Avainsana: usko

Nelijalkaiset matkustajamme

Viime viikonloppuna vietettiin kummityttömme ylioppilasjuhlia. Sellainen juhla innosti meidätkin matkustamaan, vaikka olemmekin olleet laiskoja reissaajia koirien saavuttua talouteemme. Tällaisen poikkeuksellisen juhlavan tapahtuman vuoksi vedimme syvään henkeä, vyötimme itsemme, ja aloimme kysellä hotelleista lemmikkihuonetta.

Jyväskylän Cumulus tarjosi mahdollisuutta yöpymiseen karvaisten perheenjäsenten kanssa. Vaivaisen kymmenen euron lisämaksusta hotelli oli valmis toivottamaan tervetulleeksi koiraneitomme.

Odotin pahinta, minä pessimisti, mutta yllätyin kerrankin positiivisesti. Koiramme käyttäytyivät (melkein) mallikelpoisesti! Lauantaina kirjauduimme hotellin respassa, ja kerroimme olevamme ensi kertaa hotellissa kotieläinten kanssa. Vastuuntuntoisina ihmisinä kehotimme soittamaan, jos huoneesta alkaisi kuulua infernaalinen möly. Olihan se mahdollisuus nimittäin aina olemassa.

Vaan ei, eivätpä pienokaiset nolanneet meitä. Pari vienoa iltahaukahdusta kuulimme, mutta muuten olivat meidän primadonnat aika hiljaisia tyttöjä. Pitivät kyllä siitä, kun pääsivät nauttimaan Jyväskylän mäkisistä maastoista kanssamme. Kävelyllä nähtiin isokokoinen koirakaveri ja oudoksuttiin lentäviä frisbeitä.

Keski-Suomi on kaunis. On järveä, metsää, ja niitä tunturimaisia mäkiä. Kunpa edes jokusen niistä vaaroista voisi siirtää tänne litteään länteen!

Kirkollisia kirjoja kesän kunniaksi

Antti Nylénin Tunnustuskirja oli lukemisen arvoinen vuodatus. Esseisti suomii älyllisesti velttoja uskonnon vastustajia, jotka argumenteissaan menevät usein yli siitä, mistä aita on matalin. Hän kertoo omasta tiestään (lännen) katolisen kirkon jäseneksi.

Nylén sanoi jossakin aiemmassa esseekokoelmassaan, että Suomesta puuttuu kristillinen älymystö. Se on aivan totta. Meidän maassammehan uskonto vertautuu vähän noloihin ja naurettaviin seksuaalisiin mieltymyksiin: harrasta, jos on pakko, mutta tee se tiukasti neljän seinän sisällä. Itse asiassa uskon monenkin seksuaalisen ”perversion” nauttivan suurempaa sympatiaa kuin kristinuskon. Jumala on se viimeinen ruma sana, jonka sanominen seurassa saa ihmiset noloiksi ja hiljaisiksi. Se hämää sellaisetkin ihmiset, joille veet ja peet ja ässät ovat jokapäiväistä suun ja korvien täytettä.

Nautin Tunnustuskirjasta, joskin minun oli vaikea ymmärtää Nylénin valintaa katoliseen kirkkoon liittymisestä. Vauvat eivät voi mitään sille, millaiseen uskonnolliseen yhteisöön heidät liitetään lapsikasteessa. Vauva ei voi allekirjoittaa Augsburgin tunnustusta, tai myöntää paavin opillista erehtymättömyyttä. Me aikuiset sen sijaan olemme siinä ainutlaatuisessa asemassa, että me voimme valita. Voimme päättää tahdommeko kuulua kirkkoon, jonka eettiset linjaukset eivät vastaa omiamme. Meillä aikuisilla on myös toivottavasti tarpeeksi järkeä ja kunnioitusta ymmärtääksemme, ettei kannata liittyä kirkkoon vain toivoakseen sen opetuksen muuttuvan paremmin omia näkemyksiämme vastaavaksi.

Nylénin kohdalla kompastuskivi on katolisen kirkon konservatiivinen (?) opetus seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta. Moni maallisesti ajatteleva ihminen kun on valmis näkemään sukupuolen vain yhteiskunnan ja kasvatuksen luomana konstruktiona, eikä Jumalan luomistyön ihmiselle antamana kohtalona. Tahdotaan kapinoida sitä ajatusta vastaan, että ihminen syntyy mieheksi tai naiseksi, ja siinä on pysyttävä. Katolisen kirkon opetus homoseksuaalisuudesta on sekin vaikeasti nieltävä pala Nylénille.

