Avainsana: linnuista

Voimaton Voimala

Katsoin Voimalan. Sen aiheena oli vanhoillislestadiolaisuuden ehkäisykielto ja sen rimmaaminen ihmisoikeuksien kanssa. Tyypillinen televisiokeskustelu tämäkin, eli paljon (liikaa?) osallistujia ja liian vähän aikaa. Pintaraapaisuja aiheesta, joka on nyt tapetilla.

Minä en käsitä miten joku herätysliikkeen ulkopuolinen taho voisi puuttua tähän tilanteeseen. Vaikka liikkeen johto ulkopuolisten painostamana sanoisi ettei mitään kieltoa ole, niin käytännön elämän tasolla arvot ja normit eivät välttämättä muuttuisi. Niiden muuttumiselle pitäisi olla olemassa sisäinen paine ja pyrkimys. Sitä ei voi tuoda ulkoapäin. Ratkaisevassa asemassa taitavat olla nuoret miehet ja naiset.

Tuntuu kummalliselta ajatukselta alkaa holhota aikuisia ihmisiä. Yhteisö luo paineita ja oikeusjutuilla tai julkilausumilla pitäisi alkaa vapauttaa ihmisiä näistä paineista. Paineista vapautuu parhaiten lähtemällä sellaisesta yhteisöstä, jossa niitä esiintyy. Helppoa se ei varmasti ole, mutta mikäpä tässä elämässä olisi? Itse lähtisin takuuvarmasti joukosta, jossa oloni olisi jostakin syystä paha. Tarpeeksi suuttuneena ja painostettuna eivät edes tunnesiteet painaisi paljon. Uskoisin jokaisella ihmisellä olevan rajansa, jonkun pisteen, jonka jälkeen kaikki painostus menettää merkityksensä. Minulla ainakin tuollainen piste on.  

Siivellinen Behemot

Luin toisenkin uutisen muinaisaikojen jättiläiseläimestä. Tällä kertaa kyseessä on merilintu, joka eleli noin 10 miljoonaa vuotta sitten. Siipien kärkiväli tällä oliolla saattoi olla peräti kuusi metriä! Lintu söi ilmeisesti kaloja ja kalmareita. Varmaan se verottikin vesien kalakantaa aika runsaasti, noin suuri kun oli. Jättiläislinnun fossiili löydettiin Perusta.

On vaikea kuvitella jättiläiskäärmeiden ja massiivisten lintujen asuttamaa maailmaa. Kuinka lyhyt ihmisen valtakausi sittenkin on ja kuinka epävarma sen pysyvyys. Täytyy tarttua tähän hetkeen, koska se voi olla kaikki mitä meillä on. 

Siivekkäitä monenlaisia

Yleensä balettitanssijoita verrataan joutseniin. Eilen tunnilla olin kuitenkin kuin kurki suolla. Yksi kuva puhukoon enemmän kuin tuhat sanaa: kuten tuo lintu, niin myös minä. Toinen jalka ylhäällä, kädet (siivet?) epätoivoisesti tasapainoa haroen. Selvä kurki. Ei joutsen.

Kirjastoreissulta jäi käteen paljon mielenkiintoista niin kirjojen kuin elokuvienkin osalta. Luin jo Timo Eskolan Ateistit alttarilla: miksi papit kiistävät uskonoppeja ja Anna Kortelaisen Rakkautta sattumalta. Lainasin Marilyn-elokuvankin, Piukat paikat, vain huomatakseni illalla sen tulevan YleTeemalta. 

Jos parhaat ballerinat muistuttavat joutsenia ja minä olen suolla horjuva kurki, niin tässä siivekkäiden kategoriassa Marilyn olisi kupukyyhky. Mietin perustuuko Marilynin viehätys komediarooleissa hänen alleviivattuun vaarattomuuteensa? Hän ei ole uhka. Piukoissa paikoissa Sugar Kane sanoo itse olevansa tyhmä. Hän rakastuu helposti ja aina vääriin miehiin, toisin sanoen hän on tunteellinen, tunteiden vietävissä, sydäntään – ei järkeään – seuraava. 

Hän on pehmeä: tukka hattaramaisen pehmoinen, ilmava pilvi ja vartalo yhtä pehmustettua kurvia aina rinnoista lantioon ja muodokkaisiin sääriin asti. Hän ei laula, hän livertää ja kujertaa. Naiset voivat tuntea ylemmyyttä sellaista vaaleaverikköä kohtaan niputtamalla hänet tyhmäksi pimuksi. Miehet voivat tuntea ylemmyyttä, koska tuollainen nainen laskelmoidessaankin on läpinäkyvä ja hyväsydäminen, hänellä ei ole sellaisia salattuja intressejä, joista mies ei halutessaan voisi päästä perille. 

