Avainsana: hiukset

Hiusten kasvattamisen filosofiaa

Entisessä asuinpaikassani pidin kutrit lyhyinä. Se vaati kuukausittain toistuvaa vierailua kampaamoon. Todella lyhyt mallihan on siitä työläs, että se kasvaa ulos ihan muutamassa viikossa. Minulle muodostui hyvä ja luottamuksellinen suhde kampaajaan. Loin myös suhteen luettavana oleviin naistenlehtiin, ynnä muihin kampaamon asiakaspöydän kirjallisiin tuotoksiin. Aloin huomata merkillisiä asioita: tietämykseni esimerkiksi Jere Karalahdesta ja hänen naissuhteidensa kiemuroista lisääntyi sadalla prosentilla. Ennen lyhyiden hiusten valtakautta en edes tiennyt, kuka Jere Karalahti on, saati että olisin osannut sanoa halaistua sanaa hänen rakkauselämästään.

Sitten tuli muutto, vai pitäisikö sanoa Muutto, Muuttojen Muutto. Asuessamme hetken Helsingissä tutustuin Helsinki-lisään. Se on se ylimääräinen euromäärä, jonka pääkaupungin asukki saa maksaa palveluista verrattuna maalaisserkkuihin. Kampaamossa se tarkoitti aiemmin 20+ euroa maksaneen hiustenleikkauksen äkkiä kallistuneen 40+ euroon. Yllätyksekseni huomasin Helsinki-lisän olevan käytössä myös Tuusulan kunnassa.

Alkoi hiusten kasvattamisen aika. Nyt äskettäin kampaamoon menin, oltuani ilman leikkausta puoli vuotta. Karalahti ja kumppanit eivät enää kuulu tietovarastooni, ja hiukset valuvat pitkälle selkään. Kampaaja kysyi, aionko vielä paljonkin kasvattaa. Minä sanoin, etten vielä ole päättänyt.

Olen huomannut pitkien hiusten olevan tavallaan lyhyitä helpommat. Pitkät voi tarvittaessa kiepauttaa nutturalle, ja siinä kuluu murto-osa siitä ajasta, jonka lyhyen kampauksen asetteluun menee – paradoksaalista, mutta totta. Pitkiä hiuksia nutturalle rullaillessani tunnen syvällistä yhteyttä kaikkiin menneisiin naispolviin, jotka ovat tehneet samoin. Esiäidit peiliensä ääressä, kynttilänvalossa ja valossa nousevan auringon. Käärimässä, taittelemassa, sukimassa, ja pyörittämässä hiuksia, vuodesta toiseen ja vuosisadasta toiseen. Ajatus hiusten leikkaamisesta lyhyiksi viimeistään 40-vuotiaana on sittenkin aika nuori. Pitkien hiusten hallintaan liittyy kokonainen naisviisauden ehtymätön lähde, konstien ja kikkojen loppumaton varasto. Yhdistän mielessäni nuo nutturapäät arvokkaaseen vanhenemiseen ja naisellisuuteen.

Tämä on se erittäin tylsä päivä..

.. joka on sopiva uudelle hiusaiheiselle postaukselle! Tällä kertaa seuraa vapaata mielikuvaleikkiä aiheesta lyhyttukkainen nainen – mitä tulee mieleen? Ja jos tämä ei ole viimeinen pinnallinen postaukseni, niin johan nyt on kumma..!

Eli nyt niitä mielleyhtymiä, negatiivisia ja positiivisia, todennäköisiä ja vähemmän todennäköisiä! Lyhyttukkainen nainen on:

  • itsenäinen, itseriittoinen: ei välitä muiden tykkäämisistä, tai tykkäämättä jättämisistä
  • poikatyttö
  • ärsyttävä – eikö pätkätukka välitä olla ”naisellinen” perinteiseen malliin?
  • tyylikäs
  • ultranaisellinen, jolla on hiusten pituudesta riippumattomia muita avuja, joiden kautta olla Nainen isolla N:llä
  • Audrey (Tautou tai Hepburn)
  • toisesta maailmasta, keijujen ja satuolentojen maisemasta

Sen pituinen se. Oikeastaan kaikki tuntemani leikkotukat* ovat olleet kotoisin näistä kategorioista. Ikonimaalausopettajani edusti lyhyttukkaisena ollessaan tuota viimeistä mielikuvaa. Eräs lukioaikojeni ystävä taas oli neiti Naisellinen, jonka ympärillä miespuoliset pörräsivät kuin hulluksi tulleet mehiläiset hunajakennolla.

