Tekijä: Ninni

by Ninni

Oikeaoppista unennäköä

Kerran teini-ikäisenä ostin unientulkintaoppaan. Se oli muistaakseni jotain persialais-kaldealaista unentulkintaa ja erityisesti tuo kaldealainen siinä vaikutti lupaavalta. Se oli salaperäinen sana toisesta maailmasta ja tihkui muinaista viisautta. Myöhemmin elämässäni olen saanut kuulla aika paljonkin tuosta onnettomasta oppaasta: esimerkiksi isälläni oli hauskaa kun hän löysi vanhojen koulukirjojeni joukosta tuon vihkosen ja irvisteli siitä minulle, tuoreelle Järjen alttarin eteen polvistuneelle yliopisto-opiskelijalle. 

Tuo kirja koostui aakkosellisesta sanahakemistosta. A niin kuin aarteet, R niin kuin ruumisarkut, T niin kuin taikuri. Piti siis vain osata uneksia oikeista asioista. Ruumisarkuista ja käärmeistä ja taikureista. Muistaakseni kirjan valikoimat eivät ulottuneet moderneihin esineisiin kuten vaikka videonauhureihin tai televisioihin. 

Nyt harmittaa kun en muista tuon nolon opuksen olinpaikkaa. Tahtoisin tietää mitä merkitsee hevosaiheinen uni. Se kuulostaa niin klassiselta, sellaisista unista psykiatrit varmasti haluaisivat kuulla. Hevonen on hieno symboli. Ja siinä on samalla jotain runollista, eeva-liisamannermaista. "Joku on luonani: hevonen minun lemmikkini karva läikkyen. / Kosketan sitä ja se on poissa / ja vie pois metsän ja linnut ja huoneen / ja ratsastajan, jolla on kasvot vettä."

Minun unessani ei ollut vesikasvoisia ratsastajia. Oli vain rautias hevonen, punaruskea siis. Ehkä suomenhevonen, vankka ja suuri. Levollinen ja aasialaisen tyyni, eläimen mielenrauhaa ilmentäen. Minä hoivailin sitä ja pesin sen kahteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla unohdin pestä harjan ja hännän, siksi kaksi pesukertaa. Pestyäni minua alkoi arveluttaa hännän ja harjan selvittäminen. Se tuntui suurelta haasteelta unessani. Tulkitkoon tuon ken pystyy.   

by Ninni

Ihmisen rajoista

Kävimme iltapäiväkävelyllä tänään PuoLiskoisen kanssa. Meillä on oma vakioreittimme, jonka varrella on kaksi siltaa Laajoen yli. Toisella sillalla kävellessämme PuoLiskoinen osoitti minulle kaksi telkkää, jotka uiskentelivat joessa. Itse en olisi niitä nähnytkään, minulla kun ei ollut silmälaseja mukana. Oikeastaan havaitsin ne vasta nähdessäni veden pinnan kaksi auranmallista vanaa. Linnut siellä etenivät vakaasti ja sulokkaasti kohti tuntematonta päämäärää. 

Myöhemmin PuoLiskoinen havaitsi myös voikukan. Minä olisin voinut luulla sitä suureksi leskenlehdeksi. 

Matalilla kaloreilla

Aloin lukea uudestaan Dan Kurzmanin Varsovan geton kansannousua. Se on kiduttavaa luettavaa. Juutalaisten epätoivoinen taistelu ylivoimaisia saksalaisia vastaan ahdistaa. Pohdiskelin tänään kävelyllä ihmisen rajoja ja niiden venyvyyttä. Geton ihmisten päivittäisen ruoka-annoksen kalorimäärä jäi alle 300 kilokalorin. Tietysti ihmiset tekivät parhaansa saadakseen lisää ruokaa: getossa oli salakuljetustoimintaa ja jotkut yrittivät jopa kasvattaa vihanneksia talojen katoilla. Kuitenkin ruoan määrä jäi aivan liian vähäiseksi. Ihmiset kuolivat tauteihin, aliravitsemukseen ja olosuhteisiin kuin kärpäset.

