Tekijä: Ninni

by Ninni

Ninni näkee sinisen jasmiinin, Laku iskee hampaansa kultahattuun!

Viime viikko oli varsinaista kulttuuririentojen ilotulitusta. Yksin kun jäin (PuoLiskoinen suuntasi Itä-Suomeen), niin pakkohan oli ilahduttaa itseään elokuvin ja teatteriesityksin. Kävin keskiviikkona katsomassa Woody Allenin uusimman elokuvan, Blue Jasmine nimeltään. Perjantaina oli vuorossa Lääkäriromaani Turun kaupunginteatterissa. Lauantai-ilta lensi kuin siivillä Berg Heil – nietzscheläisiä vaelluslauluja seuraten. Oli muuten esimmäinen kertani Logomossa tuo eeppinen Nietzsche-esitys.

Blue Jasmine muodostui piilosyvälliseksi tarinaksi, jonka komedialliset elementit peittyivät synkkien sävyjen alle. Kertomuksen keskuksessa ovat kaksi adoptiosisarta: samat perhe, eri geenit – tähän geenien eroavuuteen viitataan jatkuvasti – ja täysin erilaiset elämäntarinat. Lopputulos on kuitenkin sama: eri polkuja on saavuttu hetkeksi samaan yhteiseen pisteeseen, eli vähävaraisuuteen. Toinen sisar kykenee joustavuutensa ansiosta elämään vaikeissa olosuhteissa, kun taas toinen tarrautuu menneisiin loiston päiviin, eikä pysty elämään ilman elämän ulkoista, kultaista kuorta. Kuori on sisältöä tärkeämpi, varallisuudesta on muodostunut muuttumaton ja joustamaton identiteetti. Päähenkilö Jasmine vajoaa nopeasti äärimmäisestä varallisuudesta hourupäisen köyhyyden kynnykselle, koska on kykenemätön tarttumaan niihin oljenkorsiin, joita elämä yhä heittää naisen tielle.

Riku Korhosen Lääkäriromaani  ei mielestäni toiminut näytelmänä. Tästä ei mitenkään voi syyttää näyttelijöitä: he tekivät (vaikuttavan) parhaansa. Ongelma oli dramaturgiassa, romaanin muuttamisessa näytelmämuotoon. Teemoiltaan runsas romaani käsittelee kaikkea mahdollista suurvaltapolitiikasta ura-ahdistukseen, ja ikäkriisien kautta rasismiin, eikä se taivu parin tunnin näytelmäksi. Lopputulos on sirpaleinen ja sekava. Lääkäriromaani sai (jostakin minulle tuntemattomasta syystä) EU:n kirjallisuuspalkinnon, ja erityisesti sitä on kiitetty meidän 70-luvulla syntyneiden ääneksi. Itse en ole lukemisen enkä katsomisen jälkeen nähnyt tässä mitään erityistä ”sukupolveni ääntä”, mutta ehkäpä vika on minussa?

Logomossa esitetyn Berg Heilin jälkeen olin lumoutuneessa olotilassa. Niin harvoin törmää enää ajatuksia herättävään teatteriin, häpeämättömän älylliseen ja filosofiseen matkaan halki Nietzschen maailman. Neljän tunnin esitys piti sisällään laulua, tanssia, ja tietysti sitä filosofiaa. Nietzschen ja hänen sisarensa tarina yhdistyi ymmärrettävällä tavalla 1900-luvun kipeisiin käännekohtiin, ensimmäiseen ja toiseen maailmansotaan. Katsoja joutuu miettimään sanojen suhdetta politiikkaan, ja politiikan suhdetta toimintaan.

Nietzschen sisaren mestaroimista ja päsmäröimistä katsoessa ei voinut kuin ironisesti hymähtää: naisiin väheksyvästi suhtautuva filosofi sai kipeästi nenilleen, kun hänen kirjallista jäämistöään jäi hallinnoimaan kyseenalaisiin konsteihinkin turvautuva nainen, sisar.

