Avainsana: perimä

Siivetön pohtii perimää

Jokin aika sitten innostuin tilaamaan FamilyTreeDNA:lta paketin, joka piti sisällään välineet DNA-näytteen ottamista varten. Helppoa se oli: posken sisäpintaa raaputeltiin kahdella harjalla, ja harjanpäät laitettiin pieniin nestettä sisältäviin kapseleihin, jotka lähtivät matkalle kohti Yhdysvaltoja. Ja sitten joskus, viikkojen kuluttua, tulee tieto perimän salaisuuksista. Mitä kautta esivanhemmat ovat päätyneet tänne suloiseen Suomeemme?

Kiehtovaa se on. Ja tässä on kyse vain ihmisistä. Olen mietiskellyt koiriammekin, niiden geenien salaisuutta, niiden esivanhempien vaiheita. Yksikään koiristamme ei ole mitään perinteistä suomalaista rotua. Lakussa on tanskandogia, labradorinnoutajaa, bokseria ja bullmastiffia. Nuppu on puhdasverinen chihuahua-aristokraatti, ja Hippu on chihun ja venäjäntoyn sekoitus. Tässä päivänä muutamana tuumailin, että esimerkiksi Lakun esivanhemmat (koiraesivanhemmat) ovat voineet elää vaikka millaista luksuselämää. Luin Vladimir Nabokovin kirjan Nabokov Nabokovista: vauraalla venäläisperheellä oli siinä vouhottavaluonteinen tanskandogi. Kenties Lakun esivanhemmat ovat antaneet ihmisille seuraa linnoissa ja palatseissa. Nyt se on sekarotuinen, mutta jokainen rotu on mainio sinänsä, jalostettu ja hienoksi havaittu. Minusta tuntuu, etteivät sen esivanhemmat häpeäisi sitä. Kyllä se niille kunniaa tuottaa.

Kuinka kauan sitten Nupun esivanhemmat elivät Meksikossa? Siellä muinoin uhrattiin chihuahuoita: Nupun esi-isät olivat luultavasti niitä, jotka pääsivät karkuun vimmaisia takaa-ajajia. Mitä kautta Nupun tie kulki Suomeen? Venäläistä lähisukua sillä on, sen tiedän. Nupun oikea nimi ei edes ole Nuppu, vaan papereissa se on Abigail Agatha. Tuo mainio nimi olisi arkikäytössä kuitenkin hieman pitkä, joten siksi Nuppu.

Hipun esi-emän voin kuvitella loikomassa jonkun joutilaan venäläisrouvan silkkisessä sylissä. Luultavasti se on sieltä katsellut epäluuloisena vieraita. Kommunismin aikaan Venäjällä ei enää harrastettu toyiden kasvatusta – eivät kai ne sopineet sosialistisen valtion imagoon. Kai siellä koirienkin piti olla stahanovilaisia työn sankareita, täyttää koiranormeja, olla hyödyllisiä.

Joskus tuntuu kummalliselta ajatella, että koirienkin sukupuut ulottuvat tuhat, ja kymmenentuhatta vuotta taaksepäin. Esivanhempien ketju jatkuu aina varsieväkalaan, ja siitä eteenpäin elämän alkuun maapallolla.

 

Kallosta mittaa!

Internet tarjoaa nykyisin mahdollisuuden lähettää omaa sylkeään aina valtameren taakse Yhdysvaltoihin, jossa näytteestä laaditaan DNA-profiili. Maksua vastaan saat tietää esivanhempiesi maantieteellisestä historiasta: mistä he tulivat, minne menivät – mistä näytteen lähettäjä siis on ”kotoisin”. Minua on aina kiehtonut tämä mahdollisuus, vaikka en olekaan toistaiseksi saanut itsestäni irti paketin tilaamista. Tiedän myös esivanhempieni vaiheista enemmän kuin kenties moni muu, joten siinäkään mielessä se ei ole tuntunut tulenpalavan tärkeältä prioriteetilta. Mutta kiinnostus on olemassa, ja se kytee – kenties jonakin päivänä?

Sitä odotellessa olen perehtynyt erään facebook-ystäväni kautta toisenlaisiin alkuperääni koskeviin tutkimusmenetelmiin. Kyseessä on kallonmittaus ja ihmisen fysionominen arvointi. Ystäväni on kertonut, että vielä 60-luvun alkupuolella suomalaisissa kouluissakin puhuttiin niistä roduista, joista suomalaiset kansana koostuvat: lähinnä pohjoisesta ja itäbalttilaisesta. Aikana ennen poliittisen korrektiuden rantautumista oli kuuleman mukaan ihan tavanomaista, että oppilas pyydettiin luokan eteen, ja muut yrittivät silmämääräisesti arvioida hänen lähtökohtiaan, eli oliko kyseessä itäbalttilainen, lyhytkalloinen ihminen, vai pohjoista rotua edustava pitkäkalloinen kansalainen. Ennen vanhaan kallonmittaus oli jopa niin suosittua, että sitä varten oli ihan omanlaisensa työkalukin, nimittäin kalloharppi.