Kun ajattelee niitä olosuhteita ja "niukkaenergistä ruokavaliota" (näin sitä varmaan nykyisin kuvattaisiin) niin tuntuu käsittämättömältä ajatuskin kansannoususta saksalaisia vastaan. Millä voimavaroilla se toteutettiin? Voisi luulla aliravitsemuksen ja olosuhteiden passivoineen ihmiset peruuttamattomalla tavalla. 

by Ninni

Suhteet ihmisten välillä

Katsoin viime yönä Kieslowskin Lyhyt elokuva rakkaudesta. Se oli ajatuksia herättävä tarina yksinäisestä nuoresta miehestä katselemassa kaukoputkella kaunista naapurissa asuvaa naista.

Mitä yksinäisyys oikeastaan on? Onko se tuollaisten tomekien yksinäisyyttä, toisten ihmisten salaista tarkkailua? Vai onko se yksinäisyyttä elokuvan Magdan malliin: fyysisiä suhteita, mutta ei lohduttavaa kättä olkapäällä silloin kun itkettää?

Elokuvassa Magdan ikää on vaikea arvioida. Hän on kaunis nainen, joka voi oikeastaan olla mitä vain 30 ja 45 ikävuoden väliltä. Tomekin ikä sen sijaan sanotaan tarkasti: hän on 19-vuotias. Päästäkseen kosketuksiin katselemansa naisen kanssa Tomek ottaa postivirkailijan työnsä lisäksi toisen työn maidonjakajana naapuruston asuntoihin – myös Magdalle. Hän tekaisee postisiirtoja saadakseen naisen asiakkaaksi postiin. Hän jemmaa naiselle Australiasta tulleet kirjeet ja nainen luulee maapallon toiselle puolelle muuttaneen ihmisen unohtaneen hänet. 

Tomek asuu ystävänsä äidin kanssa – hän on tavallaan pojan korvike. Vanhan naisen oma poika on lähtenyt YK-joukkoihin ja tekee valloituksia naisten parissa. Naisen suhteessa Tomekiin on äidillistä lämpöä ja suojelunhalua, mutta myös tarvetta sitoa poika itseensä. Missä oikeastaan kulkeekaan terveen suhteen ja riippuvaisuuden välinen raja. 

Mikä synnyttää suhteen ihmisten välille? Onko se katse – se, että joku katsoo minua ja näkee minut, haluaa katsoa minua uudestaan ja uudestaan? Voiko tuollainen katseen synnyttämä suhde olla todellisempi kuin fyysinen seksisuhde johon ei liity tunnetta toisen ihmisen arvoituksellisuudesta ja ihmeellisyydestä? Tomekille Magda on ihme. Hän tuskin on sitä muille elämänsä miehille. 

Kieslowskia on arvosteltu hänen kyvyttömyydestään ymmärtää naista ja kuvata naisen sielunelämää. Tässä elokuvassa nainen on lähinnä katseen kohde, hän on pitkään vain visuaalinen olento. Hänessä on todellisen naisen puutteellisuutta: halvasti säkkäräinen, kiilloton tukka, joka pyrkii seksikkyyden mielikuvaan enemmän kuin terveeseen tai tyylikkääseen vaikutelmaan. Hänen reitensä ovat kuitenkin sileän silkoiset – liian silkoiset. Katson niitä tuntien alakuloista varmuutta siitä, että täysin todellisella Madgalla niissä reisissä olisi selluliittia. Elokuvanaisen reisissä ei siitä ole merkkiäkään. 

