Löysinpä hyvän romaanin! Kyseessä on Alan Hollinghurstin Vieraan lapsi. Tässä taas on sellainen luettava, jota ei voi jättää kesken – on pakko kääntää sivuja, kunnes silmät tuntuvat olevan hiekkaa täynnä ja niskat jumissa.
Tarina alkaa siitä suloisesta viimeisestä vuodesta ennen ensimmäistä maailmansotaa. George Sawle tuo opiskelutoverinsa Cecilin lomailemaan perheen kotiin ja loppu onkin historiaa. Cecil on runoilija, joka vierailunsa aikana kirjoittaa arvoituksellisen ylistyslaulun Sawlen perheen puutarhalle ja – niin, kenelle? Nuori runoilijalupaus kuolee sodassa jättäen paljon vastaamattomia kysymyksiä. Kuka perheestä olikaan hänen suuri rakkautensa?
Runoilijan salaisuudet eivät nykyihmistä ällistytä: kyseessä onkin ihminen, joka tykkää molemmista sukupuolista. Kirjasta ei tee erikoista tämä vaalittu salaisuus (joka lukijalle paljastataan heti kirjan alussa), vaan sen oivaltava kuvaus ajan vaikutuksesta meihin ihmisiin. Kun me kuolemme, niin muutumme muistoiksi. Ja muistot, kuten kaikki tiedämme, ovat aina henkilökohtaisia, subjektiivisia, epätarkkoja, värittyneitä. Kuoltuamme emme voi enää väittää vastaan. Olemme elävien armoilla. Kuka voi kertoa meistä muiston, joka on lähinnä totuutta? Eihän ihminen satunnaisille tuttavuuksille paljasta tosiolemustaan, vaan vain kaikkein lähimmille ja rakkaimmille.
Aika on todella armoton meitä ihmisolentoja kohtaan. Nuorina emme oikein osaa kuvitella elämää kolmenkympin jälkeen. Se tuntuu niin kaukaiselta, ettei sitä edes ajattele. Mutta se tulee, se tapahtuu väistämättä. Me vanhenemme. Nuorina ja huolettomina meitä suojaa viattomuutemme: emme osaa kuvitella edessä olevia tragedioita. Mutta niitä tulee tiellemme ja päädymme outoon määränpäähän, kauas aikomastamme. Kuten romaanin Daphne Jacobs, huoleton hyvän perheen tyttö, joka alkoi arvostaa alkoholin iloja enemmän kuin oli sopivaa. Hän jätti aviomiehensä, ei tullut onnelliseksi toisen miehen kanssa, ja päätyi omalaatuiseksi sotkun keskellä eläväksi homsantuuksi. Kukapa olisi uskonut, sinä viimeisenä kesänä ennen sotaa?