Talipalloja ja tuhkimotarinoita

Päivät ovat olleet uskomattoman kauniita. Pakkasaamusta edetään päivään auringon kanssa ja taivas on huikaisevan sininen. Iltapäivästä aurinko siirtyy loimottamaan upeana iltaruskona taivaanrantaan. Kaunista on – mutta kylmää.

Tällaisina päivinä säälin pikkulintuja. PuoLiskoinen laittoi hyvissä ajoin ennen joulua pienille siivekkäille ystävillemme lintulaudan ja talipallosen. Vilskettä laudalla on riittänytkin. Itse katson lintujen mässäilyä säälin ja inhon sekoittuessa mielessä. Säälin lintuja kohtaan, inhon niiden evästä kohtaan. Ajatus talin syömisestä on oksettava. Minusta ei varmaankaan tulisi hyvää lintua, koska en voi tervehtiä ilolla ajatusta talin mässäämisestä. Toisaalta se kai kuuluu linnun elämään – lintuuteen – eivätkä ne sitä sure. Niille se on gourmet.

Talonmies tuhkimona

Joululomaan on kuulunut elokuvien katselu. Aikaisin tänä aamuna katsoin vuonna 1955 valmistuneen kotimaisen hauskutuksen Neiti Talonmies. Elokuvahan pohjautuu Hilja Valtosen saman nimiseen romaaniin, jonka parissa jo monen sukupolven edustajat ovat viihtyneet. Valtonen on oikeasti hauska ajattomalla tavalla – Neiti Talonmiestä ja Vaimoketta ainakin voin lämpimästi suositella. 

Olin utelias näkemään kuinka romaani toimi elokuvan muodossa. Tarina ei ole maailman helpoin elokuvattava: romaanin neiti Talonmies, eli Irja Sassi, on liki 180 senttinen amatsonimainen ja riuska nainen. Osa romaanin hauskuudesta perustuu juuri Irjan erikoiseen ulkomuotoon. Vahvana naisena hän heittää omakätisesti pari ei-toivottua kosijaa ulos ja on fyysisesti sopiva "miesten töihin". Elokuvassa Irjaa esittänyt Nelly Loven oli aivan liian pieni ja sievä – oikeastaan nukkemainen – rooliin, vaikka muuten onnistuikin ilmentämään Irjan reipasta otetta elämään ja työhön. 

Elokuvassa Irjan työnantajaa, rehtoria, esittää Tauno Palo. Tässä toinen ongelma – ikäero Lovenin ja Palon välillä on kiusallisen suuri. Tauno Palo on komea mies, mutta Loveniin verrattuna hän on auttamatta pappa-kategoriassa. Nelly Lovenista ei muuten nettikään näytä paljon tietävän, mutta elokuvassa hän ei vaikuta päivääkään yli 20-vuotiaalta. 

Elokuvasta oli jätetty pois melkein kokonaan romaanissa suuren merkityksen saanut kirjeenvaihto. Elokuvassa kirjeenvaihto Irjan ja salaperäisen maisteri Ahtojään (joka oikeastaan oli rehtori valepuvussa) jäi pakostakin pinnalliseksi. Romaanissa tunteiden syttymisen kirjeenvaihdon kautta ymmärsi, koska laajassa kirjeenvaihdossa Irja Sassi toi esiin ne puolet, joita arkinen aherrus ei näyttänyt: mielikuvituksen, viisauden ja sydämen sivistyksen.

Elokuva oli kevyt ja hauska. Romaani on sitä myös, mutta sen pohjavire on vakava. Se on oikeastaan kertomus eri tavoista hyväksikäyttää turvattomassa asemassa olevaa ihmistä. Alaikäinen Irja Sassi on evakko ja sotaorpo, joka hyvin pian sodan päättymisen jälkeen menettää myös äitinsä. Länsisuomalainen pariskunta vie orvolta karjalaistytöltä tämän perinnön valehtelemalla tytön äidin veloista. Siinä ensimmäinen epäoikeudenmukaisuus.

Sitten toinen: Irjan opettaja, naimaton kolmikymppinen nainen, ottaa hyvänä työnä tytön luokseen kasvatiksi. Kasvattina olo tarkoittaa opettajaneidin sivistyneestä seurasta nauttimista, mutta myös palkattomana palvelijana toimimista. Siinä missä evakkotyttöä riisti selkeän pahantahtoinen pariskunta on opettajaneidin paha työ hienostuneempaa – se kätkeytyy hyvän tekemisen jalon motiivin taakse. Evakolta pienen perinnön vieminen on selkeä vääryys, mutta opettajaneidin harjoittama hyväksikäyttö ei ole puhdasta vääryyttä, sillä siihen sisältyy myös aitoa halua auttaa. Motiivit ja teot vain ovat sekoittuneita, kuten usein on – eivät puhtaasti pahoja eivätkä täysin hyviä. Inhimillisiä!

