Avainsana: arki

Tasapuolisuuden nimessä: iloympyrä!

Postasin kuvan pelkopyramidistani, ja nyt on aika katsoa toiseen suuntaan: iloon, onneen, hyviin asioihin. Ennen kuvaan tutustumista annetaan sija PuoLiskoisen kritiikille: hänen mielestään hänelle varattu kakkupala oli pienempi kuin koirien ja kirjojen ala. Tästähän ei voi syyttää muuta kuin piirtäjän kättä. Tarkoitus oli antaa koirille, kirjoille ja P´Liskoiselle yhtä suuret sektorit, noin suunnilleen, mutta enhän minä tätä ympyräistäni millään harpilla piirtänyt..

Tulkoon pimeys

Torstain ja perjantain välisenä yönä menivät sähköt. Joulukortit olivat taas viime tingassa, joten allekirjoittanut päätyi leikkaamaan ja liimaamaan niitä kynttilän valossa. Tunnelmallinen, joskin epätarkka valaistus tähän tärkeään työhön!

Koirat pelkäsivät myrskyä. Hippu liimautui kiinni nukkuvan J:n päähän, eikä Laku suostunut ulkoilemaan ilman minua. Siellähän sitten oleilimme kahdestaan myrskyävässä yössä, fikkari ainoana valon lähteenä.

Iloympyra

 

Kurssien kulta-aika

Elämme taas sitä aikaa vuodesta, kun postilaatikossa odottaa kansalaisopistojen kurssitarjontaa esittelevä vihkonen. Siivetön ystävänne on kansalaisopiston palveluiden käyttäjä, joten vihko selataan kiinnostuksella läpi tässä taloudessa.

Mutta mitä kummaa silmiini sattuikaan! Aivan uudenlaiset kurssit ovat saapuneet iloksemme ja kyseenalaiseksi hyödyksemme. Miltä kuulostaa ”Kesytä kodin tavarakaaos”, vetäjänä luottamusta herättävällä tittelillä varustettu ihminen, nimittäin ammattijärjestelijä?

Olemmeko oikeasti tulleet tilanteeseen, jossa koti ei järjesty ilman apua? Emmekö todellakaan osaa hankkiutua joutavasta romusta eroon omin voimin? Ja mikä ihme on ammattijärjestelijä? Missä sellaiseksi voi kouluttautua? Kestävätkö opinnot pitkäänkin, ja mitä kummaa niihin kuuluu?

Tavarapaljoudessa elävällä on vaihtoehtoja. Ensimmäinen on sopeutua elämään tilanteensa kanssa. Oman sisäisen hamsterinsa kanssa voi päästä sopuun. Jos tilat riittävät, voi ylimääräisen jemmata vinttiin, tai mahdolliseen piharakennukseen – jokainen tietää kyllä paikat. Toinen vaihtoehto on tarttua työhön. Se lienee epäsuosittu valinta, sillä eihän kukaan tahdo vapaaehtoisesti uhrata aikaansa tylsään tavarain lajitteluun. Totisesti, niitä on hauskempi ostaa kuin sortteerata, eikö niin?

Toinen vaihtoehto edellyttää tiettyä omien toimintatapojen ja tarpeiden uudelleen arviointia. Se voi olla jopa fyysistä työtä vaativampi prosessi. On kysyttävä: tarvitsenko tätä? Tarvitsenko todella? Mitä merkitsee tarve? Sehän on eri asia kuin halu, eikö niin? Kyseessä on todellakin filosofinen ja semanttinen myllytys, jonka seurauksena koko maailmankuva voi muuttua. Itseviha voi sekin nostaa päätään, kun noteeraa hullunkauppansa ja mielipuoliset ostoksensa. Se vain on kohdattava, muu ei auta.

Jos ihminen on ollut valmis käyttämään vaikkapa tunnin palkkansa ostokseen, niin eikö silloin ole velkaa silloiselle mielialalleen (ja kuluttamalleen rahamäärälle) järjestämään turhaksi osoittuneelle tavaralle loppusijoituspaikan? Se voi olla paikallinen kirpputori – yllättävän moni ottaa vastaan myös lahjoitustavaraa, eikä toimi pelkästään osta ja myy -periaatteella – tai pelastusarmeija. Joskus joku tuttava voi tarvita jotain sellaista, joka itselle on tarpeeton. Kannattaa kysellä ihmisten tarpeista – joku toinen voi aidosti ilahtua itselle turhasta tavarasta. Olenpa minäkin, siivetön, lahjoittanut ystäväpiirin kautta kaikenlaista aina huulipunasta vaatteisiin, kirjoihin ja koruihin. Kannattaa nähdä lahjan vastaanottaja hyväntekijänä: hän vapauttaa sinut tarpeettomasta maallisesta materiasta.