Toinen kiintoisa kristillisesti orientoitunut kesäkirja on Lee Strobelin Tapaus Kristus. Yalen oikeustieteellisessä tiedekunnassa opiskellut Strobel käy läpi Kristuksen elämää, kuolemaa, ja ylösnousemusta käyttäen hyväkseen rikostutkinnallisia keinoja. Evankelistojen ja Kristuksen mielentilaa yrittävät arvailla kaikenlaiset psykologit ja profiloijat. Huolimatta aitoamerikkalaisuudestaan lopputulos oli mielenkiintoinen, joskin paikoitellen ontuva. Nykyajan ihminen ei enää välttämättä ymmärrä sitä, ettei uskon perusteeksi ole tarpeen perätä todisteita. On asioita, joita ei voi käsittää järjellä, vaan niitä on lähestyttävä sydämellä ja sielulla.

Pirullinen juttu

Tämä viikko on sitten puitu maallikkosaarnaaja Pirkko Jalovaaran kirkkovierailuja, joiden aikana on puhuttu sairauksista demonien(kin) aiheuttamina tiloina. MOT-ohjelma nostatti kohun ja kantaa alettiin ottaa. Evankelis-luterilaisen kirkon mahtajat riensivät sanomaan Jumalan toimivan lääkkeiden ja terveydenhuollon kautta, Mielenterveyspooli (mikä sellainen sitten liekään) puolestaan varoitteli moisista saarnaajista, jotka diagnosoivat mielenterveysongelmat tavallisuudesta poikkeavalla tavalla*.

Tämä nykyisen mallinen meno ei voi jatkua paljon pitempään. Kirkon, tai kirkkojen, pitäisi tehdä opetuksensa selväksi. Siihen ovat oikeutettuja niin kirkkoon vankasti kuuluvat, kuin siitä eroamista harkitsevatkin. Tässä viimeisimmässä kohussa on olemassa suuri ja hankala ongelma: Uuden testamentin mukaan Kristus itse paransi riivattuja ihmisiä, eikä suinkaan keskusteluterapialla, psykoanalyysillä ja aivolääkkeillä. Pahan hengen, tai riivauksen, olemassaoloa ei ole koskaan kielletty kristinuskossa. Näin ei tehdä vieläkään.  Valta ajaa riivaajia ulos ei ollut yksin Kristuksella, vaan myös Hänen nimissään toimivilla apostoleilla. Ja oli sekin riivaajien laji, joista Jeesus sanoi: ”Tämä laji ei lähde muulla kuin rukouksella ja paastolla.”

Osa kauhistelijoista päivittelee sitä, että kirkossa opetetaan tällaista. Kirkossa saisi siis puhua uskomusolennosta, Jumalasta – ja ehkä enkeleistä, nehän ovat sööttejä – mutta ei muista uskomusolennoista, jotka kuuluvat kuitenkin kristinuskon opetukseen. Minusta olisi johdonmukaisempaa pauhata kaikkia uskomusolentoja vastaan, kuin kieltää niistä vain jotkut. Jumalastakaan ei saisi puhua tavoilla, jotka jättävät meidät hämmennyksiin: annamme Hänen olla hyväntahtoinen, epämääräinen ja ”rakastava” joulupukki, mutta ei sellainen Jumala, joka on ihmisjärjelle käsittämätön, ja jonka luomassa maailmassa tapahtuu niin hyviä kuin pahoja asioita. Nykyajan Jumala on hajuton ja mauton jumala, ei ainakaan Jobin kirjan jumaluus. Itse asiassa on joskus vaikea uskoa joulupukkijumalan koskaan tehneen mitään niin järkyttävää kuin järjestäneen oman poikansa uhrikuoleman. Eikö sitäkin voisi peruuttaa, miedontaa, jotenkin siistiä nykyihmiselle käsitettävämmäksi? Ettei olisi kaikkea sitä verta ja tuskaa.

