Avainsana: raivostus

Kumpu kivinen

Venäjä sen kun loukkaa Suomen ilmatilaa aina uudestaan ja uudestaan. Vaan eipä se mitään: kaikkihan tietävät, että Venäjä on kuin huono sää – sille ei vain mahda mitään. Minäpä mietin tänään keinoja vaikuttaa erääseen toiseen asiaan, jonka luulisi olevan helpommin hallittavissa.

Mynämäen Keskuskadulla (Vaahteramäen päiväkodin ja Käsi- ja taideteollisen oppilaitoksen kohdalla) on sellainen kärsimyskyttyrä, että autoilijaa pistää vihaksi! Se ei ole enää tavallinen suojatietä edeltävä hidaste, vaan suoranainen este. Uskokaa vaan kokenutta! Jokainen ajaja yrittää kehittää oman taktiikkansa välttääkseen autoaan vaurioitumasta asfalttikumpareeseen. Joku ajaa vinossa: kaksi pyörää kyttyrän matalamman reunan päällä, ja kaksi tiellä. Joku hidastaa nopeutensa kävelyvauhtiin ja toivoo parasta. Itse olen yhdistellyt nämä kaksi tapaa: puolet pyöristä kyttyrän matalammalla reunalla, ja samalla pudotan nopeuden laiskiaisen tai etanan tasolle. Turhauttavaa. Sallittua nopeutta siihen ei voi ajaa kolhimatta autoaan.

Kammotuskyttyrä on ainoa laatuaan kuntamme alueella. Muut hidasteet toimivat moitteettomasti siinä tarkoituksessa, johon ne pykätty on. Tämä yksi on vain sellainen koetinkivi. Tänään kauppareissulla otin siitä pari kuvaakin kiukuspäissäni. Olisin liittänyt ne tänne blogiikinkin, mutta PuoLiskoisen mökkeillessä Itä-Suomessa ei sekään onnistu. Täytyy odottaa hänen huomista paluutaan, ja laittaa ne kuvat sitten näkyviin. Tosin niistä ei näe ongelman suuruutta, mutta tuleepahan näytetyksi sekin nerontuote.

 

 

 

Legenda

Taivas lumisee, valkoinen sataa alas päättymättömältä vaikuttavalla tavalla. Putoavassa lumessa on jotain hypnoottista, se pysähdyttää katsomaan. Ja äkkiä huomaa hetkien kuluneen ja päivän menneen. Näinkö aika katoaa?

Tänään kaupan edessä oli pikkuinen pari variksia. Ne tärkeilivät varisten tavalliseen tapaan, nuo mustanharmaat siivekkäät. Nousivat ilmaan, laskeutuivat jälleen. Ei minulla ollut mahdollisuutta selvittää vaakkujen touhuja sen enempää, tyydyinpähän vain toteamaan tilanteen.

Luen edelleen Robertson Daviesin romaania Velho mieheksi. Eräs henkilöistä, Charlie Iredale (myöhemmin pappisuralle päätynyt) lukee siinä Jacobus de Voraginen Kultaista legendaa, eli Legenda aureaa. Sitä ei muuten ole tietääkseni vieläkään käännetty suomeksi. Ja yrittää sopii löytää sitä mistään muusta kirjastosta kuin yliopiston! Minusta on hämmästyttävää sivuuttaa Legenda noin vain, se kun on avain keskiaikaiseen ajatteluun ja sen ymmärtämiseen. Mutta tuosta viis, julkaistaan mieluummin jonkun aivottoman kiekkoilijan tai apukoululaisen formulakaaharin elämänkerta, sillä sitähän kansa ostaa.

Muisto

Isoisäni kädet. Luonnontieteilijällä kädet kuin runoilijalla, elämän loppua kohti hyvin kapeat ranteet, pitkät ja hoikat sormet. Nuoruudessa isoisä sai sormensa isoäidin vyötärön ympäri. No, kuten sanottua: pitkät sormet, kookkat kädet, pieni ja hoikka nainen.

Vanhuudessa isoisä piti kelloa joskus paidan hihansuun päällä. Se olisi saattanut muuten tipahtaa. Kaikki liha oli kulunut pois ja ihminen oli pelkkää henkeä.