Tunsin jonkun kaipauksen tai muiston katsellessani elokuvan puolalaisia kerrostaloasuntoja. Kai se on se sama tuttu tunne, "oikeiden" ihmisten olemassaolon aiheuttama viehtymys. Lapsena minusta oli mukavaa iltaisin nähdä kotien valaistuja ikkunoita ja ihmisiä elämässä elämäänsä. Nautin siitä vieläkin. Iltaisin valaistuissa ikkunoissa näkyvä elämä muuttuu ihmeelliseksi, kaikkein arkisimmissa toimissakin on lumousta.

by Ninni

Elämänpaikat, elämänajat

Luin Juha Seppälän romaanin Paholaisen haarukka. Se masensi minua kovasti. Syrjäytyneisyys, osattomuus, tarkoitukseton väkivalta, katkeruus – kaikki se muistuttaa maailman olevan murheen laakso. Seppälän tapa yhdistellä todellisuutta ja elokuvakäsikirjoitusta on hauska ja fiksu, mutta paikoitellen se tekee tarinan/tarinoiden seuraamisen vaikeaksi. Tätä romaania ei ainakaan kannata pitää yöpöydällään ja lukea niinä viimeisinä valveillaolon minuutteina, kun väsymys alkaa vallata alaa ymmärrykseltä.

Mietin lääkitsemistä ja masennusta. Entä jos nykyajan masentuneissa ihmisissä ei ole muuta vikaa kuin väärään aikaan syntyminen. Ihminen voi ahdistua suuressa kaupungissa tehdessään sosiaalista vuorovaikutusta edellyttävää työtä, mutta sama ihminen voisi ehkä olla ahdistuksista vapaa eläessään 50-luvun asutustilojen ja pellonraivaamisen todellisuutta. Tai ehkä ihanneaika löytyy jostain vielä kauempaa menneisyydestä? Kuka tietää – menneisyyden onnettomat ihmiset olisivat voineet olla onnellisempia meidän ajassamme, meidän elämämme reunaehdoilla. Voisimmepa vain kokeilla elämistä eri ajoissa ja paikoissa ja olosuhteissa. Niin jokainen löytäisi oman lokeronsa ja itselle sopivan elämäntavan. 

Minun ihanteellisin elämänpaikkani (ja elämänaikani) löytyisi varmaan keskiajalta, jonkun luostarin mietiskelevästä rauhasta. Tosin pesumahdollisuudet eivät olisi kaksiset ja se olisi paha puute! Ja talvisin kylmyys olisi varmaan aivan liikaa kestettäväkseni, minä kun viihdyn lämmössä. Luultavasti luostarin mietiskelevä rauha rikkoutuisi pian valitukseeni ja vaatimuksiini.

Vappu maaseudulla

Ei serpentiiniä eikä ilmapalloja. Lasi valkoviiniä ja yksi erittäin kuiva omenasiideri. PuoLiskoinen laittamassa riistarisottoa ja avaamassa punaviinipulloa. Lintujen laulua niin, että korvia särkee. Ella Fitzgeraldia CD-soittimessa.

by Ninni

Öinen kriisi

Viime yö oli varsinaisen kauhistuksen aikaa. Menin pahaa aavistamatta alakertaan peseytymään, mutta en päässyt kodinhoitohuonetta pitemmälle. Kaamea, jättimäinen ampiainen yllätti minut! Se ei tyytynyt vain mönkimään lattialla, vaan itse asiassa huomasin sen vasta kun se oli jalkani päällä. Kuulin outoa surinaa ja katsoin alas – siinähän se! Vaadittiin yli-inhimillistä itsehillintää olla kiljumatta, vaikka kaikki vaistot siihen kehottivatkin. Potkin jalkaani kuin sähköiskun saanut, mutta mokoma ei alkuun näyttänyt ollenkaan haluavan jättää minua rauhaan. Olin aivan varma, että se pistää ja minulle tulee tuskien yö. Onneksi ei käynyt niin, vaan sain tokkuraisen hirviön potkituksi pois. Ja menin suoraa tietä yläkertaan herättämään PuoLiskoista. 

