Avainsana: muukalaisviha

Ajan ääni puhuu

Lienenkö kyynikko vai skeptikko, kun puheet "yhtenäisestä Suomen kansasta" sota-aikoina särähtävät korvaani? Tässä kaunis todiste yhteen hiileen puhaltamisesta vuonna 1940, aiheena karjalaisten evakuoitujen asuttaminen rannikkoseuduille. Näytteen antaa Hufvudstadsbladet:

"Se on pyhää maata meille. Sitä ei anneta muukalaisille, sillä he ovat meille muukalaisia eli karjalaisia. Emmehän edes ymmärrä heidän kieltään. Ja me olemme saaneet tarpeeksemme kaikista niistä laiskiaisista, joita meidän on ollut pakko pitää ja ravita viime talvesta alkaen, heidän tekemättä puolestaan pienintäkään hyötyä."
 

Tämän kauniin kappaleen kotimaamme historiaa luki kansanedustaja Pentti Oinonen eduskunnassa ja samalla saatiin myös todistaa maahanmuuttoministeri Astrid Thorsin liikutuksen kyyneleet.

Nyt onkin helpompaa liikuttua, kun ajallista välimatkaa on vuosikymmeniä. Mitä jos tilanne olisi tänä päivänä sama kuin vuonna 1940? Melkein puoli miljoonaa suomalaista uudelleen asutettavana sodan runtelemassa maassa. Liikuttuisimmeko, riittäisikö solidaarisuus kotinsa menettäneitä kohtaan? Vai olisiko luvassa uusintaesitys Hufvudstadsbladetin hengessä?

Itse olen aina tiennyt sen, etteivät karjalaiset suinkaan olleet tervetulleita kaikkialle Suomeen ja etteivät kaikki vaivautuneet salaamaan tätä asennettaan. Olen tiennyt sen lapsena evakuoitujen kokemuksia kuunnellessa ja olen tiennyt sen aikuisena – yliopistolla muistaakseni eräs yleisopintoihin kuuluva kurssi sisälsi myös artikkelin evakuoitujen kohtelusta eri puolella Suomea. Joidenkin ihmisten mielestä kai karjalaiset suorastaan ilahtuivat joutuessaan jättämään vuosisataiset kotiseutunsa ja päätyessään pahimmassa tapauksessa asumaan jossakin vastentahtoisesti heille osoitetussa loukossa ilman omaisuutta ja tietoa huomisesta. 

En tiedä missä kontekstissa Oinonen katkelman luki (taisi ollakin kieliriita motiivina, eikä se ole mielestäni mukavaa) mutta minulle se on masentava todiste ihmisluonnosta, meidän kaikkien haluttomuudesta ymmärtää ja nähdä. Ja jos vuonna 1940 Suomen kansalaiset olivat vieraita, "muukalaisia", niin mitä ihmeen toivoa on vieraanvaraisuuden tarjoamisesta vieläkin vieraammille, vieläkin muukalaisemmille? 

Talvisodan aika on perinteisesti pyritty esittämään kansallisen yhtenäisyyden aikana. Jatkosodan suhteen ollaan valmiita sanomaan yksimielisyyden rakoilleen etenkin sodan pitkittyessä ja Saksan tappion alkaessa käydä yhä ilmeisemmäksi. Tällaisista lehtiartikkeleista kuitenkin voi Ajan Äänen kuulla paremmin, eikä se ollut kovin yhtenäinen ääni sittenkään.

Linkkaamassani uutisessa Thors sanoo: "Suomen onni verrattuna moneen muuhun Euroopan maahan oli se, että toinen maailmansota yhdisti meidät. Muualla, esimerkiksi Unkarissa sota hajotti kansaa. Kaikki suomalaiset taistelivat rintamalla yhdessä." Millä ihmeen tavalla tämä kertoisi yhtenäisyydestä? Sotaan kuitenkin oli pakko mennä, ajattelipa siitä mitä hyvänsä. Rintamalla taisteltiin yhdessä, mutta yhden motivaatio, panos ja usko asiaan oli suurempi kuin toisen. Minun perheissäni, äitini ja isäni perheissä, sotaan tosiaankin suhtauduttiin yksimielisesti ja velvollisuudentuntoisesti, mutta kyllähän siellä kaikenlaista purnaajaakin oli – ja oli käpykaartilaisia ja jopa sabotöörejä.

Talvisodassa poliittinen yhtenäisyys oli suhteellisen suuri, jatkosodassa samasta yhtenäisyyden asteesta ei todellakaan voitu puhua. Ja meillä oli koko ajan se sodanvastainen oppositiomme. Sodan jälkeen tehtiin yhtenäisyyden rippeistäkin selvää, kun merkittäviä sodanjohdon ammattilaisia laitettiin naurettaviin sotasyyllisyys(näytös)oikeudenkäynteihin ja vankilatuomioita sateli.

Sivilisaation raunioilla

Olen viihdyttänyt itseäni Yrjö Ahmavaaran kirjoilla. Hyvinvointivaltion tabut: nykykulttuurimme kritiikki on menossa nyt ja sitä ennen paneuduin teokseen Esseitä tästä ajasta. Ahmavaara muuten teurastaa Georg Henrik von Wrightin maineen suuren luokan ajattelijana – kirjahyllyssäni kuitenkin herrojen välillä vallitsee kohtuullinen sopu ja Ihmisiä kulttuurin murroksessa tuli luettua jopa nauttien. Ahmavaaran mukaan von Wright ei vuosikymmeniin sanonut mitään merkittävää omalta alaltaan, vaan hän päätyi deonttisen logiikan luojasta popularisoivaksi yleisajattelijaksi (väkisinkin mieleeni tuli blogisti, joku kaltaiseni) ja "taistelevaksi humanistiksi" – teknologiakielteisten mielipiteidensä vuoksi yleisen mielipiteen arvostamaksi pyhäksi lehmäksi.

Ahmavaara on terävä ja olen paljossa samaa mieltä hänen kanssaan, etenkin koulutus- ja kasvatusasioista. Mikään määrä Pisa-tutkimuksia ei saa minua uskomaan muuta kuin että Suomi on silmäpuoli sokeiden joukossa. Pisa-tutkimuksessa olemme huippuja, mutta mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa, että muut ovat todella surkeita. Huonojen joukossa olemme vähiten huonoja. Koulutuksen rappion näkee ihan silmämääräisesti, ilman tilastotietojakin. Lukioista valmistuu ihmisiä, jotka eivät tiedä Suomen itsenäistymisen ajankohtaa. Peruskoulusta päästetään ihmisiä, jotka eivät tiedä mitä sosialismi tarkoittaa. Me seisomme sivilisaation raunioilla.