Tahtoisin pitkästä aikaa liittää blogiini kuvia (maalatuista serafeista ja hiuksensa katkaisseesta siivettömästä), mutta se vaatii toteutuakseen PuoLiskoisen kotona olemista valoisaan, kameralle suotuisaan aikaan. Viime aikoina metsästys ja ihanaiset ylityöt ovat tehokkaasti estäneet kuvailuharrastuksen. Parempi onni ensi viikonloppuna?

Leikkotukka lukee

Olen palannut Isaac Bashevis Singerin romaanien pariin. Luettuaan yhden uudestaan päätyy lukemaan koko tuotannon. Näin se vain on.

*) Leikkotukka on Juhani Ahon romaanista Papin rouva omaksuttu viehko ilmaus.

Pääasia ja hiushistoria

Mietiskelin naista suhteessa hänen hiustensa pituuteen. Mitä hiusten mitta kertoo naisesta? Ovatko hiukset oikeasti naisen kruunu, vai vain joutavia jouhia poissaksimista vailla?

Minulla on suurimman osan elämääni ollut pitkä tukka. Lapsena asiassa ei oikeastaan ollut valinnan vaihtoehtoa: en itse välittänyt ”lookistani” tuon taivaallista, joten tukka oli pitkä ja sileä. Äiti veivasi sitä joka aamu saparoille, poninhännälle, tai letille. Jännitysmomenttina oli ajoittain ilmestyvä ja katoava otsatukka.

12-vuotiaana leikkasin pitkät, selkääni peittävät hiukset hartiapituuteen, ja otin elämäni ensimmäisen permanentin. Jälkimmäinen päätös oli ainakin erehdys, sen pystyn sanomaan. Permanentti on aina erehdys, jos minulta kysytään ja minun päästäni puhutaan. Kuitenkin vietin koko nuoruuteni suhteellisen pitkässä tukassa, katsoipa asiaa sitten miltä kannalta hyvänsä.

Taisin olla 22-vuotias, kun kokeilin ensimmäisen kerran polkkatukkaa. Se oli iso päätös, jota puitiin (liian) monen ihmisen voimalla. Lopputulos oli nätti ja pidin siitä niin paljon, että pidin tukan tuossa pituudessa muutaman vuoden ajan. Sitten kasvatin taas pitkän jotenkin anteeksipyytelevään sävyyn. Palasin ”ruotuun”.

Vietin suuren osan elämääni uskoen, että pitkä on ainoa kaunis hiusmalli. Se on se malli, josta pojat tykkäävät. Viis siitä, että ympärillä lyhyttukkaiset tytötkin tuntuivat mystisellä tavalla löytävän poikaystäviä ja menevän jopa naimisiin. (Oi, kuinka ihanan viisikymmenlukulaista tämä tällainen pohdinta onkaan – avioliitto naisen ainoana tavoitteena et cetera!)

Itse asiassa vietin suuren osan elämääni katsomatta peiliin. Ihan niin, vaikka nainen olenkin, ja lukemattomat kerran levittänyt peilin edessä kasvoilleni erilaisia kosmeettisia aineita. Katsoinko kertaakaan kasvojeni muotoa? En. Oikeastaan voisi sanoa, että vietin noin 20 vuotta elämästäni piittaamatta ulkomuodostani.

Nyt keski-ikäisenä mietin enemmän. Nuori ihminen voi olla sievä ollessaan huoleton, pitkät laittamattomat hiukset neidon selässä liehuen. Vanhempana koen sellaisen ainakin omalta kohdaltani säälittävän ja nolon yhdistelmäksi. En tarkoita, että ratkaisu olisi välttämättä lyhyt hiusmalli, mutta laittautumisen määrän nyt yksinkertaisesti on lisäännyttävä. Kutrit kauniisti kiinni, tai vastaavasti värikäsittelyä, ja/tai usein toistuva, huolitteleva leikkaus.