PuoLiskoinen on jo tottunut näihin öisiin herätyksiin ja saakin itsensä aina kiitettävän nopeasti toimintakuntoon. Minusta olisi ollut viisainta nuijia mutanttiampiainen sanomalehdellä tuonpuoleiseen, mutta PuoLiskoinen on helläsydäminen. Hänellä on oma metodinsa näitä tilanteita varten: tulitikkuaskista tikut pois, ampiainen tilalle ja lempeä kuljetus ulko-ovelle ja vapauteen. En tajua miksi hän vaivautuu. Luultavasti sama ampiainen yrittää tulla meille toistamiseen. Tai sitten se pesii ullakolle tai muuten vain talomme lähiympäristöön, eli sitä saa jatkossakin pelätä.

Pörriäispelko yhdistää vanhempaa siskoani ja minua. En ole varma omani alkuperästä, mutta yksi raastava lapsuusmuisto minulla on. Olimme kesäpaikassamme ja minä muutaman vuoden ikäinen menin kukkapenkkejä ihailemaan. Siellä oli juuri tällainen mehiläinen, ampiainen, kimalainen – mikä lie. Kumarruin lähelle ja katsoin. Se näytti pehmeältä, pörröiseltä ja ystävälliseltä. Se oli ihme. Ojensin etusormeani ihan vain silittääkseni otuksen pehmoista vartaloa ja supisin sille samaan aikaan jotain rauhoittavaa. Se pisti. Vieläkin muistan sen loukkaantumisen tunteen, vaikka tästä on jo yli 30 vuotta aikaa. Tarkoitin hyvää, mutta minua satutettiin. Halusin silittää, mutta minua pistettiin. Ihmetys ja ilo päättyi itkuun. Varsinainen kreikkalainen tragedia itäsuomalaisessa miljöössä.  

by Ninni

Leikkikevät

Luin Juha Seppälän novellikokoelman Tunnetko tyypin? Alaotsikko on valittu kuvaavasti: tapauksia, oikkuja, sattumuksia. Kertomukset viihtyvät niin nykyajassa kuin menneessäkin ja henkilöiden kirjo on laaja Paavo Cajanderista "vetelään talontyttöön", keskikoulutettuun nuoruusvuotensa baariapulaisena viettäneeseen naisihmiseen. Suurmiesten elämä kulkee omaa latuaan, joka näyttää olevan viitoitettu suuruuden suuntaan. Samaa painovoimaa noudattaa myös pienen ihmisen elämä pienissä raameissaan. 

Seppälän lisäksi aika on kulunut John Updiken Noitien seurassa. Margaret Atwood muuten ylisti tätä kirjaa ja lukiessani mieli vilisee ristiviitteitä ja samankaltaisuuksia aina Atwoodin maagisesta realismista Fay Weldoniin. Erityisesti Atwoodin Ryövärimorsian tuntuu olevan hyvin lähellä Noitia – lienenkö sitten ainoa näin ajatteleva? Fay Weldonin Naispaholaisen elämä ja rakkaudet ja Minuahan et unohda voisivat olla Noitien sukulaisia kirjallisessa maailmassa. Luonnollisen ja yliluonnollisen hienostunut cocktail syntyy Updiken, Weldonin ja Atwoodinkin käsissä.

Kevään leikkiminen

Nuoruuden vappuja muistelee puolittain kaihomielellä ja puolittain kauhistuneena. Säästä viis, terassikausi piti aloittaa! Uhmata Suomen koleaa kevättä istumalla ulkona kevyen kesäisissä vaatteissa. Piti "leikkiä kevättä", vaikka taivaalta olisi tullut lunta ja räntää. Kevään leikkiminen se juuri tekikin niistä vapuista nuoruuden vappuja. Aikuisena ei enää jaksa leikkiä, sitä odottaa mieluummin oikeaa kesää eikä sen tultua viitsi kuitenkaan lähteä terassille tai laivaravintolaan. Kotona on paljon mukavampaa ja pitäisi se parvekekin pestä. 