Minusta ajatus ”moniarvoisesta” kirkosta on suoraan sanottuna mahdottomuus. Ainakin opillisessa puolessa pitäisi vallita selkeys. Toki jokaisen seurakuntalaisen mielipiteet ovat sitten hänen omiaan ja hän on niihin oikeutettu. Jos saisin pariminuuttisen haastattelutuokion vaikkapa arkkipiispan kanssa, niin kysyisin seuraavaa – ja odottaisin vain kyllä tai ei -vastauksia: Uskotteko riivaajiin ja pahaan henkeen? Uskotteko, että riivaajat voi ajaa ulos Kristuksen nimessä, tai paastolla ja rukouksella^? Jos vastaukset olisivat kielteisiä, niin sitten lienee oikeutettua sanoa, ettei kyseinen vastaaja usko Uuteen testamenttiinsa.

Oma ortodoksinen kirkkoni on ainakin toistaiseksi säästynyt tämän kohun kohteena olemiselta. En tiedä onko se hyvä asia vai huono. Tiedän joidenkin huokaisseen helpotuksesta, kun homokeskustelu säästi kirkkomme: pienen vähemmistön mielipiteistä ei kukaan kai jaksa kiihtyä isoihin mielenilmauksiin. En aina pidä siitä, että asioista pitäisi selvitä mahdollisimman helposti ja ketään ärsyttämättä. Toki on aina sellaisia ihmisiä, jotka ärsyyntyvät jo siitä, jos sanot ettet pidä sinapin mausta. He itse sitä rakastavat, joten tuntuu henkilökohtaiselta loukkaukselta, jos joku toinen ei siitä syty. Tarkoituksellinen provosointi ei ole rakentavaa, eikä sellaiseen pidä pyrkiä. Mutta oma kanta pitää minusta osata tehdä selväksi turhia kiemurtelematta. Kirkot eivät saa prostituoida itseään muutaman – tai vaikka vähän useammankaan – hopearahan vuoksi. Jos opillinen kanta karkoittaa joitakin kirkosta, niin sille ei voi mitään.

Kristinusko alkoi muutaman ihmisen liikkeestä. Määrää tärkeämpi asia on laatu.

*) Koululääketieteen sisältäkin on lähtenyt (kapinallisia) pyrkimyksiä tulkita mielen sairauksia hyvin radikaaleilla tavoilla, esimerkkeinä mainittakoon R.D. Laing ja Thomas Szatz. (T.S:n ”The myth of mental illness on tutustumisen arvoinen.) Nämä koulutetut mielenterveystyön ammattilaiset ja lääkärit kritisoivat mielisairauksien hoitotapoja, tai peräti kyseenalaistivat koko mielisairauden käsitteen.

^Omat vastaukseni kumpaankin kysymykseen olisivat kyllä, ja kyllä. Nyt saa kivittää.

Jumalallisesta enkelimäiseen

Keskustelimme eilen PuoLiskoisen kanssa Abrahamista ja Iisakista, valmiudesta uhrauksiin, Jumalan vaatimuksista et cetera. Minä tulin siihen tulokseen, että en missään olosuhteissa uhraisi PuoLiskoista, en vaikka kuulisin minkälaisen Jumalan äänen. En myöskään uhraisi koiriamme. Pahoittelut – en vain kykene. Rakastan liikaa. Jumala ei kai tekisi liittoa minun kanssani. Sille ei voi mitään.

Jumalallisista asioista puheen ollen: ihmettelen näitä kaikenlaisia työryhmiä ja aivoriihiä, jotka pohtivat miksi niin monet eroavat kirkosta, ja kuinka heidät saisi pysymään mukana. Miksi pitäisi ajatella aina niitä lähteviä, miksi ei koskaan ajatella niitä jääviä? Joskus kaikkein viisain teko on olla tekemättä yhtään mitään. On nimittäin helpompaa tehdä hulluja uudistuspäätöksiä, kuin pyörtää niitä takaisin järjen palattua päähän.

Jumalallisesta enkelimäiseen: sainpa kaksi serafiani valmiiksi! Kauan niiden kanssa tuli tuhrattuakin. Viime kesänä maalasin kesäkurssilla kaksi kuvatusta, jotka sitten kiukuspäissäni pesin pois (ikonilauta kestää yleensä ainakin yhden tällaisen mielenmuutoksen), koska lopputulos oli niin riemunkirjava ja armollisessakin katsannossa kammottavan huono. Maalasin uudemman kerran, uuden mallin mukaan. Se aiempi ylitti kykyni, joten valitsin ihan yksinkertaisen mallin, sellaisen, jossa siiivet eivät ole niin sumpussa.