Avainsana: muisti

by Ninni

Kuin palapeliä

Luin Powersin kirjaa (kts. edellinen postaus) kun mieleeni tuli kauhea ajatus. Se ei liity kirjassa kuvattuun Caprasin syndroomaan, vaan tuli mieleeni aivan noin vain asian vierestä. Entä jos kärsisin pahan muistinmenetyksen, niin pahan, että hukkaisin koko minuuteni? Joutuisin kokoamaan itseäni toisten ihmisten minulle antamista adjektiiveistä, toisten ihmisten käsityksistä minua koskien. Mitä Ninni on, ja perään liuta adjektiiveja, joiden mukaan minun pitäisi suunnistaa. Ja pitäisi kysyä ihmisiltä mistä ruoista, elokuvista ja kirjoista pidän ja mistä en.

Mitä tarkoittaa eloisa? Tai huumorintajuinen? Jos minulla ei olisi kuin nuo kaksi sanaa, niin osaisinko olla itseni niiden avulla? Eloisa voi olla tuhansilla eri tavoilla, samoin hajamielinen. Minä olen hajamielinen ja en ole: hukkaan silmälasini säännöllisesti, eli olen. Mutta en koskaan myöhästy, unohda tapaamisia, sählää leivonnassa, eli en ole. Jos minulla olisi vain tuo yksi kuvaava sana, hajamielinen, niin osaisinko olla sitä ”oikein”, ninnimäisesti?

Säälin minuutensa kadottaneita ihmisiä yli kaiken. Säälin muistinsa menettäneitä. Onhan se toisaalta myös vapauttavaa: kuin saisi kokonaan uuden, tuoreen mahdollisuuden elämässä. Edessä avautuu täysin puhdas sivu. Menneitä sivuja ei ole käännetty pois näkyviltä, vaan ne on revitty pois. Voi koota itseään kuin palapeliä.

by Ninni

Puun muisti

Pihalle istuttamamme kaksi itäsuomalaista vaahteraa ovat juurtuneet hyvin. Toinen on jo taloamme korkeampi ja toinenkin on alkanut kasvaa pituutta, vaikka aluksi epäilimme sen selviämistä. Kumpikin lykkää myös pikkuruisia vaahteravauvoja juureltaan: muutaman vuoden kuluttua pihamme on pelkkää vaahteraa, jos niin annamme tapahtua.

Vaahterat huojuvat nyt tuulesta, joka on kotoisin suoraan mereltä. Mitä puut muistavat?Mahtavatko ne muistaa aikaisempaa elämäänsä, sisämaan hiljaista rauhaa ja lähellä olevan järven tasaisen tyyntä pintaa. Itärajan läheisyys totutti vaahterat kylmyyteen ja lumeen – niistä ei ainakaan täällä lännessä ole muuta jäljellä kuin muisto. Ehkä ne karaistuivat idässä ja siksi menestyvät nyt erityisen hyvin. Ne kasvavat ja jokainen uusi lehti vie palan niiden muukalaisuudesta pois.

by Ninni

Päivästä päivään

Eläimet elävät päivästä päivään. Niille taitaa totta olla vain juuri tämä hetki. Ne ovat tätä hetkeä ja tämä hetki on ne. Ihmisille minuus koostuu muistoista: olen sitä mitä olen, koska olen kokenut tämän ja tuon. Vuoden 1995 kokeminen on osittain tehnyt minusta sen, mitä tänään olen. Mutta ei menneisyyskään oikeastaan ole todellista. Minäkin voisin kertoa muistoja vuodesta 1995, mutta muistaisin valikoivasti. En kertoisi siitä vuodesta, vaan kertoisin subjektiivisista muistoistani. Tiivistäisin vuoden muutamaan muistamaani tunnetilaan, vaikka vuodessa on 365 päivää ja paljon tunnetiloja. Muistoni olisivat valikoivaa fiktiota. Kaunistelisin, koristelisin tai muokkaisin niitä sitä mukaa kun kerron. Voisin yrittää olla tekemättä niin, mutta se taitaa olla väistämätöntä. Nykyhetki muuttuu menneisyydeksi ja menneisyys muistoiksi. Ja muistot ovat fiktiota.  

Tänään naapurin pihassa oli kuollut rusakko. Se kohtasi matkansa pään ehkä jonkun linnun saaliina. Rusakko eli hetkessä ja kuoli hetkessä, kuollessaan se oli maanantairusakko. Sn rusakkous ei ollut riippuvainen siitä mitä se teki vuosi sitten. Ehkä se kuoli maanantaivirheensä vuoksi ollessaan hetken liian uskalias ja varomaton. Se ei kuollut menneiden syntiensä vuoksi, eikä sen kuolema ollut mikään rangaistus. 

