Taivas lumisee, valkoinen sataa alas päättymättömältä vaikuttavalla tavalla. Putoavassa lumessa on jotain hypnoottista, se pysähdyttää katsomaan. Ja äkkiä huomaa hetkien kuluneen ja päivän menneen. Näinkö aika katoaa?

Tänään kaupan edessä oli pikkuinen pari variksia. Ne tärkeilivät varisten tavalliseen tapaan, nuo mustanharmaat siivekkäät. Nousivat ilmaan, laskeutuivat jälleen. Ei minulla ollut mahdollisuutta selvittää vaakkujen touhuja sen enempää, tyydyinpähän vain toteamaan tilanteen.

Luen edelleen Robertson Daviesin romaania Velho mieheksi. Eräs henkilöistä, Charlie Iredale (myöhemmin pappisuralle päätynyt) lukee siinä Jacobus de Voraginen Kultaista legendaa, eli Legenda aureaa. Sitä ei muuten ole tietääkseni vieläkään käännetty suomeksi. Ja yrittää sopii löytää sitä mistään muusta kirjastosta kuin yliopiston! Minusta on hämmästyttävää sivuuttaa Legenda noin vain, se kun on avain keskiaikaiseen ajatteluun ja sen ymmärtämiseen. Mutta tuosta viis, julkaistaan mieluummin jonkun aivottoman kiekkoilijan tai apukoululaisen formulakaaharin elämänkerta, sillä sitähän kansa ostaa.

Muisto

Isoisäni kädet. Luonnontieteilijällä kädet kuin runoilijalla, elämän loppua kohti hyvin kapeat ranteet, pitkät ja hoikat sormet. Nuoruudessa isoisä sai sormensa isoäidin vyötärön ympäri. No, kuten sanottua: pitkät sormet, kookkat kädet, pieni ja hoikka nainen.

Vanhuudessa isoisä piti kelloa joskus paidan hihansuun päällä. Se olisi saattanut muuten tipahtaa. Kaikki liha oli kulunut pois ja ihminen oli pelkkää henkeä.