Avainsana: linnuista

by Ninni

Legenda

Taivas lumisee, valkoinen sataa alas päättymättömältä vaikuttavalla tavalla. Putoavassa lumessa on jotain hypnoottista, se pysähdyttää katsomaan. Ja äkkiä huomaa hetkien kuluneen ja päivän menneen. Näinkö aika katoaa?

Tänään kaupan edessä oli pikkuinen pari variksia. Ne tärkeilivät varisten tavalliseen tapaan, nuo mustanharmaat siivekkäät. Nousivat ilmaan, laskeutuivat jälleen. Ei minulla ollut mahdollisuutta selvittää vaakkujen touhuja sen enempää, tyydyinpähän vain toteamaan tilanteen.

Luen edelleen Robertson Daviesin romaania Velho mieheksi. Eräs henkilöistä, Charlie Iredale (myöhemmin pappisuralle päätynyt) lukee siinä Jacobus de Voraginen Kultaista legendaa, eli Legenda aureaa. Sitä ei muuten ole tietääkseni vieläkään käännetty suomeksi. Ja yrittää sopii löytää sitä mistään muusta kirjastosta kuin yliopiston! Minusta on hämmästyttävää sivuuttaa Legenda noin vain, se kun on avain keskiaikaiseen ajatteluun ja sen ymmärtämiseen. Mutta tuosta viis, julkaistaan mieluummin jonkun aivottoman kiekkoilijan tai apukoululaisen formulakaaharin elämänkerta, sillä sitähän kansa ostaa.

Muisto

Isoisäni kädet. Luonnontieteilijällä kädet kuin runoilijalla, elämän loppua kohti hyvin kapeat ranteet, pitkät ja hoikat sormet. Nuoruudessa isoisä sai sormensa isoäidin vyötärön ympäri. No, kuten sanottua: pitkät sormet, kookkat kädet, pieni ja hoikka nainen.

Vanhuudessa isoisä piti kelloa joskus paidan hihansuun päällä. Se olisi saattanut muuten tipahtaa. Kaikki liha oli kulunut pois ja ihminen oli pelkkää henkeä.  

by Ninni

Varotoimia ja lihavia puluja

Olin tänään kaupungilla. Epidemia tai ei epidemiaa, Turku oli ainakin yhtä täynnä ihmisiä kuin aina ennenkin. Kävin Piruetissa ostamassa uudet trikoot ja muuta vastaavaa, pyörin Sokos Wiklundilla silmät sen valoista häikäistyen. Kauppatorilla kaupunkilinnut liitelivät alhaalla, melkein pääni korkeudella. Humalistonkadulla taas näin kaksi niin suurta ja lihavaa pulua, että oikein hätkähdin! Ne näyttivät yhtä suurilta kuin Nuppu. Suuria ollakseen lintuja, pieniä ollakseen eläimiä. Kokokin on suhteellista.

Kuinkahan moni ”tekisi prosperot” (kts. Edgar Allan Poen Punaisen kuoleman naamio) jos se olisi mahdollista? Linnottautuisi kotiinsa, vetäisi ovet ja ikkunat kiinni ja odottaisi Taudin ylimenoa. Kaikenlaista aivan hullua kuulee ihmisten varotoimista. Yksi ei käy kirjastossa – kirjoista voi saada Taudin – ja toinen ei koske ovenkahvoihin samasta syystä. Sellaistakin kuulee, ettei luottokorttikuitteja allekirjoiteta kaupan Tautikynällä. Oma pitää olla mukana, sillä allekirjoitetaan!

Kaakeliuunissa palaa tuli, luen Hannu Mäkelän Isää. Säälin kirjoittajaa: hänelle jäi isiä jaettaessa käteensä varsinainen musta pekka. Lapsen voi olla vaikea katkaista välejä vanhempaansa, vaikka kuinka epäkelpoon. On aina se tunne velasta, jota ei voi koskaan maksaa takaisin. Vanhemman kautta on saatu elämä. Siitä pitää kai sitten maksaa ja maksaa aina vain, mikään ei sen hinnaksi riitä. Vaikka eihän kukaan meistä ole pyytänyt tänne syntyä.

by Ninni

Syksy siivillä

Mustikoita riittää yhä vain. Tosin poimijan käsi kohtaa entistä useammin kuivuneita varpuja ja kuivettuneita tai ylikypsyneitä marjoja. Suurin osa sinisestä on kuitenkin vielä hyvää ja herkullista.