Kiinnostuin tästä kovasti, koska olen usein ihmetellyt meidän suomalaisten ulkonaista monimuotoisuutta. Esimerkiksi mieheni ja minä tunnumme joskus olevan aivan eri rotua: hän on pitkä, vaalea, ja kasvot ovat kapeat ynnä kallonsa pitkä, tai ainakin pitempi kuin minun. Hänen ihonvärinsä taittuu punaiseen – tämä lipsahtanee nyt jo kosmetologian puolelle, mutta onhan sekin kiintoisaa. Minä olen lyhyenlainen varreltani, poskipäät ovat korkeat, ja arvelisin olevani lyhytkalloinen (brakykefaali). Olen myös tummempi kuin PuoLiskoiseni, ja ihoni taittuu keltaiseen. Hän palaa, minä rusketun. Olen tietysti aina nähnyt tämän eron, mutta en ole pohtinut sen syitä tarkemmin. Olen ajatellut, että PuoLiskoisen juuret Hämeessä voisivat vaikuttaa jotenkin tähän, mutta olennaista on juuri se ”jotenkin” – en ole lähestynyt asiaa sen syvällisemmin. Mutta nyt olen kehittänyt melkeinpä pakkomielteen asiasta.

Itse olen geneettisessä mielessä sekoitus: minussa on slaavilaista ja saksalaista verta näiden kotoisten ominaisuuksien lisäksi. Periaatteessa olisin kai voinut syntyä erilaisiin fyysisiin piirteisiin, erilaiseen muotoon ja kuosiin. Jostakin syystä minulle jaettiin kuitenkin juuri nämä kortit. Perin isäni huonon näön, ja äitini silmien värin. En perinyt isäni pituutta, mutta sain hänen sukunsa henkisiä piirteitä, vai sielullisiksiko niitä sanoisi. Olen itäisestä Suomesta kotoisin, ja verityyppini on O+. En usko näiden asioiden vaikuttavan älykkyyteen, mutta tunnistan itsessäni niitä piirteitä, joita stereotypia itäiselle ihmiselle antaa.

Katselen joskus ihmisiä sillä silmällä ollessani ostoksilla tai kirjastossa. Mietin näenkö pohjoisen ihmisen, vai itäbalttilaisen. Olen siksi paljon maallikko, että näitä arvioita ei voi pitää missään mielessä luotettavina, ovatpa vain yksi tapa viettää aikaa ja käyttää silmiään. En ole edes täysin varma kallonmittauksen metodista, eli kuinka se tarkalleen ottaen tapahtuu. Kuvittelin, että se on parasta mitata mittanauhan avulla (esimerkiksi vaateompelussa käytettävällä, sellaisella kankaisella), mutta ilmeisesti niin ei olekaan asian laita.

Joku täydellinen tosikko voisi nyt sanoa, että tämä kiinnostus johtaa ihmisten vääränlaiseen arvottamiseen. Minusta saan kuitenkin olla niin kiinnostunut aiheesta kuin itse haluan, varsinkin kun tiedän tässä lähestymistavassa kuuluvani ”häviäjien” joukkoon: joskus aikoinaan meitä lyhytkalloisia (tunnettuja myös kampakeraamikkoina) pidettiin alempiarvoisina kuin pitkäkalloisia (nuorakeraamisia) kanssaihmisiä. Mutta se oli ennen se. Lienemme suureksi osaksi sekoituksia me kaikki. Enkä takuulla antaisi PuoLiskoisen alistaa itseäni pelkän pitkän kallonmuotonsa suoman edun nimissä, vaan päinvastoin: taistelisin uljaasti meidän lyhytkallojen kunnian puolesta karuun loppuun asti! Iloitkoon hän kuitenkin kallonmuodostaan, kuten minä omastani.

Projekti Uusimaa etenee..

Muuttomme Uudellemaalle on jälleen yhden askeleen lähempänä toteutumista: kiinteistövälittäjä on tulossa tekemään arviota talostamme. Sitten myyntiin vaan, ja toivotaan jonkun kiinnostuvan. Kevät koittaa nopeammin kuin uskommekaan!