Kolmas konsti on sitten turvautua kansalaisopiston kurssiin. Se voi johtaa joko ensimmäiseen tai toiseen toimintatapaan. Ostos siinäkin silti tapahtuu: käytät n euroa kuullaksesi itsestään selviä asioita. Noinkohan joku oikeasti palkkaisi kotiinsa ammattijärjestelijän hankkiutumaan romusta eroon? Sitä on jo vaikea kuvitella.

PuoLiskoinen on kunnostautunut: isänsä auttamana on perannut meidän tavarakaaostamme, ihan ilman mitään konsulttien apua. Olo on jo kevyempi ja autotalli tilavampi.

Kalle Päätalon ylistyslaulu

Elän Päätalo-kautta. Luin Iijoki-sarjan alkupään läpi aina sotavuosiin asti. Nyt olen edennyt jatkosodan jälkeisiin vuosiin, Kallen Tampereelle muuttoon ja rakennusmestariopintoihin.

Kuinka moni muuten osaisi noin kylmiltään jakaa voiman kahteen komponenttiin? Minä, sentään lukiomatematiikan* lukenut, en osaisi. Kalle Päätalo, kansakoulupohjainen rakennusmestarioppilas, osasi.

Päätalossa minua viehättää hänen rehellisyytensä ja vilpittömyytensä. Hän kirjoittaa kuin rippiä ikään -olisiko pohjoisen lestadiolaisuuden vaikutusta, vaikka mies ei ”jumalanlapsiin” kuulunutkaan? Hän paljastaa asiat, jotka ovat hänen itsensä kannalta kaikkea muuta kuin imartelevia: syrjityn aseman lapsena, nuoruusvuosien tappiot romantiikan kentillä, sodan satona saadut kaksi sukupuolitautia, nuoren aviomiehen juopottelu- ja naisreissut. Harva ihminen pystyy näkemään itsensä niin raadollisen rehellisesti, kultaamatta kuvaansa edes vähän. Ainoa asia, josta Päätalo itseään (aiheellisesti) kiittää on työteliäisyys.

Syksyinen sienimetsä

Minä en sienistä välitä. Tietysti syön, jos niitä tarjotaan, mutta itse en kerää enkä valmista. Nuppu on näköjään aivan toista maata: se kieri nautinnollisesti mädäntyneen tatin päällä. Mitäpä siinä muuta kuin koira pesulle. Pakkohan se oli tehdä. Pesusta ei nauttinut ihminen eikä koira.

*) Lyhythän se oli ja huonolla arvosanalla, mutta kuitenkin!

Kesäinen muljahdus

Onnistuin nyrjäyttämään nilkkani kesälomamatkalla. Kaatuminen on aina mielenkiintoinen kokemus: se tunne, että kaikki onkin ihan hyvin, ei tässä kuinkaan käynyt – ja sitten, vasta sitten tulee kipu!

Maan päällä koski eniten. Kun vien jalkani uimaan, ei satu oikeastaan ollenkaan. Vesi puristaa juuri sopivalla paineella kipeän kohdan ympäriltä. Se on suojaava elementti, vertaansa vailla. Vedessä on melkein mahdollista unohtaa koko juttu. Vedestä noustessa sen muistaa taas. Unohduksen hetket ovat eliksiiriä.

Nelijalkaiset matkustajamme

Viime viikonloppuna vietettiin kummityttömme ylioppilasjuhlia. Sellainen juhla innosti meidätkin matkustamaan, vaikka olemmekin olleet laiskoja reissaajia koirien saavuttua talouteemme. Tällaisen poikkeuksellisen juhlavan tapahtuman vuoksi vedimme syvään henkeä, vyötimme itsemme, ja aloimme kysellä hotelleista lemmikkihuonetta.

Jyväskylän Cumulus tarjosi mahdollisuutta yöpymiseen karvaisten perheenjäsenten kanssa. Vaivaisen kymmenen euron lisämaksusta hotelli oli valmis toivottamaan tervetulleeksi koiraneitomme.

Odotin pahinta, minä pessimisti, mutta yllätyin kerrankin positiivisesti. Koiramme käyttäytyivät (melkein) mallikelpoisesti! Lauantaina kirjauduimme hotellin respassa, ja kerroimme olevamme ensi kertaa hotellissa kotieläinten kanssa. Vastuuntuntoisina ihmisinä kehotimme soittamaan, jos huoneesta alkaisi kuulua infernaalinen möly. Olihan se mahdollisuus nimittäin aina olemassa.

