysseuran ampumakilpailu oli tietysti tällaisena helteisenä sunnuntaina ja sen satoa nyt niitämme. PuoLiskoinen makaa sängyssä ja voimat ovat poissa. Mitään pään verhoakaan ei hänellä tänään ollut kilpailussa, joten mistäpä sitä tietää – mielessäni laukkaa ajatuksia auringonpistoksista ja muista mukavasta. Mikä suuri siunaus onkaan hyvä mielikuvitus.

Minä olen marjastanut. Marjastaessani suhtaudun tavallista suvaitsevaisemmin ötököihin ja muihin eläviin. Edes itikoiden pistot eivät suututa niin paljon. Järkeilen, että ottaessani luonnosta myös minulta otetaan. Poimin marjan, annan veren. Vastavuoroisuuden periaate. Luonnosta ei voi syödä tulematta itse syödyksi. Ilmaista lounasta ei ole olemassakaan, ei edes (vai ei ainakaan?) luonnossa.

Poimiessani mustikoita puhun niille mielessäni kauniita. Puhuttelen marjaa vihreiden kankaiden siniseksi jalokiveksi, metsämaan sinitähdeksi, metsän siniseksi viljaksi ja maan kuningattareksi. Mielittelen mustikkaa metsän sinisilmäksi. Se tuntuu hiukan naurettavalta tänne kirjoitettuna, mutta se on kaikkea muuta usvaisina eloaamuina, joista vanhat jumalat tuntuvat niin pitävän.

Lukulamppuni alla

Helvi Hämäläinen kiehtoo yhä. Luin romaanit Katuojan vettä, Uusi Aadam ja nyt nautin Kauniista sielusta. Työhuoneen ikkunasta näen oranssia metsänrajassa: on ilta ja aurinko valmistautuu yöpuulle.    

by Ninni

Silmät sinisessä

Tänään olen kerännyt mustikoita. Minusta on tullut metsästäjä-keräilijä, tai tarkemmin ottaen kaksikon keräilijäpuolisko. Silmät ovat olleet kiinni sinisessä, ne ovat etsineet sinistä vihreän joukosta ja tarttuneet sormin siniseen. Tarttuessa sininen muuttuu, se ei aina kestä sormien kosketusta ja menee punaiseksi mehuksi. Sormet ovat kuin veressä, metsän elämännesteessä.

Tarpeeksi kauan kun on metsässä ollut, niin muut metsän elävät alkavat taas rohkaistua touhuihinsa keräävän suurpedon lähettyvillä. Pieni lintu tirskuttaa jossain aivan lähellä ja kaukana ei ole oravakaan. Ehkä eläimet vaistoavat, että tässä on vain joku nyhtämässä muonaansa maasta – joku ei-vaarallinen siis. Sinistä poimiessa en edes käy tavallista sotaani hämähäkkejä vastaan: siirrän tielle tulevat verkot hellästi syrjään, tai yritän poimia niiden alta. Keräilijäminä on rauhaa rakastava olento.

Luulevainen

Viime aikoina luulosairaus on taas vaivannut allekirjoittanutta. Olen anatominen ihme: ilmeisesti sekä munuaiseni ja maksani pystyvät lopettamaan toimintansa samanaikaisesti ilman mitään olossa tapahtuvaa muutosta. Munuaiseni ja maksani myös saattavat sijaita aivan eri paikoissa kuin muilla ihmisrodun edustajilla. Sama muuten pätee sydämeen ja umpisuoleenkin. Vähän väliä luulen, että nyt se on menoa – sydämessä tuntuu siltä – mutta aina on selvitty. Yleensä nämä tuntemukset lisääntyvät, jos olen lukenut paljon sairauksista ja vaivoista. Lääkärikirjat pitäisi kätkeä minun ulottuviltani kokonaan. 

Käytän PuoLiskoista anatomian oppikirjana. Valitan munuaiskipua ja PuoLiskoinen toteaa: ”Ei munuainen siinä ole, se on alempana”. Rummutan pelkoa umpisuolentulehduksesta ja saan tietää umpisuolen olevan kokonaan toisella puolella kehoa. Silloin valitusta seuraa nolo hiljaisuus, eikä vähään aikaan tee mieli puhua ruumiin toimivuudesta tai toimimattomuudesta yhtään mitään.

by Ninni

Tämä hauras tasapainoni

Olen nupullaan oleva luonnontarkkailija. Ehkä se on tarttuvaa – olen saanut tartunnan PuoLiskoiselta ja hänen tavastaan tarkata lintuja ja kasveja, floraa ja faunaa. Niin pitkälle en kuitenkaan mene, että alkaisin lintubongariksi. Siihen minulla on aivan liian huono näkö ja lyhyt pinna. Eikä kai tarpeeksi kiinnostustakaan. Olen satunnainen tarkkailija. 