Tänään poiminnan keskeytti kokonaista kolme hanhien muodostamaa muuttoauraa. Ne lensivät taivaan halki melkoisen kaakatuksen kera. Taivas oli tyhjä niiden lekottaessa pitkin sen sinipintaa. Sitten seurasi kunnioittava väliaika ennen varisten raakkumista, jolla ne puolestaan ottivat taas taivaanvahvuuden haltuunsa.

Mehän oikeasti asumme kanadanhanhien arktisen muuttoreitin varrella. Lähistöllä on lintutorni, jossa asialle omistautuneet harrastajat käyvät varta vasten ihmettä ihastelemassa. Minulle riittää sattumanvaraisuus. Katse maasta taivaaseen: syksy! Syksy siivillä! Näyn jälkeen poiminta saa ripeämmän tahdin. Tuntuu kuin syksy tosiaan saapuisi jättiaskelin, eikä aikaa ole hukattavaksi.

Luonto ei halua pysytellä ulko-oven takana, vaan se tulee kutsumatta kylään. Tänään hiuksissani oli koko päivän neulanen, enkä huomannut sitä ennen kuin myöhään iltapäivällä. Varpuja ja lehtiä tulee myös ja taas on imurilla töitä.

Lukulampun alla..

.. kylpee keltaisessa valossa Martti Sinerman kirjoittama Taavetti Laatikainen: legenda jo eläessään. Olen edennyt siihen vaiheeseen, jossa Laatikainen oli RUK:n johtajana.

Sinerman sotilaselämänkerroista minulla on vain hyvää sanottavaa, ne ovat nautinnollista luettavaa. Tämän kirjan kohdalla huomio kiinnittyy lukijalle suunnattuun esipuheeseen, jossa Sinerma jo alkaa selittelevään tai puolustelevaan sävyyn minimoida Laatikaisen alkoholinkäytöstä kiertäneitä tarinoita. Ihmettelen miksi näin. Parasta melkein olisi joko vaieta arvokkaasti huhut hengiltä, tai sitten suoraan myöntää alkoholin olleen kenraalille akilleenkantapää. Parasta on vain myöntää tosiasiat silloin, kun niitä ei enää kieltääkään voi.

by Ninni

Valemaaseutu

Minä asun valemaaseudulla. Mynämäki on kyllä maallinen paratiisi, ei siinä mitään, mutta maaseutua se ei ole. Ei ainakaan minun kirjoissani. Valemaaseuduksi sen tekee Turun ja Uudenkaupugin läheisyys: kumpaankin on meidän risteyksestämme matkaa 35 kilometriä. Ja Raisio on vielä lähempänä, vain 20 kilometrin päässä.

Lisäksi liian moni asukkaista käy töissä näissä kaupungeissa. Voisi puhua osapäivämaalaisuudesta! Eivätkä talotkaan aina muistuta perinteisiä maalaistaloja, liikaa on tiiltä joukossa.

Minusta aito maaseutu on korpea. Lähin kaupunki – jos sellaisesta voi edes puhua – saa olla pieni ja syrjäinen. Ja sinne saa olla reilusti matkaa! Turku, Tampere ja Helsinki olkoot pitkien matkojen päässä, ne eivät saa olla lähimpiä kaupunkeja. Tai muuten paikkakunta saa valemaaseudun statuksen.

Ajatukset valemaaseudusta ovat olleet mielessäni tänään, kun ajelin kunnan keskustasta kotiin. En taida itsekään käydä ”maalaisesta”, ainakin naapurin rouva sanoi suoraan kasveista keskustellessamme, että et ole tainnut ennen maalla asua. Minä olen valemaalainen. En ole edes paikallisen Maamiesseuran talolla vielä käynyt missään merkeissä.

