Avainsana: koulutus

Kurssien kulta-aika

Elämme taas sitä aikaa vuodesta, kun postilaatikossa odottaa kansalaisopistojen kurssitarjontaa esittelevä vihkonen. Siivetön ystävänne on kansalaisopiston palveluiden käyttäjä, joten vihko selataan kiinnostuksella läpi tässä taloudessa.

Mutta mitä kummaa silmiini sattuikaan! Aivan uudenlaiset kurssit ovat saapuneet iloksemme ja kyseenalaiseksi hyödyksemme. Miltä kuulostaa ”Kesytä kodin tavarakaaos”, vetäjänä luottamusta herättävällä tittelillä varustettu ihminen, nimittäin ammattijärjestelijä?

Olemmeko oikeasti tulleet tilanteeseen, jossa koti ei järjesty ilman apua? Emmekö todellakaan osaa hankkiutua joutavasta romusta eroon omin voimin? Ja mikä ihme on ammattijärjestelijä? Missä sellaiseksi voi kouluttautua? Kestävätkö opinnot pitkäänkin, ja mitä kummaa niihin kuuluu?

Tavarapaljoudessa elävällä on vaihtoehtoja. Ensimmäinen on sopeutua elämään tilanteensa kanssa. Oman sisäisen hamsterinsa kanssa voi päästä sopuun. Jos tilat riittävät, voi ylimääräisen jemmata vinttiin, tai mahdolliseen piharakennukseen – jokainen tietää kyllä paikat. Toinen vaihtoehto on tarttua työhön. Se lienee epäsuosittu valinta, sillä eihän kukaan tahdo vapaaehtoisesti uhrata aikaansa tylsään tavarain lajitteluun. Totisesti, niitä on hauskempi ostaa kuin sortteerata, eikö niin?

Toinen vaihtoehto edellyttää tiettyä omien toimintatapojen ja tarpeiden uudelleen arviointia. Se voi olla jopa fyysistä työtä vaativampi prosessi. On kysyttävä: tarvitsenko tätä? Tarvitsenko todella? Mitä merkitsee tarve? Sehän on eri asia kuin halu, eikö niin? Kyseessä on todellakin filosofinen ja semanttinen myllytys, jonka seurauksena koko maailmankuva voi muuttua. Itseviha voi sekin nostaa päätään, kun noteeraa hullunkauppansa ja mielipuoliset ostoksensa. Se vain on kohdattava, muu ei auta.

Jos ihminen on ollut valmis käyttämään vaikkapa tunnin palkkansa ostokseen, niin eikö silloin ole velkaa silloiselle mielialalleen (ja kuluttamalleen rahamäärälle) järjestämään turhaksi osoittuneelle tavaralle loppusijoituspaikan? Se voi olla paikallinen kirpputori – yllättävän moni ottaa vastaan myös lahjoitustavaraa, eikä toimi pelkästään osta ja myy -periaatteella – tai pelastusarmeija. Joskus joku tuttava voi tarvita jotain sellaista, joka itselle on tarpeeton. Kannattaa kysellä ihmisten tarpeista – joku toinen voi aidosti ilahtua itselle turhasta tavarasta. Olenpa minäkin, siivetön, lahjoittanut ystäväpiirin kautta kaikenlaista aina huulipunasta vaatteisiin, kirjoihin ja koruihin. Kannattaa nähdä lahjan vastaanottaja hyväntekijänä: hän vapauttaa sinut tarpeettomasta maallisesta materiasta.

Kolmas konsti on sitten turvautua kansalaisopiston kurssiin. Se voi johtaa joko ensimmäiseen tai toiseen toimintatapaan. Ostos siinäkin silti tapahtuu: käytät n euroa kuullaksesi itsestään selviä asioita. Noinkohan joku oikeasti palkkaisi kotiinsa ammattijärjestelijän hankkiutumaan romusta eroon? Sitä on jo vaikea kuvitella.

PuoLiskoinen on kunnostautunut: isänsä auttamana on perannut meidän tavarakaaostamme, ihan ilman mitään konsulttien apua. Olo on jo kevyempi ja autotalli tilavampi.

Ajan ääni puhuu

Lienenkö kyynikko vai skeptikko, kun puheet "yhtenäisestä Suomen kansasta" sota-aikoina särähtävät korvaani? Tässä kaunis todiste yhteen hiileen puhaltamisesta vuonna 1940, aiheena karjalaisten evakuoitujen asuttaminen rannikkoseuduille. Näytteen antaa Hufvudstadsbladet:

"Se on pyhää maata meille. Sitä ei anneta muukalaisille, sillä he ovat meille muukalaisia eli karjalaisia. Emmehän edes ymmärrä heidän kieltään. Ja me olemme saaneet tarpeeksemme kaikista niistä laiskiaisista, joita meidän on ollut pakko pitää ja ravita viime talvesta alkaen, heidän tekemättä puolestaan pienintäkään hyötyä."
 

Tämän kauniin kappaleen kotimaamme historiaa luki kansanedustaja Pentti Oinonen eduskunnassa ja samalla saatiin myös todistaa maahanmuuttoministeri Astrid Thorsin liikutuksen kyyneleet.