Vaan ei, eivätpä pienokaiset nolanneet meitä. Pari vienoa iltahaukahdusta kuulimme, mutta muuten olivat meidän primadonnat aika hiljaisia tyttöjä. Pitivät kyllä siitä, kun pääsivät nauttimaan Jyväskylän mäkisistä maastoista kanssamme. Kävelyllä nähtiin isokokoinen koirakaveri ja oudoksuttiin lentäviä frisbeitä.

Keski-Suomi on kaunis. On järveä, metsää, ja niitä tunturimaisia mäkiä. Kunpa edes jokusen niistä vaaroista voisi siirtää tänne litteään länteen!

Kirkollisia kirjoja kesän kunniaksi

Antti Nylénin Tunnustuskirja oli lukemisen arvoinen vuodatus. Esseisti suomii älyllisesti velttoja uskonnon vastustajia, jotka argumenteissaan menevät usein yli siitä, mistä aita on matalin. Hän kertoo omasta tiestään (lännen) katolisen kirkon jäseneksi.

Nylén sanoi jossakin aiemmassa esseekokoelmassaan, että Suomesta puuttuu kristillinen älymystö. Se on aivan totta. Meidän maassammehan uskonto vertautuu vähän noloihin ja naurettaviin seksuaalisiin mieltymyksiin: harrasta, jos on pakko, mutta tee se tiukasti neljän seinän sisällä. Itse asiassa uskon monenkin seksuaalisen ”perversion” nauttivan suurempaa sympatiaa kuin kristinuskon. Jumala on se viimeinen ruma sana, jonka sanominen seurassa saa ihmiset noloiksi ja hiljaisiksi. Se hämää sellaisetkin ihmiset, joille veet ja peet ja ässät ovat jokapäiväistä suun ja korvien täytettä.

Nautin Tunnustuskirjasta, joskin minun oli vaikea ymmärtää Nylénin valintaa katoliseen kirkkoon liittymisestä. Vauvat eivät voi mitään sille, millaiseen uskonnolliseen yhteisöön heidät liitetään lapsikasteessa. Vauva ei voi allekirjoittaa Augsburgin tunnustusta, tai myöntää paavin opillista erehtymättömyyttä. Me aikuiset sen sijaan olemme siinä ainutlaatuisessa asemassa, että me voimme valita. Voimme päättää tahdommeko kuulua kirkkoon, jonka eettiset linjaukset eivät vastaa omiamme. Meillä aikuisilla on myös toivottavasti tarpeeksi järkeä ja kunnioitusta ymmärtääksemme, ettei kannata liittyä kirkkoon vain toivoakseen sen opetuksen muuttuvan paremmin omia näkemyksiämme vastaavaksi.

Nylénin kohdalla kompastuskivi on katolisen kirkon konservatiivinen (?) opetus seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta. Moni maallisesti ajatteleva ihminen kun on valmis näkemään sukupuolen vain yhteiskunnan ja kasvatuksen luomana konstruktiona, eikä Jumalan luomistyön ihmiselle antamana kohtalona. Tahdotaan kapinoida sitä ajatusta vastaan, että ihminen syntyy mieheksi tai naiseksi, ja siinä on pysyttävä. Katolisen kirkon opetus homoseksuaalisuudesta on sekin vaikeasti nieltävä pala Nylénille.

Toinen kiintoisa kristillisesti orientoitunut kesäkirja on Lee Strobelin Tapaus Kristus. Yalen oikeustieteellisessä tiedekunnassa opiskellut Strobel käy läpi Kristuksen elämää, kuolemaa, ja ylösnousemusta käyttäen hyväkseen rikostutkinnallisia keinoja. Evankelistojen ja Kristuksen mielentilaa yrittävät arvailla kaikenlaiset psykologit ja profiloijat. Huolimatta aitoamerikkalaisuudestaan lopputulos oli mielenkiintoinen, joskin paikoitellen ontuva. Nykyajan ihminen ei enää välttämättä ymmärrä sitä, ettei uskon perusteeksi ole tarpeen perätä todisteita. On asioita, joita ei voi käsittää järjellä, vaan niitä on lähestyttävä sydämellä ja sielulla.

Entä jos?