Olipa tämä sitten valemaaseutua tai sitä aitoa alkuperäistä, niin varis nyt kuitenkin hyppeli tarmokkaasti tien poikki ja ilahdutti sillä silmääni. Suuri oli tuo lintu, suuri ja pörheä. Ensin sen hyppelehtiminen näytti hilpeältä, mutta tien ylityksen ollessa loppusuoralla siinä oli jo lievä ärtynyt vivahde. Kun ajoin ohi jäi se katsomaan perääni.

by Ninni

Linnun tuumaushetki

Työhuoneen ikkunasta näkyy linnunpönttö, jonka lähiympäristössä onkin käynyt melkoinen vilske viime aikoina. Lintuperhe asuu siellä: pöntön ympärillä lennellään ja poikasia ruokitaan ahkerasti.

Tänään toinen lintuvanhemmista – mikä muuten mahtaisi olla aikamiehen vastine lintumaailmassa, aikalintu kenties – piti tuumaustaukoa asuntonsa oviaukolla. Vartalo oli paikallaan, pää vain pyöri valppaasti vaaroja etsiskellen. Mietin mahtoiko lintu kokea itsensä onnelliseksi? Voivatko linnut ylipäänsä kokea niin, vai kokevatko ne vain toimivansa tarkoituksenmukaisesti ja toteuttavansa lintuuttaan sillä tavoin. Ehkä ne ovat sama asia siivekkäälle, onni ja tarkoituksenmukainen toiminta siis? Linnun päässä ei ole tilaa surulle ja joutavalle asioiden pyörittelylle.

Festina lente

Minä todellakin olen kiiruhtanut hitaasti! Ikoni on valmis. Öljytä se vielä pitää, mutta sen teemme kotona PuoLiskoisen kanssa sitten kun tekeleet ovat varmasti kuivat. Niin teimme viime kesänäkin.

Olen helpottunut ja onnellinen, sillä eroa ensimmäiseen ikoniini on huomattavasti. Kehitystä on tapahtunut ja se on palkitsevaa. Vaalennokset eivät ole ollenkaan niin jyrkkärajaisia kuin ensimmäisessä ikonissa ja silmät onnistuivat nekin paremmin. 

PuoLiskoiselta puuttuu vielä taustan väritys ja muutama yksityiskohta. Hänen ikoninsa saattaa valmistua huomenna. Annoin hänelle muuten lempinimenkin: Mynämäen oma Andrei Rublev! 

by Ninni

Ihmisen rajoista

Kävimme iltapäiväkävelyllä tänään PuoLiskoisen kanssa. Meillä on oma vakioreittimme, jonka varrella on kaksi siltaa Laajoen yli. Toisella sillalla kävellessämme PuoLiskoinen osoitti minulle kaksi telkkää, jotka uiskentelivat joessa. Itse en olisi niitä nähnytkään, minulla kun ei ollut silmälaseja mukana. Oikeastaan havaitsin ne vasta nähdessäni veden pinnan kaksi auranmallista vanaa. Linnut siellä etenivät vakaasti ja sulokkaasti kohti tuntematonta päämäärää. 

Myöhemmin PuoLiskoinen havaitsi myös voikukan. Minä olisin voinut luulla sitä suureksi leskenlehdeksi. 

Matalilla kaloreilla

Aloin lukea uudestaan Dan Kurzmanin Varsovan geton kansannousua. Se on kiduttavaa luettavaa. Juutalaisten epätoivoinen taistelu ylivoimaisia saksalaisia vastaan ahdistaa. Pohdiskelin tänään kävelyllä ihmisen rajoja ja niiden venyvyyttä. Geton ihmisten päivittäisen ruoka-annoksen kalorimäärä jäi alle 300 kilokalorin. Tietysti ihmiset tekivät parhaansa saadakseen lisää ruokaa: getossa oli salakuljetustoimintaa ja jotkut yrittivät jopa kasvattaa vihanneksia talojen katoilla. Kuitenkin ruoan määrä jäi aivan liian vähäiseksi. Ihmiset kuolivat tauteihin, aliravitsemukseen ja olosuhteisiin kuin kärpäset.

