Kategoria: Vanhat jutut

by Ninni

Yölintu, jonka kunnia on pimeys

Näin kuvaa Kyrillonas Edessalainen* Juudasta, joka jättää opetuslasten joukon ja valmistautuu pettämään Jeesuksen. Kyyhkyset, eli jäljelle jääneet uskolliset opetuslapset, sen sijaan riemuitsevat – salainen Aurinko on jäänyt sisään heidän huoneeseensa ja se valaisee, se iloitsee kirotun käärmeen poissaolosta.   

Suuri torstai on erikoinen päivä. Ehtoollinen asetetaan, uuden liiton solmiminen on syy iloita. Samaan aikaan kuitenkin luetaan palveluksessa evankeliumin kohta, jossa kerrotaan pahimmasta petoksesta. Suru ja ilo kulkevat käsi kädessä. Kyrillonas Edessalainen kuvailee tapahtumiin liittyvää riemua: ”Ja pöytä karkeloi, sillä sen ääreltä on koittanut suuri kunnia”. Iloa ja hetken merkitystä ei siis samenna edes se, että karkeloivat pöydän on vain hetkeä aiemmin jakanut petturi!

Olimme tänään kirkossa PuoLiskoisen kanssa: ehtoopalvelus ja liturgia kello kymmeneltä. Nukuin melko huonosti viime yönä ja herätyskellon herättäessä en hetkeen edes tajunnut missä olin ja miksi herätys – PuoLiskoisellahan on loma! Onneksi mieli sai pian ruumiin kiinni ja pääsimme liikkeelle. Ihana aamupäivä, täynnä aurinkoa ja kevään lupausta. Pulleita, onnellisia puluja kauppatorilla, kirkon ikkunoista paistavaa valoa, kuoron laulu kuin tummaa samettia.

Palveluksen jälkeen eräs ystävällinen seurakuntalainen näytti meille seurakuntasalissa olevaa ikoninäyttelyä. Oli elävöittävää keskustella kahden ikonimaalaavan ihmisen kanssa – se on oma maailmansa ja se yhdistää. Näin suurimmat koskaan ”livenä'” näkemäni ikonit ja ne tekivät vaikutuksen.

*) Kyrillonas Edessalaisen runoproosaa on tarjolla runsaamminkin Munkki Serafimin kirjassa Tie ylösnousemukseen.

by Ninni

Viikunapuu kuivuu

Kävin kotikuntamme kirjastossa tänään. Löysin Barbara Pymin Syksyisen seurueen ja lainasin sen. Elokuvahyllystä nappasin mukaani Päätalo-elokuvan, jota en onnistunut näkemään valkokankaalla sen ollessa tuore tapaus.

Joosef ja viikunapuu

Suuri Viikko on alkanut. Suuren maanantain teemana ovat vanhan liiton patriarkka, kaunis Joosef, ja viikunapuun kuivattaminen. Joosefin muisteleminen on ylimaallisen nöyrästi kestettyjen koettelemusten muistelemista: Joosefin monet veljet järjestivät kateuksissaan hänet orjaksi Egyptiin ja Potifarin vaimo vankeuteen. Joosef on myös opetus kiusauksen voittamisesta juostessaan pakoon Potifarin vaimoa. Ylpeä tai machokukkoiluun taipuvainen mies ei tekisi niin, ei ”lähtisi lipettiin”. Tällainen tapa toimia vaatii nöyrää luonnetta. Liian moni meistä on aina valmis vastaamaan todelliseen tai kuviteltuun haasteeseen, olipa se sitten tilaisuus riidanhaastoon nakkikioskijonossa tai tilaisuus edetä työuralla terävin kyynärpäin.

Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat ihmetelleet viikunapuun kovaa kohtaloa, Kristuksen ankaruutta puuparkaa kohtaan. Munkki Serafimin Tie ylösnousemukseen kuitenkin kertoo viikunapuun kuivattamisen olleen symbolinen ja profeetallinen teko – kyseessä on synnin kuivattaminen. Lähi-idässä esiintyvien käsitysten mukaan itse hyvän- ja pahantiedonpuu olisi ollut viikunapuu. Viikunan lailla on syntikin takertuvaa ja tahmaista, hetkellisen nautinnon antavaa.

by Ninni

Kaksi eri maailmaa

Vietimme hävyttömän laiskan lauantain. Jopa kirjastot jäivät väliin, koska nukkuminen ja sitä seurannut vaateostosrieha veivät mennessään. Olin vaatekaupassa kuin hypnoosissa, talven nälkiinnyttämä värien ahmatti. On kuin olisi ollut puoli vuotta ilman ruokaa ja nyt pääsisi runsaiden lihapatojen ääreen! Tällaisen vaikutuksen on minuun tehnyt tämä kylmääkin kylmempi talvi ja ankeat, paksut talvivaatteet!

Yhden asian unohdin kuitenkin autuaasti, nimittäin käsilaukun! Tekisi mieleni jotain kaunista laukkua, jotain pientä silmäniloa ja kevätmielen kohottajaa. Ehkä sitten ensi kerralla?

PuoLiskoinenkin intoutui hankkimaan täydennystä vaatevarastoon. En tiedä oliko se hänen puoleltaan ihan puhtaasti omasta, vapaasta tahdosta syntynyt päätös, vai onko minun toistuva asiasta muistuttaminen (rumasti sanottuna jankutus) vaikuttanut asiaan?

Miesten ja naisten vaatekaupat ovat kaksi eri maailmaa. Tämä vanha totuus oli mahdollista todeta taas tänäänkin. Miesten kaupat ovat järjestykselle ja johdonmukaisuudelle omistettuja temppeleitä: yhdessä pömpelissä ovat pukupaidat, siististi päällekäin pinottuina ja kokojen mukaan, toinen rekki on omistettu pikkutakeille, kolmannessa pisteessä ovat neuleet. Jo ovelta näkee selvästi mitä missäkin on. Käytävät ovat leveitä ja kaupassa on helppo suunnistaa. Myyjät rientävät heti tarjoamaan apuaan: vaateostoksiin haluton asiakas voi niin tahtoessaan vain ladella listan tarvitsemistaan ruumiin verhoista ja myyjä loihtii ne esille tuossa tuokiossa. 

Naisten vaatekaupat ovat kirpputoreja ja itämaisia basaareja. Vaatteet ovat usein sikinsokin suloisessa sekamelskassa. Pikeepaidan vierestä voi tehdä yllättävän hamelöydön ja alennustakkeja katsellessa katse kuin sattumalta osuu myös hintaviin paljettipaitoihin. Koko idea on siinä, ettei hakemaansa löydä helposti ja nopeasti – pitää selata vaatetankoja, hakea katseella, ihmetellä ja käydä läpi paljon vaatteita. Silloin ihminen on altis heräteostoksille: sitä lähtee ostamaan sukkahousuja, mutta näkee matkan varrella niin kivan kevättakin ja mukavan kepeän puuvillaneuleen, että ne tulee myös vietyä kassalle. Miehen mokoma sekamelska ja vaatekarnevaali saisi kääntymään 180 astetta jo heti kaupan ovella.

by Ninni

En haluaisi vaihtaa osaani

Luotujen olentojen määrä on suuri ja meitä on joka lähtöön. N-koirat saavat minut hymyilemään vilpittömällä ilollaan kevään ensi merkeistä: lätäköistä, tinttien laulusta ja auringonpaisteesta. Eilen Niisku-Piisku-Kultapiisku hypätä räiskäytti vesilammikkoon kaikilla neljällä (pitkällä) jalallaan. Nuppu sen sijaan katseli sellaista touhua epäilevästi – on kuin sillä olisi imaginääriset korkokengät koko ajan jaloissa ja se sipsuttaisi niitä varoen.