Täytyy muuten kehaista nuorta Ninniä: olin nuoruuteni päivinä paljon kärsivällisempi ihminen kuin ikinä uskoin olevani. Huomasin sen jokunen viikko sitten erääseen juhlatilaisuuteen pukeutuessani. Olihan aikaa ja malttia kysyvä tehtävä pujottaa sääret ohuenohuisiin sukkiin! Ja sellaisia kuitenkin käytin nuorena melkein joka viikonloppu. Kuinka jaksoinkin olla kärsivällinen, niin suurella varovaisuudella ja taidolla ujuttaa kymmenen denieriä henkäyksenohutta sukkaa ylleni. Nyt koko prosessi tuntui tuskastuttavan vaivalloiselta. 

by Ninni

Päivästä päivään

Eläimet elävät päivästä päivään. Niille taitaa totta olla vain juuri tämä hetki. Ne ovat tätä hetkeä ja tämä hetki on ne. Ihmisille minuus koostuu muistoista: olen sitä mitä olen, koska olen kokenut tämän ja tuon. Vuoden 1995 kokeminen on osittain tehnyt minusta sen, mitä tänään olen. Mutta ei menneisyyskään oikeastaan ole todellista. Minäkin voisin kertoa muistoja vuodesta 1995, mutta muistaisin valikoivasti. En kertoisi siitä vuodesta, vaan kertoisin subjektiivisista muistoistani. Tiivistäisin vuoden muutamaan muistamaani tunnetilaan, vaikka vuodessa on 365 päivää ja paljon tunnetiloja. Muistoni olisivat valikoivaa fiktiota. Kaunistelisin, koristelisin tai muokkaisin niitä sitä mukaa kun kerron. Voisin yrittää olla tekemättä niin, mutta se taitaa olla väistämätöntä. Nykyhetki muuttuu menneisyydeksi ja menneisyys muistoiksi. Ja muistot ovat fiktiota.  

Tänään naapurin pihassa oli kuollut rusakko. Se kohtasi matkansa pään ehkä jonkun linnun saaliina. Rusakko eli hetkessä ja kuoli hetkessä, kuollessaan se oli maanantairusakko. Sn rusakkous ei ollut riippuvainen siitä mitä se teki vuosi sitten. Ehkä se kuoli maanantaivirheensä vuoksi ollessaan hetken liian uskalias ja varomaton. Se ei kuollut menneiden syntiensä vuoksi, eikä sen kuolema ollut mikään rangaistus. 

"Me"

Kirjoittaessani katselen vanhempia tekstejäni. Kaikki tietävät minun olevan melkoisen näkörajoittunut ilman silmälasejani, mutta kirjoitetun tekstin suhteen olen haukansilmäinen. Oikein säpsähdin lukiessani omaa kuvaustani lempilampun särkymisestä imuroinnin tiimellyksessä. "Ehkä jonakin päivänä verhoilemme lampun uudestaan.."  Monikon ensimmäinen persoona hyvin huolettomasti ja vapaasti käytettynä! Taas teen sitä: sanon "me" verhoilemme, "me" remontoimme.

Minulla "me" verhoilemme tarkoittaa sitä, että PuoLiskoinen verhoilee. "Me" remontoimme tarkoittaa, että PuoLiskoinen remontoi. Osallistun lähinnä hyvien (?) neuvojen antajan roolissa. Käytännön työhön osallistuessani olen osaamaton ja työn vaativuus jaksaa aina yllättää. Saatan saada aikaiseksi jotain pientä, mutta ponnistukseni ovat nimellisiä. 

Monikon ensimmäisen väärinkäyttö on paheksuttavaa, mutta toisaalta se voi kertoa kokemastani syvästä yhteydestä PuoLiskoisen kanssa. Me olemme yhtä, silloinkin kun toinen suunnittelee ja toinen toteuttaa.  

by Ninni

Kitukasvuisia kukkia

Tapojensa orja järkyttyy helposti, kun niin kutsuttu normaali päiväjärjestys heittää kuperkeikkaa. Minun lauantaissani oli baletinmentävä aukko. Jotain tuntui puuttuvan, todellisuudessa oli jotain väärin. Positiivisesti ajateltuna saimme ainakin nukkua huikean pitkään tänä lauantaina!

