Avainsana: ampiaispelko

Öinen kriisi

Viime yö oli varsinaisen kauhistuksen aikaa. Menin pahaa aavistamatta alakertaan peseytymään, mutta en päässyt kodinhoitohuonetta pitemmälle. Kaamea, jättimäinen ampiainen yllätti minut! Se ei tyytynyt vain mönkimään lattialla, vaan itse asiassa huomasin sen vasta kun se oli jalkani päällä. Kuulin outoa surinaa ja katsoin alas – siinähän se! Vaadittiin yli-inhimillistä itsehillintää olla kiljumatta, vaikka kaikki vaistot siihen kehottivatkin. Potkin jalkaani kuin sähköiskun saanut, mutta mokoma ei alkuun näyttänyt ollenkaan haluavan jättää minua rauhaan. Olin aivan varma, että se pistää ja minulle tulee tuskien yö. Onneksi ei käynyt niin, vaan sain tokkuraisen hirviön potkituksi pois. Ja menin suoraa tietä yläkertaan herättämään PuoLiskoista. 

PuoLiskoinen on jo tottunut näihin öisiin herätyksiin ja saakin itsensä aina kiitettävän nopeasti toimintakuntoon. Minusta olisi ollut viisainta nuijia mutanttiampiainen sanomalehdellä tuonpuoleiseen, mutta PuoLiskoinen on helläsydäminen. Hänellä on oma metodinsa näitä tilanteita varten: tulitikkuaskista tikut pois, ampiainen tilalle ja lempeä kuljetus ulko-ovelle ja vapauteen. En tajua miksi hän vaivautuu. Luultavasti sama ampiainen yrittää tulla meille toistamiseen. Tai sitten se pesii ullakolle tai muuten vain talomme lähiympäristöön, eli sitä saa jatkossakin pelätä.

Pörriäispelko yhdistää vanhempaa siskoani ja minua. En ole varma omani alkuperästä, mutta yksi raastava lapsuusmuisto minulla on. Olimme kesäpaikassamme ja minä muutaman vuoden ikäinen menin kukkapenkkejä ihailemaan. Siellä oli juuri tällainen mehiläinen, ampiainen, kimalainen – mikä lie. Kumarruin lähelle ja katsoin. Se näytti pehmeältä, pörröiseltä ja ystävälliseltä. Se oli ihme. Ojensin etusormeani ihan vain silittääkseni otuksen pehmoista vartaloa ja supisin sille samaan aikaan jotain rauhoittavaa. Se pisti. Vieläkin muistan sen loukkaantumisen tunteen, vaikka tästä on jo yli 30 vuotta aikaa. Tarkoitin hyvää, mutta minua satutettiin. Halusin silittää, mutta minua pistettiin. Ihmetys ja ilo päättyi itkuun. Varsinainen kreikkalainen tragedia itäsuomalaisessa miljöössä.  

Intohimoton

PuoLiskoisen harrastuselämän seuraaminen täyttää minut haikealla kateudella. Ei pahansuopaisella sellaisella, vaan lähinnä kaipaavalla "kunpa minäkin"-kateudella. Miehen metsästysretket alkavat useimmiten hyvin aikaisin aamulla. Ei hänelle ole harvinaista herätä ennen aamukuutta valmistautumaan. Edellisenä iltana hän on saattanut valvoa pitkään ja yöuni on voinut jäädä muutamaan tuntiin. Silti aamusta metsämies on tikkana ylhäällä, silmät kirkkaina ja täynnä tarmoa. 

Minulla ei ole vastaavaa intohimoista suhdetta oikeastaan mihinkään. Pidän tietysti baletista paljon, mutta silti lauantaiaamun herätykset ovat minulle tuskaa. Piristyn siitä päivän mittaan, mutta itse herääminen on inhottava prosessi. En ole kuten PuoLiskoinen – en singahda sängystä ylös virtaa täynnä. 

Joku ulkokohtaisesti ajatteleva voisi sanoa minun suhtautuvan intohimoisesti lukemiseen, mutta se ei olekaan harrastus tai muu "aktiviteetti", se on elämää. Ei kai kukaan väittäisi suhtautuvansa intohimoisesti hengittämiseenkään?

Jonain päivänä voin kenties löytää oman intohimoni, mikä se sitten onkaan. Kaikki eivät kuitenkaan löydä sitä koskaan. Monessa muotissa on meidät ihmiset valettu. 

Piileskelyä ja ahkerointia

PuoLiskoinen teki tänään suurtyön: hän pesi kotikultamme ikkunat. Nyt näyttää siltä kuin ikkunoita ei olisi ollenkaan. Kaikki on niin kirkasta, on kuin maiseman ja meidän välillämme ei olisi mitään. Minun mieheni pesee ikkunat jättämättä niihin raitoja. Samaa ei voi ikävä kyllä sanoa minusta. 

Piileskelin suljetun oven takana PuoLiskoisen urakoidessa. Pelkäsin nimittäin ikkunoiden väliin pesiytyneitä ampiaisia. Mielikuvissani näin laumoittain vihaisina pörrääviä pikkuhirviöitä ahdistelemassa meitä täällä kotona, enkä tahtonut kohdata sitä uhkakuvaa. Onneksi mitään elossa olevia vihulaisia ei löytynyt tällä kertaa.