Tässä kulttuurin karusellissa on toki ollut aikaa myös lukea. Myös neljätoistaviikkoinen ystävämme Laku on alkanut osoittaa valitettavaa kiinnostusta kirjoihin. En tiedä onko kyseessä poliittissävyinen vastalause, kun koira iskee hampaansa kiinni tuon suomalaisen kultahatun, Björn ”Nalle” Wahlroosin elämänkertaan? Sekarotuinen ystävämme ehkä vieroo elitisistä elämäntapaa.

by Ninni

Täysilukuinen eläintarhamme

Huomasin hämmästyksekseni, että Siitä on jo yli melkein kolme viikkoa aikaa, Lakun saapumisesta nimittäin. 14.9. haimme kotiin kolmannen koiran, herttaisen sekarotuisen Laku-pojan. Rodullisessa mielessä poika on suloinen sillisalaatti: kaikenlaista on mukana aina bullmastiffistä labradorinnoutajaan, ja bokserista tanskandogiin. Vain aika näyttää pojan tulevan koon..

Lakun saapuminen on tehnyt tepposet aikakäsitykselleni. Aika kuluu huikean nopeasti viisitoistakiloisen opetellessa sisäsiisteyden saloja ja ruokailun sääntöjä. Yhtäkkiä huomaan kaikkien kauniiden lehtien lojuvan maassa, ja ilmojen kylmenneen. Missä vaiheessa tämä tapahtui?

Sonja O. kävi täällä – taas

Minä en olisi minä, jos en kaikesta koiratouhusta huolimatta lukisi. Menin yltiöpäisesti ostamaan Anja Snellmanin uusimman, joka onkin arvoituksellisesti nimetty Pääomaksi. Siinä kirjailija pohtii suhdettaan vaikean elämänkohtalon saaneeseen siskoonsa. Sisar nimittäin oli vammautunut useammalla kuin yhdellä tavalla, ja hänen hoitonsa/kuntoutuksensa oli laiminlyöty.

Anja Snellmanin kieli on vaikuttavaa, kekseliästä, ja kaunista. Jo upean kielen vuoksi hänen kirjojaan kannattaa lukea. En kuitenkaan voi sanoa Pääoman olleen pelkästään nautittava lukukokemus. Monessa suhteessa se jätti hämmentyneen olon. Vammaisuus ja sairaus eivät oudoksuta – ne ovat osa elämää – mutta jotakin merkillistä sisarussuhteessa lukijan kannalta tuntuu olevan. En saa mielestäni sitä kohtaa, jossa kirjailija kertoo kirjoittaneensa kuolleen siskonsa ihoon, kainalon tietämille, kaksi asiaa. (Yksi riipustus per käsivarsi, tässä se logiikka.) Toiselle puolelle hän raapusti kiitos, ja toiselle piirsi kysymysmerkin.

Minusta tuollaiset performanssit saisivat jäädä tekemättä. Asiahan ei sinänsä ole suuri – voidaan kysyä mitä haittaa siitä kuolleelle on, eihän kuollut näe eikä tunne – mutta kyse onkin periaatteesta. Kuollut ihminen ei enää mitään ihokirjoituksia tarvitse. Kiitoksen ja ihmettelyn tunteet voi lähettää ajatuspostina sinne toiselle puolelle rajaa.

Pakostakin tulee myös ajatelleeksi kuolleen ihmisen intimiteettiä, oikeutta yksityisyyteen. Onko sitä, vai olemmeko oikeutettuja tietämään hänestä ja hänen hygienian hoitamisestaan kaiken mahdollisen? Kuka vetää rajan siihen, missä liika on likaa?

Omasta perheestä kertovat kaunokirjalliset teokset ovat ongelmallisia. En tiedä onko kirjoittajilla itsellään välineitä käsitellä niistä seuraavaa kritiikkiä. Anna-Leena Härkösen Loppunkäsitelty muistuu mieleeni eräänä tällaisena hyvin vaikeana teoksena. Läheisen itsemurha lienee tuskallista kirjoittaa auki. Ajallinen välimatka voi tässä olla avuksi. Silti sanoisin, että Snellmanin teos tulee herättämään lukijoissa vahvoja reaktioita, enkä usko olevani ainoa, jota tietyt paljastukset häiritsivät.