Luen kahta romaania samanaikaisesti: jaan aikani Leon Uriksen Mila 18:n ja John Updiken Noitien välillä. Mila 18 innoitti hedelmättömään jossittelupohdintaan ja kysyin PuoLiskoiselta olisiko hän ollut niissä oloissa mukana Varsovan gheton kansannousussa? Pelatako saksalaisten säännöillä ja nousta kiltisti keskitysleireihin vieviin kuljetuksiin, vai tarttuako (puutteellisiin) aseisiin ghetossa ja taistella vaikka sitten toivottomastikin saksalaisia vastaan? Tuossa vaiheessa juutalaiset tiesivät leireistä ja kuolema tuntui olevan vahvasti läsnä valitsipa kumman tien hyvänsä. Eroa oli vain kuoleman laadulla. Toisaalta keskitysleireihin vievää tietä reunusti toivon kitukasvuinen kukka: voisiko sittenkin selvitä hengissä, ainakin jos sattui olemaan nuorehko, vahva ja työkykyinen mies?

Omia reaktioitaan on tietysti mahdotonta tietää olematta tositilanteessa. Itse kuitenkin uskoisin olleeni mukana kansannousussa ainakin jollain vaatimattomalla tavalla. Näin naisena käyttöarvoni saksalaisille olisi ollut melko vähäinen, monin paikoinhan naiset joutuivat kaasukammiojonoon melkein automaattisesti. Ei siis olisi ollut mahdollista helliä sitä toivon kitukasvuistakaan kukkaa. Mutta mistäpä sitä tietää, tämä kaikki on vain jossittelua. 

Apropos kitukasvuisuus!

Ostin Voguen tämän kuun numeron, sen amerikkalaisen. Siinä oli muotivinkkejä ongelmapukeutujille: eräitä esimerkkejä olivat yli 180-senttinen nainen, hyvin pyöreä nainen, poikkeuksellisen laiha nainen ja lyhyt nainen. Viimeiseksi mainittu aiheutti suuren yllätyksen allekirjoittaneelle, lyhyet esimerkkitapaukset elävästä elämästä olivat nimittäin minun mittaisiani! Nyt se on sitten virallista, olen Voguen käsityksen mukaan kääpiö. Onpa lohdullista.

Suoraan sanottuna se juttu täytti minut ällistyksellä ja kiukkuisella protestoinnin tarpeella. En ole koskaan pitänyt itseäni ongelmallisen lyhyenä, vaan mielestäni olen vielä kaikissa suhteissa aivan normaali. Se juttu oli aivan käsittämätön. Varmasti on paljon meitä lyhyempiä naisia ja heillä voikin olla jo ongelmia pukeutumisen kanssa. Pitäisikö jo minun kaltaisteni ihmisten alkaa miettiä vaatevalintojaan silläkin perusteella, että olemme (muka) lyhyitä? Vastustan jyrkästi.   

by Ninni

Poissa silmistä..

Minun kodinhoidolliset toimeni ovat joskus melko voimaperäisiä. Se tuli todistetuksi eilen: onnistuin huiskaisemaan olohuoneen pöytälampun lattialle häärätessäni imurin kanssa. Räks ja räiskis, suloinen suosikkilamppuni kymmeninä vaaleanpunaisina lasinsiruina jalkojeni juuressa.

PuoLiskoinen vei tarpeettomaksi käyneen lampunjalan "pajalleen", eli keskeneräisten projektien säilytyspaikkaan. Ehkä jonakin päivänä verhoilemme lampun uudestaan, tai sitten emme.

Muistelen jokin aika sitten lukemaani Roger-Pol Droitin kirjaa Esineiden luonto. Siinä sanottiin aivan oikein, että meidän aikanamme maailmassa on enemmän esineitä kuin koskaan ennen. Ja uusia tulee lisää joka päivä. Oikeastaan se on melko pelottava ajatus. Hukumme romuun, uutta tulee enemmän kuin vanhaa rikkoutuu.