Nyt onkin helpompaa liikuttua, kun ajallista välimatkaa on vuosikymmeniä. Mitä jos tilanne olisi tänä päivänä sama kuin vuonna 1940? Melkein puoli miljoonaa suomalaista uudelleen asutettavana sodan runtelemassa maassa. Liikuttuisimmeko, riittäisikö solidaarisuus kotinsa menettäneitä kohtaan? Vai olisiko luvassa uusintaesitys Hufvudstadsbladetin hengessä?

Itse olen aina tiennyt sen, etteivät karjalaiset suinkaan olleet tervetulleita kaikkialle Suomeen ja etteivät kaikki vaivautuneet salaamaan tätä asennettaan. Olen tiennyt sen lapsena evakuoitujen kokemuksia kuunnellessa ja olen tiennyt sen aikuisena – yliopistolla muistaakseni eräs yleisopintoihin kuuluva kurssi sisälsi myös artikkelin evakuoitujen kohtelusta eri puolella Suomea. Joidenkin ihmisten mielestä kai karjalaiset suorastaan ilahtuivat joutuessaan jättämään vuosisataiset kotiseutunsa ja päätyessään pahimmassa tapauksessa asumaan jossakin vastentahtoisesti heille osoitetussa loukossa ilman omaisuutta ja tietoa huomisesta. 

En tiedä missä kontekstissa Oinonen katkelman luki (taisi ollakin kieliriita motiivina, eikä se ole mielestäni mukavaa) mutta minulle se on masentava todiste ihmisluonnosta, meidän kaikkien haluttomuudesta ymmärtää ja nähdä. Ja jos vuonna 1940 Suomen kansalaiset olivat vieraita, "muukalaisia", niin mitä ihmeen toivoa on vieraanvaraisuuden tarjoamisesta vieläkin vieraammille, vieläkin muukalaisemmille? 

Talvisodan aika on perinteisesti pyritty esittämään kansallisen yhtenäisyyden aikana. Jatkosodan suhteen ollaan valmiita sanomaan yksimielisyyden rakoilleen etenkin sodan pitkittyessä ja Saksan tappion alkaessa käydä yhä ilmeisemmäksi. Tällaisista lehtiartikkeleista kuitenkin voi Ajan Äänen kuulla paremmin, eikä se ollut kovin yhtenäinen ääni sittenkään.

Linkkaamassani uutisessa Thors sanoo: "Suomen onni verrattuna moneen muuhun Euroopan maahan oli se, että toinen maailmansota yhdisti meidät. Muualla, esimerkiksi Unkarissa sota hajotti kansaa. Kaikki suomalaiset taistelivat rintamalla yhdessä." Millä ihmeen tavalla tämä kertoisi yhtenäisyydestä? Sotaan kuitenkin oli pakko mennä, ajattelipa siitä mitä hyvänsä. Rintamalla taisteltiin yhdessä, mutta yhden motivaatio, panos ja usko asiaan oli suurempi kuin toisen. Minun perheissäni, äitini ja isäni perheissä, sotaan tosiaankin suhtauduttiin yksimielisesti ja velvollisuudentuntoisesti, mutta kyllähän siellä kaikenlaista purnaajaakin oli – ja oli käpykaartilaisia ja jopa sabotöörejä.

Talvisodassa poliittinen yhtenäisyys oli suhteellisen suuri, jatkosodassa samasta yhtenäisyyden asteesta ei todellakaan voitu puhua. Ja meillä oli koko ajan se sodanvastainen oppositiomme. Sodan jälkeen tehtiin yhtenäisyyden rippeistäkin selvää, kun merkittäviä sodanjohdon ammattilaisia laitettiin naurettaviin sotasyyllisyys(näytös)oikeudenkäynteihin ja vankilatuomioita sateli.

Sivilisaation raunioilla

Olen viihdyttänyt itseäni Yrjö Ahmavaaran kirjoilla. Hyvinvointivaltion tabut: nykykulttuurimme kritiikki on menossa nyt ja sitä ennen paneuduin teokseen Esseitä tästä ajasta. Ahmavaara muuten teurastaa Georg Henrik von Wrightin maineen suuren luokan ajattelijana – kirjahyllyssäni kuitenkin herrojen välillä vallitsee kohtuullinen sopu ja Ihmisiä kulttuurin murroksessa tuli luettua jopa nauttien. Ahmavaaran mukaan von Wright ei vuosikymmeniin sanonut mitään merkittävää omalta alaltaan, vaan hän päätyi deonttisen logiikan luojasta popularisoivaksi yleisajattelijaksi (väkisinkin mieleeni tuli blogisti, joku kaltaiseni) ja "taistelevaksi humanistiksi" – teknologiakielteisten mielipiteidensä vuoksi yleisen mielipiteen arvostamaksi pyhäksi lehmäksi.

Ahmavaara on terävä ja olen paljossa samaa mieltä hänen kanssaan, etenkin koulutus- ja kasvatusasioista. Mikään määrä Pisa-tutkimuksia ei saa minua uskomaan muuta kuin että Suomi on silmäpuoli sokeiden joukossa. Pisa-tutkimuksessa olemme huippuja, mutta mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa, että muut ovat todella surkeita. Huonojen joukossa olemme vähiten huonoja. Koulutuksen rappion näkee ihan silmämääräisesti, ilman tilastotietojakin. Lukioista valmistuu ihmisiä, jotka eivät tiedä Suomen itsenäistymisen ajankohtaa. Peruskoulusta päästetään ihmisiä, jotka eivät tiedä mitä sosialismi tarkoittaa. Me seisomme sivilisaation raunioilla.