Eläimet eivät koskaan saa postia. Tämä tuli mieleeni eräänä päivänä hakiessani päivän keräyspaperiannosta postilaatikosta. Ei se välttämättä ole mikään suuri menetys, säästyvätpä ainakin mainoksilta ja laskuilta. Voisi olla vapauttavaa olla eläin, tosin omat vaikuttamisen mahdollisuudet elämän suhteen olisivat huomattavasti ihmistä vähäisemmät. En haluaisi vaihtaa osaani: mistä sen tietää, vaikka joutuisin katselemaan likaista vesikuppia päiväkaudet ja syömään epämieluisaa ruokaa. Eikä ajatus lapsista roikkumassa kiinni turkissa ole kovin mukava sekään. Kun ei saisi edes purra, vaikka aihetta olisi.

Jumalansynnyttäjän ilmestyksen juhla

Tänään Neitsyt Maria saa viestin enkeliltä: hän tulee synnyttämään pojan, jonka kuninkuudella ei ole loppua. Sen Neitsyt saa tietää ja siitä hän iloitsee annettuaan suostumuksensa. Hän ei tiedä kyynelistä ristin juurella, ei verestä eikä kärsimyksestä. Ehkä niin on hyvä. Kuka meistä oikeastaan uskaltaisi elää tietäen oman tai läheisten kuolinpäivän. Se voi olla lähempänä kuin kuvittelemmekaan.

Jouluun on yhdeksän kuukautta – sen verran kestää biologinen prosessi nimeltä ihmisen raskaus. Pääsiäinen on jo ovella. Paradoksaalista mutta totta: odotamme samaan aikaan pääsiäistä, Kristuksen kuolemaa ja ylösnousemusta, mutta samaan aikaan saamme tämän muistutuksen elämän alusta. Elämän siemen, sitä seurannut ilo, kärsimys, kuolema ja ylösnousemus ovat kaikki osia tässä matkassa, jonka alku ja loppu ovat samaan aikaan läsnä.

by Ninni

Evakossa

Me nukumme tätä nykyä punaisessa huoneessa. Seinätapetin ruusut katsovat meitä ja me katsomme niitä. Ikkunassa on vaaleanpunainen kaihdin, jonka luoman varjon alle on hyvä tai vähemmän hyvä nukahtaa.

Syy makuuhuoneen vaihtoon on N-koiran, tarkemmin sanottuna Nupun. Toivon tämän evakkomme päättyvän tänään: punaisen huoneen vuodesohva ei ole koolla pilattu ja PuoLiskoinen on jo valittanut selkäänsä. Viimeisenä nukkumaan tuleva (eli minä) joutuu myös etsimään paikkansa menemällä mahdollisimman pieneksi ja kaidaksi. PuoLiskoinen ja kaksi koiraa nimittäin ottavat tilansa ja siihen kolmikkoon liittyjä saa tyytyä ylijääviin sentteihin.

Rumat kuolevat?

Carol Shieldsin Kivipäiväkirjat on mielenkiintoista luettavaa. Harmi vain, että yksi romaanin sympaattisimmista henkilöistä, Mercy Stone Goodwill, kuolee heti alkuvaiheissa. Kyseessä on niin paljon ylipainoinen nainen, ettei hän ilmeisesti tiennyt olevansa raskaana ennen kuin lapsi syntyy.

Minä olisin antanut Mercyn elää.    

by Ninni

Pitkästyttävä vieras

Viikonloppuna tarttuivat kirjahaaviini Carol Shieldsin Kivipäiväkirjat ja Kaiken keskellä Mary Swann. Kivipäiväkirjoja olen jo aloitellut ja sehän minut on kiireisenä pitänyt. Ei kuitenkaan niin kiireisenä, etten huomaisi lintulaudallamme vierailevaa hännäkästä vierasta: suuri oravahan se käy aterioimassa lintujen kanssa.