"Me"

Kirjoittaessani katselen vanhempia tekstejäni. Kaikki tietävät minun olevan melkoisen näkörajoittunut ilman silmälasejani, mutta kirjoitetun tekstin suhteen olen haukansilmäinen. Oikein säpsähdin lukiessani omaa kuvaustani lempilampun särkymisestä imuroinnin tiimellyksessä. "Ehkä jonakin päivänä verhoilemme lampun uudestaan.."  Monikon ensimmäinen persoona hyvin huolettomasti ja vapaasti käytettynä! Taas teen sitä: sanon "me" verhoilemme, "me" remontoimme.

Minulla "me" verhoilemme tarkoittaa sitä, että PuoLiskoinen verhoilee. "Me" remontoimme tarkoittaa, että PuoLiskoinen remontoi. Osallistun lähinnä hyvien (?) neuvojen antajan roolissa. Käytännön työhön osallistuessani olen osaamaton ja työn vaativuus jaksaa aina yllättää. Saatan saada aikaiseksi jotain pientä, mutta ponnistukseni ovat nimellisiä. 

Monikon ensimmäisen väärinkäyttö on paheksuttavaa, mutta toisaalta se voi kertoa kokemastani syvästä yhteydestä PuoLiskoisen kanssa. Me olemme yhtä, silloinkin kun toinen suunnittelee ja toinen toteuttaa.  

by Ninni

Mnemosynen palvojatar

Luin jokin aika sitten lehdestä korkean verenpaineen ja hoitamattoman, korkean kolesteroliarvon olevan yhteydessä myös muistisairauksiin. Alkoi huolestuttaa: nyt tunnen varsinaista supersyyllisyyttä jokaisesta syödystä suolanmurusesta. Välillä tulee sellaisia kausia, kun sitä päättää huimapäisesti antaa mennä vaan, mutta sitten tulee joku lehtijuttu tai television tarjoama kauhupätkä tuoden pelon tullessaan.

Minulle Alzheimer on varsinainen peikko. Ajatuksena se on kauhea. Nyt muistillisena ihmisenä voin ajatella, etten haluaisi elää Alzheimer-potilaana*. Ajattelen tämän ajatuksen tietoisesti, täydessä minuudessani. Sairastumisen tapahduttua ei itse välttämättä edes tajuaisi omaa tilaansa ja sitä, ettei ole enää oma itsensä siinä mielessä kuin nyt. Ympäristö sen tajuaisi ja se siitä kärsisi. Itsestä voisi tuntua kuin koko muu maailma olisi tullut hassuksi. Pelkään sitä suhteellisuuden tajun menettämistä, kyvyttömyyttä tajuta omaa tilaansa ja ympäröivää todellisuutta. Ehkä samasta syystä ajatus järjen menettämisestä (=vakavasta mielisairaudesta) on minusta niin pelottava.

Olisikohan mahdollista laatia jonkinlainen toimintatestamentti Alzheimerin varalta: täysissä sielun ja ruumiin voimissani tahdon, että jos sairastun tähän, niin menetelkää näin-ja-noin? Ei se taida olla mahdollista, ei ainakaan jos se sisältäisi jotain lainvastaisena pidettävää.

Lämmin

Lauantai oli kuumempi perjantaita. Olimme PuoLiskoisen kanssa liikkeellä: uhmasimme kaikkialle tunkevaa lämmintä ajamalla Turkuun asti. Kiertelimme väsyneesti eri paikoissa ja minä etsin keittiöön sopivaa pöytäliinaa, mutta aika tarmottomasti sittenkin. Tympäännys kasvoi ja sitten palasimmekin kotiin. Vaihdoimme laiskasti pari sanaa ilmastointilaitteista, mutta ne sanat tuskin johtavat minkäänlaiseen toimintaan. Ne olivat vain lämpimän sanoja ja ne unohtuvat hellekauden jälkeen.

*) Ihminen on tietysti aina ihminen, aina arvokas oma itsensä, mutta minusta ihminen on myös muistojensa summa. Vanhat kreikkalaiset olivat viisaita antaessaan muistille oman jumalallisen personifikaationsa Mnemosynen muodossa. Jos minulla ei olisi muistojani, niin en kokisi olevani oma itseni, vaikka ajokortissa kuinka lukisi oma nimi ja kaikki kohtelisivat minua Ninninä niin kuin aina ennenkin.