Heräsin yöllä siihen, että koira kutitti varpaitani. Kello oli noin kolme, aamuyön tunti käsillä. Aloin miettiä siinä valvoessani – minähän en kerran herättyäni nukahda helposti – kevään takkuilevaa tulemista. Talven selkä on kalenterin mukaan taittunut ajat sitten, mutta vielä se ryömii eteenpäin, tai käyttää kainalosauvoja. Mietin, jos kävisikin niin, ettei kevät ollenkaan tule? Sää sen kun vain kylmenisi: tulee 20 astetta pakkasta, sitten 50 ja 70. Mitä oikeasti voisimme tehdä, jos maapallo yhtäkkiä vain kylmenisi? Tai entä jos kesän tullen lämpötila ei pysyisikään Suomen kesän lukemissa, vaan tulisi aina vain kuumempaa? Ensin Saharan lämpötilat, sitten saunan, lopuksi kiehuvan veden? Paistuisimme hengiltä.

Meillä ei ole mitään takuita siitä, että maapallo kannattelee meitä huomiseen ja ylihuomiseen. Entä jos maapallon akselissa tapahtuu pieni poikkeama, se kallistuu liikaa, tai liian vähän..? Tai jos aurinko alkaa oikutella ja jakaa säteitään liikaa, tai liian vähän? Avaruudessa kaikki lienee mahdollista.

Tällaisia asioita ei ole mukava ajatella aamuyöstä. Ympärillä on hiljaista: Hietamäentiellä ei liiku vielä kukaan muutamaan tuntiin. Siippanen nukkuu viattoman unta vierellä ja koiratkin näkevät omia, koiramaisia uniaan. Itse sitä valvoo ja miettii: kuinka kauan vielä? Kuinka kauan meillä on onni olla elossa? Ihmiskunta muistuttaa välillä muurahaisyhdyskuntaa pesässään. Iso jalka on pesän päällä valmiina tallaamaan, mutta muurahaiset sen kun jatkavat arkisia askareitaan mielipuolisen välinpitämättöminä. En ole varma, mikä olisi se iso jalka, joka ihmiskunnan päällä häälyy. Ehkä se on kaiken ennustamattomuus, oma voimattomuutemme kosmisessa mittasuhteessa? David Humen tavoin en osaa luottaa auringon nousevan huomispäivänä idästä, tai mistään muualtakaan. Kaikki on armoa.

Talven selkä on taittunut – ja melkein PuoLiskoisenkin

Meidän pääsiäisemme olikin tänä vuonna kotoisa juhla. Kirkkoon emme kyenneet, koska PuoLiskoisen selkä venähti keittiöpuuhissa. Delegoin hänelle lampaanpaistin rasvojen ja kalvojen poiston, mutta työasento ei tainnut olla paras mahdollinen – siitä selkävaiva. Joskus mietin minkä kokoisille ihmisille keittiöt oikeasti suunnitellaan? Keittiötasot ovat meillä korkeudeltaan sopivat tällaiselle 162 senttimetriä pitkälle rouvalle, mutta miehelle ne ovat kai liian matalat. Toisaalta hyllytila ja kaapit ovat osittain katonrajassa, minulle ihan liian korkealla. PuoLiskoinen ulottuu kätevästi ottamaan mausteet maustekaapin ylimmältäkin hyllyltä, kun itse saan olla kapuamassa tuolin päälle lisäpituutta varten.

Pääsiäismunista on kuoriutunut esiin dinosauruksia, jojoja, ja kaleidoskooppeja. Yksi sorminukkekin saatiin.

Viime aikoina tapahtunutta:

  • Eräs sukulaiseni aikoo muuttaa pois Turusta. Tulee ikävä. Itse asiassa on vaikea kuvitella Turkua ilman häntä.
  • Olen miettinyt, josko hankkiutuisin eroon vuoden 1992 Raamatusta. Sen olemassaolo kirjahyllyssäni vaivaa mieltä ja sielua. Asia on harkinnassa.
  • Kirjallisuuspiirin kautta rakastuin Olga Tokarczukin romaaneihin. Sekä Vaeltajat, että Alku ja muut ajat ovat olleet mahtavia lukukokemuksia, mystisiä ja selkeitä samaan aikaan, jos sellainen ylipäänsä on mahdollista.

