PuoLiskoisen harrastuselämän seuraaminen täyttää minut haikealla kateudella. Ei pahansuopaisella sellaisella, vaan lähinnä kaipaavalla "kunpa minäkin"-kateudella. Miehen metsästysretket alkavat useimmiten hyvin aikaisin aamulla. Ei hänelle ole harvinaista herätä ennen aamukuutta valmistautumaan. Edellisenä iltana hän on saattanut valvoa pitkään ja yöuni on voinut jäädä muutamaan tuntiin. Silti aamusta metsämies on tikkana ylhäällä, silmät kirkkaina ja täynnä tarmoa. 

Minulla ei ole vastaavaa intohimoista suhdetta oikeastaan mihinkään. Pidän tietysti baletista paljon, mutta silti lauantaiaamun herätykset ovat minulle tuskaa. Piristyn siitä päivän mittaan, mutta itse herääminen on inhottava prosessi. En ole kuten PuoLiskoinen – en singahda sängystä ylös virtaa täynnä. 

Joku ulkokohtaisesti ajatteleva voisi sanoa minun suhtautuvan intohimoisesti lukemiseen, mutta se ei olekaan harrastus tai muu "aktiviteetti", se on elämää. Ei kai kukaan väittäisi suhtautuvansa intohimoisesti hengittämiseenkään?

Jonain päivänä voin kenties löytää oman intohimoni, mikä se sitten onkaan. Kaikki eivät kuitenkaan löydä sitä koskaan. Monessa muotissa on meidät ihmiset valettu. 

Piileskelyä ja ahkerointia

PuoLiskoinen teki tänään suurtyön: hän pesi kotikultamme ikkunat. Nyt näyttää siltä kuin ikkunoita ei olisi ollenkaan. Kaikki on niin kirkasta, on kuin maiseman ja meidän välillämme ei olisi mitään. Minun mieheni pesee ikkunat jättämättä niihin raitoja. Samaa ei voi ikävä kyllä sanoa minusta. 

Piileskelin suljetun oven takana PuoLiskoisen urakoidessa. Pelkäsin nimittäin ikkunoiden väliin pesiytyneitä ampiaisia. Mielikuvissani näin laumoittain vihaisina pörrääviä pikkuhirviöitä ahdistelemassa meitä täällä kotona, enkä tahtonut kohdata sitä uhkakuvaa. Onneksi mitään elossa olevia vihulaisia ei löytynyt tällä kertaa.