Minun kodinhoidolliset toimeni ovat joskus melko voimaperäisiä. Se tuli todistetuksi eilen: onnistuin huiskaisemaan olohuoneen pöytälampun lattialle häärätessäni imurin kanssa. Räks ja räiskis, suloinen suosikkilamppuni kymmeninä vaaleanpunaisina lasinsiruina jalkojeni juuressa.
PuoLiskoinen vei tarpeettomaksi käyneen lampunjalan "pajalleen", eli keskeneräisten projektien säilytyspaikkaan. Ehkä jonakin päivänä verhoilemme lampun uudestaan, tai sitten emme.
Muistelen jokin aika sitten lukemaani Roger-Pol Droitin kirjaa Esineiden luonto. Siinä sanottiin aivan oikein, että meidän aikanamme maailmassa on enemmän esineitä kuin koskaan ennen. Ja uusia tulee lisää joka päivä. Oikeastaan se on melko pelottava ajatus. Hukumme romuun, uutta tulee enemmän kuin vanhaa rikkoutuu.
Suosikkilamppunikaan ei mennyt mihinkään esineiden taivaaseen. Se on poissa silmistä, mutta ei poissa maailmasta. Esineestä on tullut romu. Silti se vie melkein yhtä paljon tilaa tässä maailmassa kuin ennen rikkoutumistaan. Se varaa oman paikkansa maailmasta ja sen lisäksi luultavasti hankimme toisen lampun korvaamaan menetystämme.
Oikeastaan olisi järkevintä ostaa kaikki, ihan kaikki, käytettynä. Tarvitseeko maailma oikeasti satoja ja tuhansia uusia esineitä joka päivä? Mihin tämä vielä päättyy. Giacometti kai halusi esitellä taiteen kuolleille sukupolville. Pitäisikö meidän haudata rojumme maahan, antaa ne maan sisään haudattujen vainajien ihmeteltäväksi. Mitä menneet polvet ajattelisivat tästä "osta, käytä, heitä menemään"-kulttuurista?
Fasaanin juoksu
Urospuolinen fasaani juoksentelee usein tässä pihapiirissä. Katselin tänään sen juoksua pihatiemme poikki. Lintu ei näyttänyt elävältä eläimeltä, vaan koneelta juosta tikuttaessaan luonnottoman tasaista vauhtia eteenpäin. Vartalossa ei liikkunut mikään, vain jalat pitivät liikettä yllä. En usko fasaanin tienneen tarkkaan minne se oli matkalla, mutta siitä huolimatta se teki päämäärätietoisen vaikutelman.