Voidaan tietysti sanoa, että tässä kirjassa hiljainen, ystävätön (ainoa nimi kännykän soittokontakteissa oli kirjailijan oma – tässä kohtaa lukijan kuuluu kauhistua), naimaton ihminen sai vihdoin ”kuuluisuutensa”, mutta halusiko hän sitä itse? Onko näkymättömissä eletty elämä automaattisesti huonompi tai merkityksettömämpi kuin sellainen, joka eletään lehtien otsikoissa?

Monessa suhteessa Pääoma oli kuitenkin mielenkiintoista luettavaa. Kirjailijan vanhemmat etenkin kiinnostavat. Tarve kylvää keijupölyä oman menneisyyden ja elämäntarinan ylle jätti jälkeläiset usein ilman vastauksia kysymyksiinsä. Kirjailija palaa Pääomassa hiukan samoille seuduille, joilla samosi esikoisteoksessaan Sonja O:ssa. Vanhemmat tarvitsivat elämänvalheitaan, mutta ihan ilman kultapölyn sirottelua ei kirjailija itsekään vanhempiaan kuvaa: nimeämällä heidät Ruslaniksi ja Ludmilaksi hän sijoittaa hyvin vähän romanttiset henkilöt romanttisiin puitteisiin.

by Ninni

Kurssien kulta-aika

Elämme taas sitä aikaa vuodesta, kun postilaatikossa odottaa kansalaisopistojen kurssitarjontaa esittelevä vihkonen. Siivetön ystävänne on kansalaisopiston palveluiden käyttäjä, joten vihko selataan kiinnostuksella läpi tässä taloudessa.

Mutta mitä kummaa silmiini sattuikaan! Aivan uudenlaiset kurssit ovat saapuneet iloksemme ja kyseenalaiseksi hyödyksemme. Miltä kuulostaa ”Kesytä kodin tavarakaaos”, vetäjänä luottamusta herättävällä tittelillä varustettu ihminen, nimittäin ammattijärjestelijä?

Olemmeko oikeasti tulleet tilanteeseen, jossa koti ei järjesty ilman apua? Emmekö todellakaan osaa hankkiutua joutavasta romusta eroon omin voimin? Ja mikä ihme on ammattijärjestelijä? Missä sellaiseksi voi kouluttautua? Kestävätkö opinnot pitkäänkin, ja mitä kummaa niihin kuuluu?

Tavarapaljoudessa elävällä on vaihtoehtoja. Ensimmäinen on sopeutua elämään tilanteensa kanssa. Oman sisäisen hamsterinsa kanssa voi päästä sopuun. Jos tilat riittävät, voi ylimääräisen jemmata vinttiin, tai mahdolliseen piharakennukseen – jokainen tietää kyllä paikat. Toinen vaihtoehto on tarttua työhön. Se lienee epäsuosittu valinta, sillä eihän kukaan tahdo vapaaehtoisesti uhrata aikaansa tylsään tavarain lajitteluun. Totisesti, niitä on hauskempi ostaa kuin sortteerata, eikö niin?

Toinen vaihtoehto edellyttää tiettyä omien toimintatapojen ja tarpeiden uudelleen arviointia. Se voi olla jopa fyysistä työtä vaativampi prosessi. On kysyttävä: tarvitsenko tätä? Tarvitsenko todella? Mitä merkitsee tarve? Sehän on eri asia kuin halu, eikö niin? Kyseessä on todellakin filosofinen ja semanttinen myllytys, jonka seurauksena koko maailmankuva voi muuttua. Itseviha voi sekin nostaa päätään, kun noteeraa hullunkauppansa ja mielipuoliset ostoksensa. Se vain on kohdattava, muu ei auta.

