Viime viikko oli varsinaista kulttuuririentojen ilotulitusta. Yksin kun jäin (PuoLiskoinen suuntasi Itä-Suomeen), niin pakkohan oli ilahduttaa itseään elokuvin ja teatteriesityksin. Kävin keskiviikkona katsomassa Woody Allenin uusimman elokuvan, Blue Jasmine nimeltään. Perjantaina oli vuorossa Lääkäriromaani Turun kaupunginteatterissa. Lauantai-ilta lensi kuin siivillä Berg Heil – nietzscheläisiä vaelluslauluja seuraten. Oli muuten esimmäinen kertani Logomossa tuo eeppinen Nietzsche-esitys.
Blue Jasmine muodostui piilosyvälliseksi tarinaksi, jonka komedialliset elementit peittyivät synkkien sävyjen alle. Kertomuksen keskuksessa ovat kaksi adoptiosisarta: samat perhe, eri geenit – tähän geenien eroavuuteen viitataan jatkuvasti – ja täysin erilaiset elämäntarinat. Lopputulos on kuitenkin sama: eri polkuja on saavuttu hetkeksi samaan yhteiseen pisteeseen, eli vähävaraisuuteen. Toinen sisar kykenee joustavuutensa ansiosta elämään vaikeissa olosuhteissa, kun taas toinen tarrautuu menneisiin loiston päiviin, eikä pysty elämään ilman elämän ulkoista, kultaista kuorta. Kuori on sisältöä tärkeämpi, varallisuudesta on muodostunut muuttumaton ja joustamaton identiteetti. Päähenkilö Jasmine vajoaa nopeasti äärimmäisestä varallisuudesta hourupäisen köyhyyden kynnykselle, koska on kykenemätön tarttumaan niihin oljenkorsiin, joita elämä yhä heittää naisen tielle.
Riku Korhosen Lääkäriromaani ei mielestäni toiminut näytelmänä. Tästä ei mitenkään voi syyttää näyttelijöitä: he tekivät (vaikuttavan) parhaansa. Ongelma oli dramaturgiassa, romaanin muuttamisessa näytelmämuotoon. Teemoiltaan runsas romaani käsittelee kaikkea mahdollista suurvaltapolitiikasta ura-ahdistukseen, ja ikäkriisien kautta rasismiin, eikä se taivu parin tunnin näytelmäksi. Lopputulos on sirpaleinen ja sekava. Lääkäriromaani sai (jostakin minulle tuntemattomasta syystä) EU:n kirjallisuuspalkinnon, ja erityisesti sitä on kiitetty meidän 70-luvulla syntyneiden ääneksi. Itse en ole lukemisen enkä katsomisen jälkeen nähnyt tässä mitään erityistä ”sukupolveni ääntä”, mutta ehkäpä vika on minussa?
Logomossa esitetyn Berg Heilin jälkeen olin lumoutuneessa olotilassa. Niin harvoin törmää enää ajatuksia herättävään teatteriin, häpeämättömän älylliseen ja filosofiseen matkaan halki Nietzschen maailman. Neljän tunnin esitys piti sisällään laulua, tanssia, ja tietysti sitä filosofiaa. Nietzschen ja hänen sisarensa tarina yhdistyi ymmärrettävällä tavalla 1900-luvun kipeisiin käännekohtiin, ensimmäiseen ja toiseen maailmansotaan. Katsoja joutuu miettimään sanojen suhdetta politiikkaan, ja politiikan suhdetta toimintaan.
Nietzschen sisaren mestaroimista ja päsmäröimistä katsoessa ei voinut kuin ironisesti hymähtää: naisiin väheksyvästi suhtautuva filosofi sai kipeästi nenilleen, kun hänen kirjallista jäämistöään jäi hallinnoimaan kyseenalaisiin konsteihinkin turvautuva nainen, sisar.
Tässä kulttuurin karusellissa on toki ollut aikaa myös lukea. Myös neljätoistaviikkoinen ystävämme Laku on alkanut osoittaa valitettavaa kiinnostusta kirjoihin. En tiedä onko kyseessä poliittissävyinen vastalause, kun koira iskee hampaansa kiinni tuon suomalaisen kultahatun, Björn ”Nalle” Wahlroosin elämänkertaan? Sekarotuinen ystävämme ehkä vieroo elitisistä elämäntapaa.