Viime päivät olen omistautunut Colin Dexterin kirjoittamille komisario Morsen tutkimuksille. Viimeinen bussi Woodstockiin, Neidonmurha ja Kolmannen virstan arvoitus – tässä muutama lukukokemus nimeltä mainittuna.
Dekkarien viehätys perustuu niiden turvallisuuteen. Ne muuttavat kauheat asiat, kuten murhat, kertomuksiksi. Alku, keskikohta ja loppu – lukija tietää arvoitusten selviävän ja jonkinlaisen vapauttavan lopun olevan tulossa jo kirjan aloittaessaan. Dekkarit pitävät murhat hallinnassa ja se on toinen syy niiden luettavuuteen. Murhatun omaisten tuskaa voidaan kuvata esimerkiksi sivun verran, eikä se vello ja lykkää elämää kokonaan pois raiteiltaan, kuten todellisessa elämässä usein käy. Tuska ei tunge läpi paperista häiritsemään lukijan yöunia, vaan sen voi sulkea kirjan sisään lopettaessaan lukemisen.
Dexterin Morseen voi samaistua. Hän kuluttaa huolestuttavan paljon alkoholia, ratkaisee sanaristikoita ja kuuntelee Wagneria. Hänen kuluttavat elämäntapansa tekevät hänestä inhimillisen, rapistuvan sankarin. Hän on älykäs, mutta ei mikään superpoliisi. Välillä hän on tutkimuksissaan täysin harhateillä. Morse antaa itsestään elävän ihmisen vaikutelman, eikä ole masentavan täydellinen. Murhien uhrit sen sijaan ovat usein kuin kauniita esineitä, viehättäviä vaaleita tyttöjä esteettiset veriviirut hiuksissaan.
Dekkarit eivät kuitenkaan voi muodostaa pääosaa kirjallisesta ruokavaliosta. Ainakin minua alkaa ahdistaa liian monen salapoliisikertomuksen jälkeen. Kuoleman muuttaminen viihteeksi alkaa tuntua oudolta ja silloin pitää paeta. Itse pakenin tänään morseversumista kenraali Paavo Talvelan elämänkerran avulla. Murhista sotaan, siinä minun pakoni. Elämänkerta ja dekkari: toinen muuttaa ihmiselämän kertomukseksi ja toinen murhan. Todellisuudessa elämä ei ole kertomus eikä murhakaan. Kertomukseksi muuttaminen vain tekee niistä ymmärrettävämpiä.