Jos ihminen on ollut valmis käyttämään vaikkapa tunnin palkkansa ostokseen, niin eikö silloin ole velkaa silloiselle mielialalleen (ja kuluttamalleen rahamäärälle) järjestämään turhaksi osoittuneelle tavaralle loppusijoituspaikan? Se voi olla paikallinen kirpputori – yllättävän moni ottaa vastaan myös lahjoitustavaraa, eikä toimi pelkästään osta ja myy -periaatteella – tai pelastusarmeija. Joskus joku tuttava voi tarvita jotain sellaista, joka itselle on tarpeeton. Kannattaa kysellä ihmisten tarpeista – joku toinen voi aidosti ilahtua itselle turhasta tavarasta. Olenpa minäkin, siivetön, lahjoittanut ystäväpiirin kautta kaikenlaista aina huulipunasta vaatteisiin, kirjoihin ja koruihin. Kannattaa nähdä lahjan vastaanottaja hyväntekijänä: hän vapauttaa sinut tarpeettomasta maallisesta materiasta.

Kolmas konsti on sitten turvautua kansalaisopiston kurssiin. Se voi johtaa joko ensimmäiseen tai toiseen toimintatapaan. Ostos siinäkin silti tapahtuu: käytät n euroa kuullaksesi itsestään selviä asioita. Noinkohan joku oikeasti palkkaisi kotiinsa ammattijärjestelijän hankkiutumaan romusta eroon? Sitä on jo vaikea kuvitella.

PuoLiskoinen on kunnostautunut: isänsä auttamana on perannut meidän tavarakaaostamme, ihan ilman mitään konsulttien apua. Olo on jo kevyempi ja autotalli tilavampi.

by Ninni

Kalle Päätalon ylistyslaulu

Elän Päätalo-kautta. Luin Iijoki-sarjan alkupään läpi aina sotavuosiin asti. Nyt olen edennyt jatkosodan jälkeisiin vuosiin, Kallen Tampereelle muuttoon ja rakennusmestariopintoihin.

Kuinka moni muuten osaisi noin kylmiltään jakaa voiman kahteen komponenttiin? Minä, sentään lukiomatematiikan* lukenut, en osaisi. Kalle Päätalo, kansakoulupohjainen rakennusmestarioppilas, osasi.

Päätalossa minua viehättää hänen rehellisyytensä ja vilpittömyytensä. Hän kirjoittaa kuin rippiä ikään -olisiko pohjoisen lestadiolaisuuden vaikutusta, vaikka mies ei ”jumalanlapsiin” kuulunutkaan? Hän paljastaa asiat, jotka ovat hänen itsensä kannalta kaikkea muuta kuin imartelevia: syrjityn aseman lapsena, nuoruusvuosien tappiot romantiikan kentillä, sodan satona saadut kaksi sukupuolitautia, nuoren aviomiehen juopottelu- ja naisreissut. Harva ihminen pystyy näkemään itsensä niin raadollisen rehellisesti, kultaamatta kuvaansa edes vähän. Ainoa asia, josta Päätalo itseään (aiheellisesti) kiittää on työteliäisyys.

Syksyinen sienimetsä

Minä en sienistä välitä. Tietysti syön, jos niitä tarjotaan, mutta itse en kerää enkä valmista. Nuppu on näköjään aivan toista maata: se kieri nautinnollisesti mädäntyneen tatin päällä. Mitäpä siinä muuta kuin koira pesulle. Pakkohan se oli tehdä. Pesusta ei nauttinut ihminen eikä koira.

*) Lyhythän se oli ja huonolla arvosanalla, mutta kuitenkin!

by Ninni

Muodonmuutoksia

Neitsyt Maria nukkui kuolonuneen 15.8. Kansan kielessä tätä päivää on myös kutsuttu syksymariksi tai jälkimarianpäiväksi. Monenlaisia uskomuksia on myös tähän tärkeään päivämäärään liitetty: suuri osa niistä liittyy säähän. Jos syksymarina sataa, niin se tietää sadetta neljäksikymmeneksi päiväksi eteenpäin – näin arvelivat Iitin ihmiset.