Irja Sassista tulee koulun talonmies opettajaneidin avioiduttua. Kansakoulun käynyt tyttö haluaisi käydä keskikoulun, mutta rehtori Veli Pasi Kuusi – elokuvassa Tauno Palo – tyrmää ajatuksen suoralta kädeltä. Neiti Talonmies ei tarvitse keskikoulua. Itsensä kehittäminen, eteenpäin pyrkiminen ja opiskelu eivät ikään kuin ole – no, aivan häntä varten. Suutari pysyköön lestissään ja tyytyköön osaansa rehtorin kahvinkeittäjänä ja voileivän laittajana. Tyttö alkaa suorittaa keskikoulua salaa toisessa koulussa, samalla kun tekee raskasta talonmiehen työtä.

Valtosen romaani kuvaa ihmistä, jolle on tehty vääryyttä ja jolta on viety kaikki, mutta joka siksi – tai siitä huolimatta – on luonteensa ja periaatteidensa puolesta valio-ainesta. Irja Sassi ei rikastu opettajaneidin luona, mutta hän oppii työteliääksi ja säästäväiseksi, taitavaksi käsityöihmiseksi ja todelliseksi talousihmeeksi.

Samalla on ilmeistä, että häntä yhteiskunnallisessa arvoasteikossa ylempänä olevat ihmiset, koulun "maisterit", ovat periaatteidensa ja luonteidensa puolesta häntä alempiarvoisia. He epäilevät nuorta tyttöä kaikesta, mihin hän ei ole syyllistynyt: naimisissa olevien miesten kanssa makaamisesta, aviottomasta raskaudesta – jopa abortista. Tätä he epäilevät sen jälkeen, kun tyttö on omin käsin heittänyt ulos koulun matalamielisen matematiikanopettajan, kuuden lapsen isän, joka yritti saada talonmiehestä vaihtelua omaan väljähtäneeseen avioliittoonsa. Annetaan siis ymmärtää juoruilevan opettajakunnan itse syyllistyvän niihin paheisiin, joista se epäilee rehellistä ja korkeiden ihanteiden mukaan elävää talonmiestä. Ihmisten likainen mielikuvitus tulee nuorelle tytölle yllätyksenä, kuin iskuna vasten kasvoja.

Neiti Talonmies on tuhkimotarina: köyhästä tytöstä tulee oman sisukkuutensa ansiosta keskikoulun käynyt ja lopulta ylioppilas. Kaiken muun hyvän lisäksi hän saa rehtorin sydämen, jota useampikin koulun naimattomista opettajattarista on turhaan yrittänyt valloittaa. Valtonen laittaa rehtorin nöyrtymään aina maahan saakka Irjansa edessä ja se onkin oikeus ja kohtuus. Vannoutuneen vanhanpojan ja ylimielisen johtajatyypin on sanouduttava irti ennakkoluuloistaan ja vääristä asenteistaan ennen kuin sovitus voi olla täydellinen. Romaanissa se onkin sitä – elokuvassa liitto lyödään lukkoon elokuvan valmistumisen aikaan vielä uuden ja ihmeellisen Linnanmäen vuoristoradalla.    

Hyvä Tuomas joulun tuopi

Päivät kalenterissa ovat juosseet jonnekin ja nopeasti. Olemme ehtineet Tuomaan päivään. Apostoli Tuomas Kaksosen päivänä piti vanhan kansan jouluvalmistelut olla jo valmiina, oluet pantuina, teurastukset tehtyinä ja leivonnaiset leivottuina. Näin kertoo ainakin ystävämme Kustaa Vilkuna Vuotuisessa ajantiedossaan.

Tästä päivästä jouluaattoon asti vietämme myös pesäpäiviä: talvipäivän seisauksesta kolme päivää eteenpäin aurinko on pesässään. Jos näinä päivinä aurinkoa ei ollenkaan näy, niin tiesivät esivanhempamme odottaa sateista kesää. Pienikin paiste taas kertoi tulevan kesän olevan aurinkoinen ja kuiva.