Mietin eilen lintubongausta. Joillekin se on intohimo, mutta minusta ajatuksessa on jotain outoa. Kirjata vihkoon – mahdollisesti vielä arkisista arkisimpaan ruutuvihkoon – mystisillä lyhenteillä nähtyjen lintujen nimiä ja parvien kokoja. Se ei voi säilöä itse kokemusta! 

Minusta tuntuu, että lintubongarille voisi muodostua kiusaus valehteluun. Ei kalavaleita, vaan lintuvaleita: ehkä ruutuvihko huutaisi täytettä ja pian sinne alkaisi satuilla omiaan. Varsinkin jos tarkkailu ei oikeasti tuottaisi mitään tulosta. Pettymys voisi purkautua mielikuvitteluun. Se voisi alkaa vaarattomasti tiaisparven keksimisellä ja päätyä mitä hurjimpiin lentäviin lohikäärmeisiin ja siivekkäisiin keijukaisiin. Kohtuullisista epätotuuksista kasvaa kohtuuttomia niin helposti. 

Värit

Olen katsellut Kieslowskin Sinistä. Se ei nyt ahdista minua niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla. Maailmassa tapahtuu tragedioita ja juuri tällä hetkellä olen jonkinlaisessa sovussa asian kanssa. Tämä hauras tasapainoni voi jo huomenna lakata olemasta. Kieslowskin väritrilogia on antoisa houkutellessaan katsomaan värejä eri tavalla. Ovatko kaikki Sinisen siniset symboleja? Vai ovatko jotkut vain sattumaa? Onko tuollaisissa noin pitkälle pohdituissa elokuvissa mitään sattumanvaraista? 

Jos keskittyisin maanantaina löytämään maailmasta punaista, tiistaina sinistä ja keskiviikkona violettia, niin katsoisin ympäristöäni eri tavalla. Huomaisin värejä sielläkin missä ennen en ole niitä noteerannut. Ehkä pitäisi yrittää. Mitä väriä bongaisin huomenna, keskittyisinkö kenties keltaiseen?  

by Ninni

Ihmisen rajoista

Kävimme iltapäiväkävelyllä tänään PuoLiskoisen kanssa. Meillä on oma vakioreittimme, jonka varrella on kaksi siltaa Laajoen yli. Toisella sillalla kävellessämme PuoLiskoinen osoitti minulle kaksi telkkää, jotka uiskentelivat joessa. Itse en olisi niitä nähnytkään, minulla kun ei ollut silmälaseja mukana. Oikeastaan havaitsin ne vasta nähdessäni veden pinnan kaksi auranmallista vanaa. Linnut siellä etenivät vakaasti ja sulokkaasti kohti tuntematonta päämäärää. 

Myöhemmin PuoLiskoinen havaitsi myös voikukan. Minä olisin voinut luulla sitä suureksi leskenlehdeksi. 

Matalilla kaloreilla

Aloin lukea uudestaan Dan Kurzmanin Varsovan geton kansannousua. Se on kiduttavaa luettavaa. Juutalaisten epätoivoinen taistelu ylivoimaisia saksalaisia vastaan ahdistaa. Pohdiskelin tänään kävelyllä ihmisen rajoja ja niiden venyvyyttä. Geton ihmisten päivittäisen ruoka-annoksen kalorimäärä jäi alle 300 kilokalorin. Tietysti ihmiset tekivät parhaansa saadakseen lisää ruokaa: getossa oli salakuljetustoimintaa ja jotkut yrittivät jopa kasvattaa vihanneksia talojen katoilla. Kuitenkin ruoan määrä jäi aivan liian vähäiseksi. Ihmiset kuolivat tauteihin, aliravitsemukseen ja olosuhteisiin kuin kärpäset.

Kun ajattelee niitä olosuhteita ja "niukkaenergistä ruokavaliota" (näin sitä varmaan nykyisin kuvattaisiin) niin tuntuu käsittämättömältä ajatuskin kansannoususta saksalaisia vastaan. Millä voimavaroilla se toteutettiin? Voisi luulla aliravitsemuksen ja olosuhteiden passivoineen ihmiset peruuttamattomalla tavalla.