Ketä helle hellii, ketä kuumuus kurittaa

Kesä on osoittautunut ennätyksellisen kuumaksi. Ketä helle hellii, ketä kuumuus kurittaa – se riippuu kokonaan yksilöstä itsestään. Jotkut nauttivat, toiset kärsivät. Itse sijoittaudun suunnilleen puoleenväliin asteikkoa. Saatan nauttia vilpoisan kesämekon käyttämisestä ja lämmöstä, mutta pian jo tulen ajatelleeksi tämän lämpötilan luonnottomuutta; Suomen kesän ei kuuluisi olla tällainen. Kilpailemme Välimeren maiden lomaparatiisien kanssa lämpötiloissa, eikä se tunnu oikein luonnolliselta. Joskus huomaan pelkääväni, että kuumuus vain jatkuu ja jatkuu ja lämpötilat nousevat loputtomiin.

Varaston kätköistä

Kesäkuumalla on yhtä hyvä lukea kuin talvipakkasella. Löysin kirjaston varaston kätköistä Eila Pennasen romaanin ”Pyhä Birgitta”. Yli kuudensadan sivun ulottuva romaani on pikkutarkka keskiajan kuvauksessaan, kiitettävä yrityksessään ymmärtää Birgitan näkyjä ja kokemuksia. Hieno historiallinen romaani, jota ei ihan äkkiä unohda.

Pyhä Birgitta (1303 – 1373) oli keskiajan Pohjolan voimakas naishahmo. Ylimyksellinen syntyperä johti ylimykselliseen avioliittoon, mutta aina nuoruudesta asti Birgitalle olivat tärkeimpiä näyt Jumalansynnyttäjästä ja Kristuksesta. Pyhä Birgitta neuvoi kuninkaita ja keskusteli paavin kanssa. Hän ei arkaillut arvostella kirkon tilaa hyvinkin kirpein sanakääntein. Hän syntyi Ruotsissa, mutta näki paljon maailmaa pyhiinvaelluksillaan. Pyhä Maa ja Roomakin tulivat tutuiksi, ja Roomassa hän myös kuoli Piazza Farnesen laidalla sijaitsevassa talossa, jossa vielä nykyisinkin toimii birgittalaisluostari.

Romaania lukiessa on pakko ihailla Birgittaa, hänen varmuuttaan näyistään, hänen omistautumistaan Jumalalle. Samaan aikaan ei voi välttyä ajattelemasta nykyajan termein: oliko Birgitta itsekäs äiti pakottaessaan tyttärensä Karinin pysymään luonaan Roomassa, vaikka tyttären mies sairasti ja teki kuolemaa Ruotsissa? Voiko pyhimys olla itsekäs? Vai onko usko omaan totuuteen ja tietoon niin syvä, että se meni ohi kaikesta inhimillisestä?

Provosoidaan ja provosoidutaan

On mukavaa, että kesäkuu on jo ohi, Pride-kuukausi kaikkine jankutuksineen ja kiusantekoineen on mennyttä. Sateenkaarta kuvaavia ”taideteoksia” on noussut ympäri Suomen ja niistä saa olla vain yhtä, oikeaa mieltä. Tuntuu kuin olisimme saavuttaneet uuden lapsellisuuden huipentuman: sateenkaarta maalataan, liputetaan, kuvataan, jaetaan – eikä tietenkään ihmisten provosoimiseksi, eihän? Toteutuvatko ihmisoikeudet, jos Hankasalmella suojatie maalataan sateenkaaren värein? Onko sitten kaikilla hyvä olla ja tasavertaisuus toteutuu? Näitä performanssien vastustajia leimataan usein taantumuksellisiksi, vaarallisiksi ihmisiksi, jotka eivät kunnioita ”ihmisoikeuksia” ja ”tasa-arvoa”. Kukaan ei vaivaudu kysymään vastustajilta miten he asian kokevat.

Minusta koko sateenkaarirätin ja sateenkaarevat suojatiet joutaisivat romukoppaan. Uskon ehdottomasti suurimman osan ihmisistä ajattelevan, että makuuhuone on yksityistä aluetta, jossa jokainen tekee mitä tahtoo (edellyttäen mukana olevan täysi-ikäisen ja suostuvaisen partnerin). Minun ei tarvitse tietää erilaisista seksuaalisista taipumuksista – ne kuuluvat yksityiselämään. En näe mitään syytä erityisesti juhlia monimuotoisuutta; minulle se on selviö. Tällä maapallolla asustaa yli seitsemän miljardia ihmistä ja jokainen on erilainen kaikissa mieltymyksissään.