Kun ajattelee niitä olosuhteita ja "niukkaenergistä ruokavaliota" (näin sitä varmaan nykyisin kuvattaisiin) niin tuntuu käsittämättömältä ajatuskin kansannoususta saksalaisia vastaan. Millä voimavaroilla se toteutettiin? Voisi luulla aliravitsemuksen ja olosuhteiden passivoineen ihmiset peruuttamattomalla tavalla. 

by Ninni

Poissa silmistä..

Minun kodinhoidolliset toimeni ovat joskus melko voimaperäisiä. Se tuli todistetuksi eilen: onnistuin huiskaisemaan olohuoneen pöytälampun lattialle häärätessäni imurin kanssa. Räks ja räiskis, suloinen suosikkilamppuni kymmeninä vaaleanpunaisina lasinsiruina jalkojeni juuressa.

PuoLiskoinen vei tarpeettomaksi käyneen lampunjalan "pajalleen", eli keskeneräisten projektien säilytyspaikkaan. Ehkä jonakin päivänä verhoilemme lampun uudestaan, tai sitten emme.

Muistelen jokin aika sitten lukemaani Roger-Pol Droitin kirjaa Esineiden luonto. Siinä sanottiin aivan oikein, että meidän aikanamme maailmassa on enemmän esineitä kuin koskaan ennen. Ja uusia tulee lisää joka päivä. Oikeastaan se on melko pelottava ajatus. Hukumme romuun, uutta tulee enemmän kuin vanhaa rikkoutuu.

Suosikkilamppunikaan ei mennyt mihinkään esineiden taivaaseen. Se on poissa silmistä, mutta ei poissa maailmasta. Esineestä on tullut romu. Silti se vie melkein yhtä paljon tilaa tässä maailmassa kuin ennen rikkoutumistaan. Se varaa oman paikkansa maailmasta ja sen lisäksi luultavasti hankimme toisen lampun korvaamaan menetystämme.

Oikeastaan olisi järkevintä ostaa kaikki, ihan kaikki, käytettynä. Tarvitseeko maailma oikeasti satoja ja tuhansia uusia esineitä joka päivä? Mihin tämä vielä päättyy. Giacometti kai halusi esitellä taiteen kuolleille sukupolville. Pitäisikö meidän haudata rojumme maahan, antaa ne maan sisään haudattujen vainajien ihmeteltäväksi. Mitä menneet polvet ajattelisivat tästä "osta, käytä, heitä menemään"-kulttuurista?

Fasaanin juoksu

Urospuolinen fasaani juoksentelee usein tässä pihapiirissä. Katselin tänään sen juoksua pihatiemme poikki. Lintu ei näyttänyt elävältä eläimeltä, vaan koneelta juosta tikuttaessaan luonnottoman tasaista vauhtia eteenpäin. Vartalossa ei liikkunut mikään, vain jalat pitivät liikettä yllä. En usko fasaanin tienneen tarkkaan minne se oli matkalla, mutta siitä huolimatta se teki päämäärätietoisen vaikutelman.

by Ninni

Viisas lintu

Minä ajattelen usein tuntemiani ihmisiä eläiminä. Joku muistuttaa kettua ja toisessa on jotain kalamaista. Tavallaan on todella helppoa ymmärtää joidenkin luonnonkansojen toteemieläin-ajattelua. Meissä ihmisissä on eläimen sukuisuutta, vaikka se joskus näkyykin vain välähdyksinä ja hetkittäin.

PuoLiskoinen on mielestäni kuin ilves. Itse hän sanoo eniten samaistuvansa karhuun. Minusta hän on ilves – karhu on liian kömpelö. 

Minä en löydä omaa eläimen sukuani petojen joukosta. Omasta mielestäni muistutan eniten kyyhkystä. Pehmeästi ääntelehtivää, lempeää lintua, rauhan symbolia. Kyyhkynen oli myös se lintu, jonka Nooa päästi arkista tutkimaan vedenpaisumuksen piinaamaa maata. Palatessaan sillä oli suussaan tuore öljypuun lehti ja siitä Nooa tiesi veden vähentyneen.

