Avainsana: itsetuntemus

Muodonmuutoksia

Neitsyt Maria nukkui kuolonuneen 15.8. Kansan kielessä tätä päivää on myös kutsuttu syksymariksi tai jälkimarianpäiväksi. Monenlaisia uskomuksia on myös tähän tärkeään päivämäärään liitetty: suuri osa niistä liittyy säähän. Jos syksymarina sataa, niin se tietää sadetta neljäksikymmeneksi päiväksi eteenpäin – näin arvelivat Iitin ihmiset.

Eräs merkillisimmistä uskomuksista liittyy käkeen. Uskottiin nimittäin käen kukkumasta lakattuaan muuttuvan haukaksi marjatanyönä. Yön tunteina vaatimaton kukkuja siis muuttuu, harmoniaa kesäpäivään tuovat äänet lakkaavat, ja koko lintu ryhtyy pedoksi. Tapahtuukohan muutos vähitellen, vai onkohan se kertarysäys? Jos yön tunteina katsoo käkeä, niin alkaako keskiyön jälkeen höyhenpeite muuttua? Jäävätkö viimeisiksi kynnet ja nokka? Sen jälkeen se onkin sitten peruuttamatonta, luulisin. Merkeistä pedon tuntee. Ei siinä ole erehtymisen varaa.

Jos käki voi muuttua, niin voiko joku muukin lintu? Voisiko kyyhkynen haukaksi ryhtyä, tai haukka kyyhkyseksi alkaa? Olen elänyt yli 40 vuotta, vaan en vieläkään osaa sanoa, kumpi itse olen. Vai olenko keskellä metamorfoosia minäkin? Puoliksi yhtä, tulossa toiseksi? Saako siivetön serafi muutoksessa siivet, ja jos, niin ovatko ne enkelin, vai petolinnun?

Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia. Tämä on ollut kesä, jonka aikana olen yrittänyt oppia tuntemaan itseni. Olen yrittänyt katsoa nokkaani ja kynsiäni: ovatko ne saalistajan vai saalistettavan.

Tahdon uskoa muutamiin asioihin, ja tässä ne tulevat:

  1. Nuoruudellani oli arvoa. Se ei ollut pelkästään sarja erehdyksiä.
  2. Olen toiminut elämässäni pääosin hyvässä uskossa. En aina, mutta suurimman osan ajasta kyllä.
  3. Minulla ei ole mitään syytä rankaista itseäni.
  4. Koska itse elän ja annan muiden elää, niin odotan tätä periaatetta noudatettavan myös omalla kohdallani.
  5. Sadan vuoden päästä millään ei ole enää mitään väliä.

 

Intohimoton

PuoLiskoisen harrastuselämän seuraaminen täyttää minut haikealla kateudella. Ei pahansuopaisella sellaisella, vaan lähinnä kaipaavalla "kunpa minäkin"-kateudella. Miehen metsästysretket alkavat useimmiten hyvin aikaisin aamulla. Ei hänelle ole harvinaista herätä ennen aamukuutta valmistautumaan. Edellisenä iltana hän on saattanut valvoa pitkään ja yöuni on voinut jäädä muutamaan tuntiin. Silti aamusta metsämies on tikkana ylhäällä, silmät kirkkaina ja täynnä tarmoa. 

Minulla ei ole vastaavaa intohimoista suhdetta oikeastaan mihinkään. Pidän tietysti baletista paljon, mutta silti lauantaiaamun herätykset ovat minulle tuskaa. Piristyn siitä päivän mittaan, mutta itse herääminen on inhottava prosessi. En ole kuten PuoLiskoinen – en singahda sängystä ylös virtaa täynnä. 

Joku ulkokohtaisesti ajatteleva voisi sanoa minun suhtautuvan intohimoisesti lukemiseen, mutta se ei olekaan harrastus tai muu "aktiviteetti", se on elämää. Ei kai kukaan väittäisi suhtautuvansa intohimoisesti hengittämiseenkään?

Jonain päivänä voin kenties löytää oman intohimoni, mikä se sitten onkaan. Kaikki eivät kuitenkaan löydä sitä koskaan. Monessa muotissa on meidät ihmiset valettu. 

Piileskelyä ja ahkerointia

PuoLiskoinen teki tänään suurtyön: hän pesi kotikultamme ikkunat. Nyt näyttää siltä kuin ikkunoita ei olisi ollenkaan. Kaikki on niin kirkasta, on kuin maiseman ja meidän välillämme ei olisi mitään. Minun mieheni pesee ikkunat jättämättä niihin raitoja. Samaa ei voi ikävä kyllä sanoa minusta. 

Piileskelin suljetun oven takana PuoLiskoisen urakoidessa. Pelkäsin nimittäin ikkunoiden väliin pesiytyneitä ampiaisia. Mielikuvissani näin laumoittain vihaisina pörrääviä pikkuhirviöitä ahdistelemassa meitä täällä kotona, enkä tahtonut kohdata sitä uhkakuvaa. Onneksi mitään elossa olevia vihulaisia ei löytynyt tällä kertaa.