Huomasin hämmästyksekseni, että Siitä on jo yli melkein kolme viikkoa aikaa, Lakun saapumisesta nimittäin. 14.9. haimme kotiin kolmannen koiran, herttaisen sekarotuisen Laku-pojan. Rodullisessa mielessä poika on suloinen sillisalaatti: kaikenlaista on mukana aina bullmastiffistä labradorinnoutajaan, ja bokserista tanskandogiin. Vain aika näyttää pojan tulevan koon..

Lakun saapuminen on tehnyt tepposet aikakäsitykselleni. Aika kuluu huikean nopeasti viisitoistakiloisen opetellessa sisäsiisteyden saloja ja ruokailun sääntöjä. Yhtäkkiä huomaan kaikkien kauniiden lehtien lojuvan maassa, ja ilmojen kylmenneen. Missä vaiheessa tämä tapahtui?

Sonja O. kävi täällä – taas

Minä en olisi minä, jos en kaikesta koiratouhusta huolimatta lukisi. Menin yltiöpäisesti ostamaan Anja Snellmanin uusimman, joka onkin arvoituksellisesti nimetty Pääomaksi. Siinä kirjailija pohtii suhdettaan vaikean elämänkohtalon saaneeseen siskoonsa. Sisar nimittäin oli vammautunut useammalla kuin yhdellä tavalla, ja hänen hoitonsa/kuntoutuksensa oli laiminlyöty.

Anja Snellmanin kieli on vaikuttavaa, kekseliästä, ja kaunista. Jo upean kielen vuoksi hänen kirjojaan kannattaa lukea. En kuitenkaan voi sanoa Pääoman olleen pelkästään nautittava lukukokemus. Monessa suhteessa se jätti hämmentyneen olon. Vammaisuus ja sairaus eivät oudoksuta – ne ovat osa elämää – mutta jotakin merkillistä sisarussuhteessa lukijan kannalta tuntuu olevan. En saa mielestäni sitä kohtaa, jossa kirjailija kertoo kirjoittaneensa kuolleen siskonsa ihoon, kainalon tietämille, kaksi asiaa. (Yksi riipustus per käsivarsi, tässä se logiikka.) Toiselle puolelle hän raapusti kiitos, ja toiselle piirsi kysymysmerkin.

Minusta tuollaiset performanssit saisivat jäädä tekemättä. Asiahan ei sinänsä ole suuri – voidaan kysyä mitä haittaa siitä kuolleelle on, eihän kuollut näe eikä tunne – mutta kyse onkin periaatteesta. Kuollut ihminen ei enää mitään ihokirjoituksia tarvitse. Kiitoksen ja ihmettelyn tunteet voi lähettää ajatuspostina sinne toiselle puolelle rajaa.

Pakostakin tulee myös ajatelleeksi kuolleen ihmisen intimiteettiä, oikeutta yksityisyyteen. Onko sitä, vai olemmeko oikeutettuja tietämään hänestä ja hänen hygienian hoitamisestaan kaiken mahdollisen? Kuka vetää rajan siihen, missä liika on likaa?

Omasta perheestä kertovat kaunokirjalliset teokset ovat ongelmallisia. En tiedä onko kirjoittajilla itsellään välineitä käsitellä niistä seuraavaa kritiikkiä. Anna-Leena Härkösen Loppunkäsitelty muistuu mieleeni eräänä tällaisena hyvin vaikeana teoksena. Läheisen itsemurha lienee tuskallista kirjoittaa auki. Ajallinen välimatka voi tässä olla avuksi. Silti sanoisin, että Snellmanin teos tulee herättämään lukijoissa vahvoja reaktioita, enkä usko olevani ainoa, jota tietyt paljastukset häiritsivät.

Voidaan tietysti sanoa, että tässä kirjassa hiljainen, ystävätön (ainoa nimi kännykän soittokontakteissa oli kirjailijan oma – tässä kohtaa lukijan kuuluu kauhistua), naimaton ihminen sai vihdoin ”kuuluisuutensa”, mutta halusiko hän sitä itse? Onko näkymättömissä eletty elämä automaattisesti huonompi tai merkityksettömämpi kuin sellainen, joka eletään lehtien otsikoissa?

Monessa suhteessa Pääoma oli kuitenkin mielenkiintoista luettavaa. Kirjailijan vanhemmat etenkin kiinnostavat. Tarve kylvää keijupölyä oman menneisyyden ja elämäntarinan ylle jätti jälkeläiset usein ilman vastauksia kysymyksiinsä. Kirjailija palaa Pääomassa hiukan samoille seuduille, joilla samosi esikoisteoksessaan Sonja O:ssa. Vanhemmat tarvitsivat elämänvalheitaan, mutta ihan ilman kultapölyn sirottelua ei kirjailija itsekään vanhempiaan kuvaa: nimeämällä heidät Ruslaniksi ja Ludmilaksi hän sijoittaa hyvin vähän romanttiset henkilöt romanttisiin puitteisiin.