Seuraavalta tiedustelumatkaltaan kyyhkynen ei enää palannut arkkiin. Minusta tuntuu, että se oli viisas lintu. Se teki velvollisuutensa Nooaa kohtaan, mutta velvollisuutensa täytettyään se lensi vapauteen ja pois Raamatun tarinasta oltuaan siinä viiden jakeen verran. Se oli Nooan pelastama, mutta sillä oli oma kyyhkysenkohtalonsa jota se halusi alkaa toteuttaa. Se ei ollut mikään robotti, sillä oli oma tahto. Niin on minullakin.

 

by Ninni

Tarkkailkaa variksia

Jo toinen maaliskuun viikko on menossa. Kevät ei ole asiasta tietääkseenkään – se tuntuu ottavan askelia taaksepäin. Täällä on tuiskuttanut lunta ja äsken sulat tiet ovat taas talvisen oloiset. Minä juon teetä ja luen Kustaa Vilkunaa ja maaliskuisia enteitä.

Vanha kevään merkki on Vuotuisen ajantiedon mukaan varisten ilmaantuminen jopa syrjäseuduille. (Lasketaankohan Mynämäki syrjäseuduksi, en ole varma?) Vanha kansa tutkaili tarkkaan varisten käyttäytymistä: raakkujien pysytteleminen teillä tiesi kelirikkoa, mutta ilmassa lentely ennusti kaunista säätä.

Minä näin eilen lintujoukon, jossa suurin osa siivekkäistä taisi olla juuri variksia. Ne oleilivat tien päällä, väistivät laiskasti autoani. Toisessa linturyppäässä näin harakankin. Se on helppo huononäköisemmänkin tunnistaa, siinä kun on sen verran valkoista ja se pitkä pyrstö erottuu myös.

Luonne ja legioona

Luin Kari Kallosen kirjan Leijonalegioona: suomalaiset sotilaat Ranskan muukalaislegioonassa. Kirja aloittaa historian hämäristä edeten nykyaikaan, legendaariset ja vähemmän legendaariset legioonakokemukset saavat kuvauksensa, karkureita unohtamatta.

Sota on aina kiinnostanut minua äärimmäisenä kokemuksena. Mietin voiko kukaan, yksikään ihminen, oikeastaan tehdä täysin harkitun päätöksen oman elämänsä riskeeraamisesta sotatilanteessa. Tarkoitan siis nimenomaan maksullista sotimista, palkkasotilaana oloa tositilanteissa. Suomen asevelvollisuus on edelleenkin niin eri kategoriaan kuuluva, ankarasti velvoittavasta sotilasvalasta huolimatta. Kaikki tietävät, että todennäköisyys sen valan täyttämiseen on – Luojan kiitos – hyvin pieni.

Nuorena oma kuolema voi olla ymmärrettävä rationaalisella tasolla. Jokainen lapsikin tietää kaikkien kuolevan joskus. Asian järkiperäinen tajuaminen on kuitenkin pinnallista. Kun Tilanne tulee eteen, niin ihmiset reagoivat hyvin eri tavalla. Elämä alkaakin tuntua kovin kallisarvoiselta. Näitä legioonalaistarinoita ja muita palkkasoturimuisteloita lukiessa ei voi muuta kuin ajatella, että meitä ihmisiä on valettu monissa erilaisissa muoteissa. On pakko uskoa, että joillekin se on elämäntapa, luonteelle sopiva sellainen.  

by Ninni

Särmikkäistä mielistä, järjestä ja järjettömyydestä

Maaliskuun säät ovat oikullisia. Yhtenä päivänä ilmassa on suorastaan toukokuuta – seuraavana sää on mitä armottominta tammikuuta, syvää talvea. Valo kuitenkin lisääntyy koko ajan ja sillä on onnellistuttava vaikutus. Pihalintujen lennossakin on läsnä kevään odotus.

Pihalinnuilla tarkoitan pikkulintuja, lintulautamme ruokavieraita. Mutta on meillä toki isompikin: fasaani pitää pihaamme omana reviirinään. Se on tavattoman rohkea, on pörhistellyt minullekin ja seissyt haastavasti tielläni, kun olen yrittänyt kotiin mennä. Autokatoksessa huomaa valtavan määrän fasaanin jälkiä – se taitaa olla sen suosikkipaikka.