Suuri perjantai

Sain eilen kodin puunatuksi katosta lattiaan. Se oli aikamoinen savotta, vaikka sen itse sanonkin. Joskus (aina) siivotessa koen, että sekin on tavallaan uskon työtä: se on kilvoittelua, siinä ihminen (minä, siis) luopuu omista huvituksistaan toisen hyväksi. Se vaatii myös itsekuria. Joskus mieluummin antaisin vain olla ja lukisin kirjaa, mutta mitä tulisi maailmasta, jossa antaisimme vain kaiken olla? Jos jokainen laistaisi epämiellyttävistä tai tylsistä tehtävistä? Enpä osaa ennustaa laajemmassa mittakaavassa kaikkia sen seurauksia, mutta meidän kotoisessa mikrokosmoksessa se ainakin tarkoittaisi koiran karvojen määrän dramaattista lisääntymistä. Hautautuisimme siihen karvapaljouteen.

Viime viikolla kirkossa näin erään myöhäiskeski-ikäisen naisen, tavallisen seurakuntalaisen, tarttuvan lattiaharjaan. Hän lakaisi kirkkosalin ja sen jälkeen moppasi sen. Ei hän saanut siitä rahaa, eikä kai kiitostakaan. Miksi on niin vaikea kuvitella jonkun miehen tekevän sellaista? Miksi en koskaan ole nähnyt miehen tekevän niin? Millainenkohan olisi maailmamme ilman naisia lattiaharjoineen ja moppeineen.

Tänään on Suuri Perjantai. Jostain syystä olen nukkunut kauhean paljon, syvää ja pitkää unta. Piristyin oikeastaan vasta illalla. Luen Simone Weiliä:

”Eeva ja Aatami koettivat etsiä jumaluutta elämänvoimasta. Puu, hedelmä. Mutta jumaluus odottaa meitä geometrisen nelikulmaisella kuolleella puunkappaleella, jossa riippuu vainaja. Meidän on etsittävä kuolevaisuudestamme jumalankaltaisuutemme salaisuutta. ” (Simone Weil: Painovoima ja armo)

Astianpesukone in memoriam

Astianpesukone taitaa olla tiensä päässä. Pian se siirtyy sinne, minne kodinkoneet menevät kuoltuaan, eli kaatopaikan romutaivaaseen. Se ihan yksinkertaisesti ei pese; se kieltäytyy täyttämästä sitä tehtävää mitä varten se on tähän maailmaan tehty. Se ei pese, mutta vinkuu sitäkin enemmän. Pieni punainen valo vilkkuu kuin hädissään ja kone ilmoittaa tasaisin väliajoin, että iii-iik, iii-iik, iii-iik. Koiratkin ovat jo niin tottuneita koneen outoihin ääniin, etteivät ne edes vaivaudu haukkumaan.

Kiitos pestyistä astioista, kone. Lepää rauhassa.

Seuraavaksi..

..maalaan ristiinnaulitsemisen. Ikonin malli löytyi netistä viime yönä.

 

Siivetön ihmettelee..

Televisio oli auki, sieltä tuli Sinkkulaiva. Se on ilmeisesti ohjelma, jossa sinkut etsivät kumppania risteilyltä. Ihmettelenpä vain, mikä nykyisin naisia(kin) vaivaa, kun täytyy olla niin ronskia ja roisipuheista. Minä jos olisin mies, niin juoksisin karkuun.

Ihmettelenpä sitäkin, kun maaliskuussa (jonka pitäisi olla maallinen kuu, kuukausi, jossa maa näyttäytyy) tulee koko ajan lunta tupaan ja jäitä porstuaan. Sunnuntaina sain kaivaa autonkaiseni esiin varsinaisen lumivuoren alta*, eikä tänäänkään taivaan hiutaleille näkynyt loppua tulevan. PuoLiskoinen on työmatkalla ja ajatus lumikolaan tarttumisesta häälyy ylläni synkän pilven lailla. Ihmettelenpä vain, miksi en ole opetellut lumilingon käyttöä. Nyt saan maksaa siitä.

Ihmettelen, miksi erilaiset mielipiteet suututtavat monia ihmisiä. Miksi ei voida tyytyä olemaan eri mieltä asioista; tai jopa nauraa sille, kuinka moneen junaan meitä taas onkaan. Tuntuu masentavalta kuulla ihmisten kiihtyvän, intoilevan ja suorastaan suuttuvan, jos et jaa heidän näkemyksiään. Minua suorastaan pelottaa etenkin median lietsomat keskustelun aiheet ja niiden vispaamat tunnemyrskyt.

Ihmettelenpä vain, miksi viime aikoina olen saanut maksaa enemmän kuin tarpeeksi kirjastosakkoja. Miksi on (muka) niin vaikeaa mennä nettiin ja uusia lainat?

*) Uteliaille kerrottakoon, että putsasin auton ihan kunnolla, enkä vain tyytynyt tekemään näköaukkoja tuulilasiin, tai muutakaan vippastemppua.