Eräs merkillisimmistä uskomuksista liittyy käkeen. Uskottiin nimittäin käen kukkumasta lakattuaan muuttuvan haukaksi marjatanyönä. Yön tunteina vaatimaton kukkuja siis muuttuu, harmoniaa kesäpäivään tuovat äänet lakkaavat, ja koko lintu ryhtyy pedoksi. Tapahtuukohan muutos vähitellen, vai onkohan se kertarysäys? Jos yön tunteina katsoo käkeä, niin alkaako keskiyön jälkeen höyhenpeite muuttua? Jäävätkö viimeisiksi kynnet ja nokka? Sen jälkeen se onkin sitten peruuttamatonta, luulisin. Merkeistä pedon tuntee. Ei siinä ole erehtymisen varaa.

Jos käki voi muuttua, niin voiko joku muukin lintu? Voisiko kyyhkynen haukaksi ryhtyä, tai haukka kyyhkyseksi alkaa? Olen elänyt yli 40 vuotta, vaan en vieläkään osaa sanoa, kumpi itse olen. Vai olenko keskellä metamorfoosia minäkin? Puoliksi yhtä, tulossa toiseksi? Saako siivetön serafi muutoksessa siivet, ja jos, niin ovatko ne enkelin, vai petolinnun?

Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia. Tämä on ollut kesä, jonka aikana olen yrittänyt oppia tuntemaan itseni. Olen yrittänyt katsoa nokkaani ja kynsiäni: ovatko ne saalistajan vai saalistettavan.

Tahdon uskoa muutamiin asioihin, ja tässä ne tulevat:

  1. Nuoruudellani oli arvoa. Se ei ollut pelkästään sarja erehdyksiä.
  2. Olen toiminut elämässäni pääosin hyvässä uskossa. En aina, mutta suurimman osan ajasta kyllä.
  3. Minulla ei ole mitään syytä rankaista itseäni.
  4. Koska itse elän ja annan muiden elää, niin odotan tätä periaatetta noudatettavan myös omalla kohdallani.
  5. Sadan vuoden päästä millään ei ole enää mitään väliä.

 

by Ninni

Kesäinen muljahdus

Onnistuin nyrjäyttämään nilkkani kesälomamatkalla. Kaatuminen on aina mielenkiintoinen kokemus: se tunne, että kaikki onkin ihan hyvin, ei tässä kuinkaan käynyt – ja sitten, vasta sitten tulee kipu!

Maan päällä koski eniten. Kun vien jalkani uimaan, ei satu oikeastaan ollenkaan. Vesi puristaa juuri sopivalla paineella kipeän kohdan ympäriltä. Se on suojaava elementti, vertaansa vailla. Vedessä on melkein mahdollista unohtaa koko juttu. Vedestä noustessa sen muistaa taas. Unohduksen hetket ovat eliksiiriä.

by Ninni

Kirjasto kaahaa sivutielle

Joku aika sitten tein toivioretken Raision kirjastoon. Hämmästykseni oli suuri, kun näin keskeisellä paikalla varsinaisen vekottimen, moottoripyörän, jonka selässä oli laihanlainen, ajohaalareihin puettu nukke! Vilkaisu asetelman edessä olevaan tauluun selvitti kyseessä olevan Jarno Saarisen. Hän oli moottoriurheilija, joka kuoli 1970-luvulla.

Nuoren ihmisen kuolema on tietysti aina tragedia, olipa kyseessä sitten moottoriurheilija tai ei, mutta pakostakin tulee miettineeksi onko kirjasto sopiva paikka juuri tälle tragedialle? Mitä tekemistä moottoriurheilulla on kirjaston tai kulttuurin kanssa? Miksi kirjaston täytyy kosiskella sitä väestönosaa, joka nauttii bensanhajusta ja moottorien ulvonnasta?

Jos sellainen pömpeli on ihan pakko sijoittaa kirjastoon, niin eikö eteisaula olisi sille sopivin paikka?

Tällaista tämä elämä on 2010-luvulla. Taiteiden yössä ei näe taidetta eikä kulttuuria kuin sattumalta. Kirjastoissa ihannoidaan päriseviä moottoripyöriä ja ulvovia kumeja.

by Ninni

Juhannus”lapsi”

Minä menin ja täytin 41 vuotta kesäkuun 20. päivä. Nyt kun tunnustelen oloani, niin enpä huomaa eroa 40-vuotiaana olemiseen. Yksi ja sama, herakleitoslaisessa hengessä.