Suosikkilamppunikaan ei mennyt mihinkään esineiden taivaaseen. Se on poissa silmistä, mutta ei poissa maailmasta. Esineestä on tullut romu. Silti se vie melkein yhtä paljon tilaa tässä maailmassa kuin ennen rikkoutumistaan. Se varaa oman paikkansa maailmasta ja sen lisäksi luultavasti hankimme toisen lampun korvaamaan menetystämme.

Oikeastaan olisi järkevintä ostaa kaikki, ihan kaikki, käytettynä. Tarvitseeko maailma oikeasti satoja ja tuhansia uusia esineitä joka päivä? Mihin tämä vielä päättyy. Giacometti kai halusi esitellä taiteen kuolleille sukupolville. Pitäisikö meidän haudata rojumme maahan, antaa ne maan sisään haudattujen vainajien ihmeteltäväksi. Mitä menneet polvet ajattelisivat tästä "osta, käytä, heitä menemään"-kulttuurista?

Fasaanin juoksu

Urospuolinen fasaani juoksentelee usein tässä pihapiirissä. Katselin tänään sen juoksua pihatiemme poikki. Lintu ei näyttänyt elävältä eläimeltä, vaan koneelta juosta tikuttaessaan luonnottoman tasaista vauhtia eteenpäin. Vartalossa ei liikkunut mikään, vain jalat pitivät liikettä yllä. En usko fasaanin tienneen tarkkaan minne se oli matkalla, mutta siitä huolimatta se teki päämäärätietoisen vaikutelman.

by Ninni

Elämää morseversumissa

Viime päivät olen omistautunut Colin Dexterin kirjoittamille komisario Morsen tutkimuksille. Viimeinen bussi Woodstockiin, Neidonmurha ja Kolmannen virstan arvoitus – tässä muutama lukukokemus nimeltä mainittuna.

Dekkarien viehätys perustuu niiden turvallisuuteen. Ne muuttavat kauheat asiat, kuten murhat, kertomuksiksi. Alku, keskikohta ja loppu – lukija tietää arvoitusten selviävän ja jonkinlaisen vapauttavan lopun olevan tulossa jo kirjan aloittaessaan. Dekkarit pitävät murhat hallinnassa ja se on toinen syy niiden luettavuuteen. Murhatun omaisten tuskaa voidaan kuvata esimerkiksi sivun verran, eikä se vello ja lykkää elämää kokonaan pois raiteiltaan, kuten todellisessa elämässä usein käy. Tuska ei tunge läpi paperista häiritsemään lukijan yöunia, vaan sen voi sulkea kirjan sisään lopettaessaan lukemisen.

Dexterin Morseen voi samaistua. Hän kuluttaa huolestuttavan paljon alkoholia, ratkaisee sanaristikoita ja kuuntelee Wagneria. Hänen kuluttavat elämäntapansa tekevät hänestä inhimillisen, rapistuvan sankarin. Hän on älykäs, mutta ei mikään superpoliisi. Välillä hän on tutkimuksissaan täysin harhateillä. Morse antaa itsestään elävän ihmisen vaikutelman, eikä ole masentavan täydellinen. Murhien uhrit sen sijaan ovat usein kuin kauniita esineitä, viehättäviä vaaleita tyttöjä esteettiset veriviirut hiuksissaan. 

Dekkarit eivät kuitenkaan voi muodostaa pääosaa kirjallisesta ruokavaliosta. Ainakin minua alkaa ahdistaa liian monen salapoliisikertomuksen jälkeen. Kuoleman muuttaminen viihteeksi alkaa tuntua oudolta ja silloin pitää paeta. Itse pakenin tänään morseversumista kenraali Paavo Talvelan elämänkerran avulla. Murhista sotaan, siinä minun pakoni. Elämänkerta ja dekkari: toinen muuttaa ihmiselämän kertomukseksi ja toinen murhan. Todellisuudessa elämä ei ole kertomus eikä murhakaan. Kertomukseksi muuttaminen vain tekee niistä ymmärrettävämpiä.