Minulla on aivan ihana vanhempi sukulainen, jolla on pitkä, paksu tukka huolimatta 80 vuoden iästä. Sitten tulee mutta: hän osaa laittaa hiuksensa valtavan kauniisti. Minä en osaa. Olin pulassa jo hartiamittaisten hiusten kanssa. Ketä oikeastaan kaunistaa kiireessä kiinni vetäisty hiirenhäntäponnari, tai suttunuttura? Nuori voi nekin saada anteeksi, vanhempi ei niinkään.

Minusta pitkä, hoitamaton tukka keski-ikäisellä lähettää useampaakin mahdollista viestiä: 1. Nainen nyt yksinkertaisesti rakastaa pitkää tukkaansa (ja se onkin paras syy pitää se sellaisena!) 2. Henkilö on Ruohonjuuren ylpeä asiakas, ekovihertelee, ja haluaisi matkustaa aikakoneella Woodstockiin. Tästä voi olla kyse myös ykköstapauksessa, jolloin se myös on hyvä syy pitäytyä pitkässä. 3. Naisella on mies, joka vänkää tukanleikkuuta vastaan. Tässä taas on erittäin hyvä syy tehdä oma päätös, ja marssia kampaamoon jos yhtään siltä tuntuu – pääsi on omasi. 4. Nainen uskoo pitkän tukan olevan kannattava, koska juhlatilaisuuksissa – niitähän on noin 1-3 per vuosi – pitkä tukka on ainoa juhlavan kampauksen mahdollistava tekijä. Siksi tukka saa olla hiirenhäntäponnarilla tai suttunutturalla ne vuoden 360 muuta päivää. Näin ajattelevankin kannattaa miettiä pätkäisyä – elämähän kuitenkin on arkea, ja taitava kampaaja osaa loihtia lyhyestäkin tukasta ihan kauniita kampauksia. 5. Pitkä tukka edustaa naiselle ainoaa mahdollista naisellisuuden muotoa. Onpahan taas tässäkin syy varata se kampaamoaika: pitkätukkainen nainen voi olla epämiellyttävän jätkämäinen, ruokotonta kielenkäyttöä harrastava epänainen, ja lyhyttukkainen taas voi olla todellinen mekossa viihtyvä leidi.

90-luvulla sinkkunaisille kirjoitettiin Amerikassa kirja, ”The Rules”, jossa oikein käskettiin kasvattamaan tukka pitkäksi. Minä en tunne yhtään sellaista miestä, joka olisi avioitunut – tai pysynyt naimisissa – naisen kanssa hänen hiustensa vuoksi. Ehkä miehet eivät sittenkään ole ihan niin tyhmiä ja pinnallisia kuin naissukupuoli kuvittelee? -Ja kyllä, tuo edellinen lause oli huumorilla kirjoitettu!

Entäpä sitten minä, miksi minä kirjoitan pisimmän postaukseni pitkään aikaan – ja aiheena ovat hiukset? Mistä se kertoo? Minustako vai maailmasta? Miettiikö miessukupuolen edustaja viisi vai kymmenen minuuttia, kun leikkauttaa hiuksistaan senttejä pois? Onko naisella oikeus omaan päähänsä, siinä missä muuhunkin ruumiiseensa? Kuka siitä päättää?

Nyt loppukoon tämä päättymätön pääasian vatvominen!

P.S: Leikkautin kutrini 25.1.2013. Olen yhä elossa, naimisissa, ja ympäröivä maailma taitaa vielä pitää minua naisenakin.

P.S II: Jälkikirjoitus itselleni: jonain erittäin tylsänä päivänä tästä voisi kirjoittaa kakkososankin: mitä lyhyt tukka kertoo naisesta? Tai hienon, blogimaailmaa järisyttävän hiukset turvahuopana-analyysin.