Syntymäpäivä on aina meillä Suuri Juhla. Siihen kuuluu kestitys ja lahjonta. PuoLiskoinen kiltisti lahjoitti minulle kolme hyvää elämänkerrallista teosta. Nyt olen edistynyt luku-urakassani puoleen väliin, eli tutustun kääpiöiden kohtaloihin Auschwitzissa. Tohtori Mengeleä kiinnostivat kaikki tavallisuudesta poikkeavat ihmisyyden muodot, joten kääpiökasvuiset Ovitzin sisarukset eivät joutuneet suoraan kaasukammioon. Sen sijaan he päätyivät inhimillisiksi koe-kaniineiksi.

by Ninni

Nelijalkaiset matkustajamme

Viime viikonloppuna vietettiin kummityttömme ylioppilasjuhlia. Sellainen juhla innosti meidätkin matkustamaan, vaikka olemmekin olleet laiskoja reissaajia koirien saavuttua talouteemme. Tällaisen poikkeuksellisen juhlavan tapahtuman vuoksi vedimme syvään henkeä, vyötimme itsemme, ja aloimme kysellä hotelleista lemmikkihuonetta.

Jyväskylän Cumulus tarjosi mahdollisuutta yöpymiseen karvaisten perheenjäsenten kanssa. Vaivaisen kymmenen euron lisämaksusta hotelli oli valmis toivottamaan tervetulleeksi koiraneitomme.

Odotin pahinta, minä pessimisti, mutta yllätyin kerrankin positiivisesti. Koiramme käyttäytyivät (melkein) mallikelpoisesti! Lauantaina kirjauduimme hotellin respassa, ja kerroimme olevamme ensi kertaa hotellissa kotieläinten kanssa. Vastuuntuntoisina ihmisinä kehotimme soittamaan, jos huoneesta alkaisi kuulua infernaalinen möly. Olihan se mahdollisuus nimittäin aina olemassa.

Vaan ei, eivätpä pienokaiset nolanneet meitä. Pari vienoa iltahaukahdusta kuulimme, mutta muuten olivat meidän primadonnat aika hiljaisia tyttöjä. Pitivät kyllä siitä, kun pääsivät nauttimaan Jyväskylän mäkisistä maastoista kanssamme. Kävelyllä nähtiin isokokoinen koirakaveri ja oudoksuttiin lentäviä frisbeitä.

Keski-Suomi on kaunis. On järveä, metsää, ja niitä tunturimaisia mäkiä. Kunpa edes jokusen niistä vaaroista voisi siirtää tänne litteään länteen!

Kirkollisia kirjoja kesän kunniaksi

Antti Nylénin Tunnustuskirja oli lukemisen arvoinen vuodatus. Esseisti suomii älyllisesti velttoja uskonnon vastustajia, jotka argumenteissaan menevät usein yli siitä, mistä aita on matalin. Hän kertoo omasta tiestään (lännen) katolisen kirkon jäseneksi.

Nylén sanoi jossakin aiemmassa esseekokoelmassaan, että Suomesta puuttuu kristillinen älymystö. Se on aivan totta. Meidän maassammehan uskonto vertautuu vähän noloihin ja naurettaviin seksuaalisiin mieltymyksiin: harrasta, jos on pakko, mutta tee se tiukasti neljän seinän sisällä. Itse asiassa uskon monenkin seksuaalisen ”perversion” nauttivan suurempaa sympatiaa kuin kristinuskon. Jumala on se viimeinen ruma sana, jonka sanominen seurassa saa ihmiset noloiksi ja hiljaisiksi. Se hämää sellaisetkin ihmiset, joille veet ja peet ja ässät ovat jokapäiväistä suun ja korvien täytettä.