Järjen tulevaisuus?

Luin Sam Harrisin kirjan Uskon loppu: uskonto, terrori ja järjen tulevaisuus. Suuri osa kirjasta oli omistettu islamin sotaisuuden esittelylle ja myös tietyt amerikkalaisen uskonnollisen oikeiston ylilyönnit saavat osansa kirjoittajan huomiosta. Vanhan testamentin sisältämät julmuudet marssitettaan taas kerran lukijan eteen. Suurimman osan uskontokritiikistä saivat osakseen juutalaisuus, kristinusko ja islam. Lopussa sentään tuli esiin viisasten kivi: kirjoittaja pistää oman toivonsa buddhalaisuuteen ja meditaatioon ainakin New Age-tyyliseen löyhään tapaan ymmärrettynä. Mystiikkaa, ei uskontoa.  

Kirja piti sisällään muutamia mielenkiintoisia ja hyviä argumentteja, mutta osa jätti lukijan hämmennyksen valtaan. Malliesimerkkinä kulmakarvat nostattavasta argumentaatiosta mainittakoon esimerkiksi Harrisin pohdinta siitä, kuinka paljon työtunteja menee hukkaan ihmisten miettiessä Jumalaa. Niin – kuinka paljon oikeastaan, onko sitä tutkittu? Miksi Jumalan miettiminen olisi yhtään sen huonompi tapa haaskata työtunteja kuin ihmissuhteiden/harrastusten/lomamatkojen pohtiminen? Kuinka paljon enemmän saisimmekaan aikaan ilman tietokonepelejä, joita jotkut hyväkkäät pelaavat työhuoneidensa kätköissä. Puhumattakaan nyt työajalla tapahtuvasta nettisurffailusta. 

Suuri ongelma islamin kohdalla on omasta mielestäni teologisen tutkimustradition puute. Koraania pitäisi saada lähestyä tieteellisen tutkimuksen keinoin ja sille pitäisi kehittyä akateemisia tulkintatraditioita uskonoppineiden näkemysten rinnalle. Jos Koraani voitaisiin altistaa samanlaiselle historialliskriittiselle tutkimukselle kuin esimerkiksi Raamattu, niin vaikutukset muslimimaailman mielenmaisemassa voisivat olla järisyttäviä. 

Islamin pyhä kirja on sotaisampi kuin Uusi testamentti, mutta kaikki on kiinni tulkinnasta ja siirtymisestä kirjaimellisen piiristä vertauskuvalliseen. Lisäksi länteen muuttavat muslimit joutuvat joka tapauksessa kohtaamaan maallistumisen paineen ja mukavuuksilla täytetty kulttuurimme tappaa sittenkin aika tehokkaasti uskonnollisen intomielen. Antakaa ihmisille sata televisiokanavaa, halpaa olutta ja runsaasti kalorikasta, rasvaista ruokaa ja katsokaa mitä tapahtuu. Muutamia koraanikoulujen johtajia lukuunottamatta suurin osa tarttuu täkyyn ja maallistuu. 

Länsimaissahan kesytetään särmikkäät mielet syleilemällä ne hengiltä. Ei toisin sanoen anneta mitään ehdottomia määräyksiä siitä miten uskoa, miten rukoilla, miten elää. Ei anneta vastusta eikä aihetta kapinaan, anything goes, jokainen tulee autuaaksi uskollaan. Tällaista maailmaa vastaan on vaikea lietsoa sotaa. Se joustaa kaikkialla, mitään hankausta ei pääse syntymään. Kaikki hyväksytään, mitään elämäntapaa ei tuomita. Yrität esittää haastavia argumentteja elämäntapa x:n puolesta ja se törmää kaikkialla olevaan sovittelun henkeen: "Voihan se noinkin olla.." Piankos sitä ihminen luopuu ja alkaa miettiä muita asioita, kuten nyt vaikkapa seuraavaa kahvitaukoa ja ottaako siellä hillomunkin vai viinerin.