Mustanharmaa varis ja tuo armon valkokyyhky

Olimme eilen kirjastossa. Pakko oli hamstrata paljon luettavaa joulun päiviksi. Kävimme sekä Mynämäen että Raision kirjastoissa. Raision kirjaston pihalla näimme suuren, lihavan variksen. Mustanharmaana se käveli keikkuen nurmikolla, eikä oikeastaan näyttänyt pelkäävän meitä. Kaupunkilinnut voivat hyötyä vähän erilaisesta talviruokinnasta kuin mitä talipallot ja auringonkukan siemenet edustavat. Luulisi grillikioskien ja muiden vastaavien osaltaan pulskistuttavan lintuja: tule tänne riemulla, ota hampurilainen multa.  

Lainasin uudestaan Ingmar Bergmanin Laterna magican. Poliittista historiaa edustakoot Jukka Rislakin Maan alla ja En kyyneltä vuodattanut. Ville Tikkasen Partisaanien uhrit lainasin myös – pistää miettimään kaksi kertaa ennen partisaanivalssin hyräilemistä.

Lainasimme myös joululauluisen CD:n, kunhan ensin olimme varmistuneet siitä, ettei tonttu Torvinen seikkaile tällä levyllä. Inhoan sitä laulua oikein sydämeni pohjasta – valitettavasti se kuuluu aika usein näinä joulua edeltävinä päivinä autoradiosta. Muutenkin tuo koko tonttutematiikka saa itselleni melkein allergisen ihottuman aikaiseksi. 

Tämä CD nyt kuitenkin on kuin balsamia tonttuallergikolle. Adeste Fideles ja Tuo armon valkokyyhky eivät ärsytä. 

Armon valkokyyhky ei todellakaan lennellyt Myllyssä, jossa ostoksia teimme. Syvä sääli täytti mielen hullua ihmiskuntaa kohtaan. Jos ovat sodat käsittämättömiä, niin yhtä käsittämätön on joidenkin onnettomien taipumus lykätä jouluostokset viime tinkaan ja sitten kärsiä siitä. 

Laatikossa surisee

PuoLiskoinen on selvästi jo hiukan paranemaan päin, jaksaa kujeillakin jo. Tänä aamuna – en nyt muista kellon aikaa, kukonlaulun aikaan kai tämä tapahtui – hän hiippaili vuoteen viereen pikku laatikko kädessään. Minä olin tuossa vaiheessa ihan unenpöpperössä. PuoLiskoinen laittoi (tulitikku)laatikon korvani viereen ja vihaisesti siellä pörisi! Mokoma oli sulkenut alakerrasta löytämänsä kauhean kokoisen ampiaisen laatikkoon ja ilahdutti nyt sillä aamuani.

Minä tietysti säpsyin ja kauhistuin tuota surinaa, satun nimittäin pelkäämään kaikkia ampiaisia ja mehiläisiä ja muita pistäviä. PuoLiskoinen vapautti pikkuhirviön elävänä luontoon – käsittämätöntä toimintaa. Minä olisin tappanut sen. PuoLiskoinen ei koskaan tapa hämähäkkejäkään, kun taas minä surmaan ne surutta. On turha jättää niitä henkiin, tulevat vielä hyväkkäät meille uudemman kerran kiusaksi.

Tänään on muuten Ampiaisen Vangitsijan nimipäiväkin, pappismarttyyri Januariksen päivä. Beneventon piispa Januaris koki marttyyrikuoleman keisari Diokletianuksen vainoissa vuonna 305. Pakanat kiduttivat Januarista heittämällä hänet tuliseen pätsiin. Tuli ei vahingoittanut pyhää, eivätkä myöskään pedot suostuneet häntä raatelemaan. Lopulta kuolema tuli mestaamalla niin piispalle kuin muutamalle muullekin hänen seurassaan olleelle kristitylle.

Ikkuna on auki ja sisälle kuuluu lintujen laulu vielä iltakymmeneltäkin. Lännessä näkyy valoa taivaanrannassa, aurinko siellä on menossa mailleen. Mietin 1700 vuotta sitten elänyttä ja kuollutta miestä. Mietin julmuutta, rakkautta, halua elää ja kuolla jonkun itseä suuremman puolesta.

Pulun painoindeksi

Olin tänään Turussa. Tietysti tuli käytyä sen seitsemässä kaupassa, mutta olihan siellä kaikkea muutakin nähtävää.

Kaupungissa viihtyy ihmisten lisäksi myös laaja lintujen joukko. Turun kauppatorilla näkee puluja kaikissa sateenkaaren sävyissä. Yleisväri on harmaa, mutta kauloissa on väriä kuin satukirjojen linnuilla.

Pulleat pulut hymyilyttävät minua, ne onnellistuttavat ihan pelkällä olemuksellaan. Laihat linnut eivät ole niin mukavia – niistä tulee surullinen olo. Yksi pulu oli niin tuhdissa kunnossa, että se suorastaan vaappui menemään torilla. Mikä lieneekään ollut painoindeksi.