Nautin Tunnustuskirjasta, joskin minun oli vaikea ymmärtää Nylénin valintaa katoliseen kirkkoon liittymisestä. Vauvat eivät voi mitään sille, millaiseen uskonnolliseen yhteisöön heidät liitetään lapsikasteessa. Vauva ei voi allekirjoittaa Augsburgin tunnustusta, tai myöntää paavin opillista erehtymättömyyttä. Me aikuiset sen sijaan olemme siinä ainutlaatuisessa asemassa, että me voimme valita. Voimme päättää tahdommeko kuulua kirkkoon, jonka eettiset linjaukset eivät vastaa omiamme. Meillä aikuisilla on myös toivottavasti tarpeeksi järkeä ja kunnioitusta ymmärtääksemme, ettei kannata liittyä kirkkoon vain toivoakseen sen opetuksen muuttuvan paremmin omia näkemyksiämme vastaavaksi.

Nylénin kohdalla kompastuskivi on katolisen kirkon konservatiivinen (?) opetus seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta. Moni maallisesti ajatteleva ihminen kun on valmis näkemään sukupuolen vain yhteiskunnan ja kasvatuksen luomana konstruktiona, eikä Jumalan luomistyön ihmiselle antamana kohtalona. Tahdotaan kapinoida sitä ajatusta vastaan, että ihminen syntyy mieheksi tai naiseksi, ja siinä on pysyttävä. Katolisen kirkon opetus homoseksuaalisuudesta on sekin vaikeasti nieltävä pala Nylénille.

Toinen kiintoisa kristillisesti orientoitunut kesäkirja on Lee Strobelin Tapaus Kristus. Yalen oikeustieteellisessä tiedekunnassa opiskellut Strobel käy läpi Kristuksen elämää, kuolemaa, ja ylösnousemusta käyttäen hyväkseen rikostutkinnallisia keinoja. Evankelistojen ja Kristuksen mielentilaa yrittävät arvailla kaikenlaiset psykologit ja profiloijat. Huolimatta aitoamerikkalaisuudestaan lopputulos oli mielenkiintoinen, joskin paikoitellen ontuva. Nykyajan ihminen ei enää välttämättä ymmärrä sitä, ettei uskon perusteeksi ole tarpeen perätä todisteita. On asioita, joita ei voi käsittää järjellä, vaan niitä on lähestyttävä sydämellä ja sielulla.

by Ninni

Suuret illusionit

Luin pitkästä aikaa Mika Waltarin Suuren illusionin. Rakastan sen vanhahtavaa kieltä: romaanissa huulipuna on huulimaalia, illuusio on illusioni, miehet käyttävät smokingia smokin asemasta. Romaanin henkilöt ovat hyvin syntisiä omasta mielestään meikkaamisineen ja rakkaussuhteineen. Nykyajan ihmisestä kaikki se tuntuu kainostelevalta ja kovin siveältä sittenkin. Lukiessani kirjaa ajattelen isäni vanhempia, joiden nuoruus osui romaanin kuvaamaan aikaan. Isäni äidillä oli onni ilmentää lähes täydellisesti tuon ajan ihannenaista: pikkuinen, siro, hiuksensa kähertänyt (se kieli tarttuu!) ja leikannut. Huulimaaliakin taisi olla.

Appelsiininsiemeneen tultaessa Waltari oli kypsynyt ja viisastunut. Hän ei enää laittanut kaksikymppisiä henkilöitä paasaamaan kappalekaupalla korulauseista, syvällistä elämäntuskaa, vaan jätti sen ihmisen päänsisäiseksi monologiksi. Hyvin viisasta. Suuren illusionin ainoa suuri ongelma onkin mielestäni dialogin epäuskottavuus. Kaunis kirja se on silti, ehkä juuri tämän vian vuoksi?

Kuuluisuuden illusioni

Huomasin päässeeni esille minäkin: nimeni löytyy sittenkin Hella W-elokuvan tiedoista. Olen viittä vaille julkimo minäkin! Häärin siellä avustajana kahden päivän ajan. Pääsin filmiin, mutta kasvoja ihastellakseen täytyy pysäyttää kuva taiten ihan oikeassa kohdassa. Jos viitsii. Ninni naisvankina Kakolassa – sepä vasta näky.