Elämme taas sitä aikaa vuodesta, kun postilaatikossa odottaa kansalaisopistojen kurssitarjontaa esittelevä vihkonen. Siivetön ystävänne on kansalaisopiston palveluiden käyttäjä, joten vihko selataan kiinnostuksella läpi tässä taloudessa.

Mutta mitä kummaa silmiini sattuikaan! Aivan uudenlaiset kurssit ovat saapuneet iloksemme ja kyseenalaiseksi hyödyksemme. Miltä kuulostaa ”Kesytä kodin tavarakaaos”, vetäjänä luottamusta herättävällä tittelillä varustettu ihminen, nimittäin ammattijärjestelijä?

Olemmeko oikeasti tulleet tilanteeseen, jossa koti ei järjesty ilman apua? Emmekö todellakaan osaa hankkiutua joutavasta romusta eroon omin voimin? Ja mikä ihme on ammattijärjestelijä? Missä sellaiseksi voi kouluttautua? Kestävätkö opinnot pitkäänkin, ja mitä kummaa niihin kuuluu?

Tavarapaljoudessa elävällä on vaihtoehtoja. Ensimmäinen on sopeutua elämään tilanteensa kanssa. Oman sisäisen hamsterinsa kanssa voi päästä sopuun. Jos tilat riittävät, voi ylimääräisen jemmata vinttiin, tai mahdolliseen piharakennukseen – jokainen tietää kyllä paikat. Toinen vaihtoehto on tarttua työhön. Se lienee epäsuosittu valinta, sillä eihän kukaan tahdo vapaaehtoisesti uhrata aikaansa tylsään tavarain lajitteluun. Totisesti, niitä on hauskempi ostaa kuin sortteerata, eikö niin?

Toinen vaihtoehto edellyttää tiettyä omien toimintatapojen ja tarpeiden uudelleen arviointia. Se voi olla jopa fyysistä työtä vaativampi prosessi. On kysyttävä: tarvitsenko tätä? Tarvitsenko todella? Mitä merkitsee tarve? Sehän on eri asia kuin halu, eikö niin? Kyseessä on todellakin filosofinen ja semanttinen myllytys, jonka seurauksena koko maailmankuva voi muuttua. Itseviha voi sekin nostaa päätään, kun noteeraa hullunkauppansa ja mielipuoliset ostoksensa. Se vain on kohdattava, muu ei auta.

Jos ihminen on ollut valmis käyttämään vaikkapa tunnin palkkansa ostokseen, niin eikö silloin ole velkaa silloiselle mielialalleen (ja kuluttamalleen rahamäärälle) järjestämään turhaksi osoittuneelle tavaralle loppusijoituspaikan? Se voi olla paikallinen kirpputori – yllättävän moni ottaa vastaan myös lahjoitustavaraa, eikä toimi pelkästään osta ja myy -periaatteella – tai pelastusarmeija. Joskus joku tuttava voi tarvita jotain sellaista, joka itselle on tarpeeton. Kannattaa kysellä ihmisten tarpeista – joku toinen voi aidosti ilahtua itselle turhasta tavarasta. Olenpa minäkin, siivetön, lahjoittanut ystäväpiirin kautta kaikenlaista aina huulipunasta vaatteisiin, kirjoihin ja koruihin. Kannattaa nähdä lahjan vastaanottaja hyväntekijänä: hän vapauttaa sinut tarpeettomasta maallisesta materiasta.

Kolmas konsti on sitten turvautua kansalaisopiston kurssiin. Se voi johtaa joko ensimmäiseen tai toiseen toimintatapaan. Ostos siinäkin silti tapahtuu: käytät n euroa kuullaksesi itsestään selviä asioita. Noinkohan joku oikeasti palkkaisi kotiinsa ammattijärjestelijän hankkiutumaan romusta eroon? Sitä on jo vaikea kuvitella.

PuoLiskoinen on kunnostautunut: isänsä auttamana on perannut meidän tavarakaaostamme, ihan ilman mitään konsulttien apua. Olo on jo kevyempi ja autotalli tilavampi.