Pihan lumipehmeys on nyt vaihtunut jäänkovuuteen. Jokainen askel on mahdollisuus kompastua, pihan pinta on kovaa jäistä koppuraa. Nyt tarvittaisiin vain muutama lämmin päivä, sadetta ja aurinkoa, niin vaihtuisi vuodenaika. Talvi vain on kuin pitkästyttävä vieras, joka ei tajua lähteä ajoissa. Se vain istuu paikallaan ja jaarittelee loputtomiin isäntäväen tehdessä parhaansa kätkeäkseen haukotuksensa ja kyllästymisensä.

by Ninni

Legenda

Taivas lumisee, valkoinen sataa alas päättymättömältä vaikuttavalla tavalla. Putoavassa lumessa on jotain hypnoottista, se pysähdyttää katsomaan. Ja äkkiä huomaa hetkien kuluneen ja päivän menneen. Näinkö aika katoaa?

Tänään kaupan edessä oli pikkuinen pari variksia. Ne tärkeilivät varisten tavalliseen tapaan, nuo mustanharmaat siivekkäät. Nousivat ilmaan, laskeutuivat jälleen. Ei minulla ollut mahdollisuutta selvittää vaakkujen touhuja sen enempää, tyydyinpähän vain toteamaan tilanteen.

Luen edelleen Robertson Daviesin romaania Velho mieheksi. Eräs henkilöistä, Charlie Iredale (myöhemmin pappisuralle päätynyt) lukee siinä Jacobus de Voraginen Kultaista legendaa, eli Legenda aureaa. Sitä ei muuten ole tietääkseni vieläkään käännetty suomeksi. Ja yrittää sopii löytää sitä mistään muusta kirjastosta kuin yliopiston! Minusta on hämmästyttävää sivuuttaa Legenda noin vain, se kun on avain keskiaikaiseen ajatteluun ja sen ymmärtämiseen. Mutta tuosta viis, julkaistaan mieluummin jonkun aivottoman kiekkoilijan tai apukoululaisen formulakaaharin elämänkerta, sillä sitähän kansa ostaa.

Muisto

Isoisäni kädet. Luonnontieteilijällä kädet kuin runoilijalla, elämän loppua kohti hyvin kapeat ranteet, pitkät ja hoikat sormet. Nuoruudessa isoisä sai sormensa isoäidin vyötärön ympäri. No, kuten sanottua: pitkät sormet, kookkat kädet, pieni ja hoikka nainen.

Vanhuudessa isoisä piti kelloa joskus paidan hihansuun päällä. Se olisi saattanut muuten tipahtaa. Kaikki liha oli kulunut pois ja ihminen oli pelkkää henkeä.  

by Ninni

Venymisestä, osa II

Viime postauksessa venyttiin. Ja eilen venyttiin uudestaan, tosin tällä kertaa ei ruumiillisessa mielessä, vaan sielullisesti. Pinnani nimittäin venyi ja paukkui. Inhoan autoani, tarkalleen ottaen siis sen likaisuutta ja epäjärjestystä. Joku älypää voisi kysyä, että miksi en sitten tee asialle jotain. Se onkin helpommin sanottu kuin tehty.

Yleensä automatkojeni loppupuolella saan hyveellisyyspuuskan ja alan suunnitella kuinka siivoan autoni Ennen Kun Seuraavan Kerran Lähden Liikkeelle. Päätän tämän olleen viimeinen kerta sotkuisessa ajoneuvossa. Päätös vain tuppaa unohtumaan ennen seuraavaa autoilua. Alan miettiä autotallin imurin tuntematonta sijaintia, käsien likaantumista siivoushommassa ja kaikkea sellaista – sitten herpaannun.

PuoLiskoisen pitäisi käyttää autoni pesussa. Hän tietää minun vihaavan autopesuloita. En ole kertaakaan elämässäni ollut yksin autopesulassa, vaan aina olen ollut vain jonkun seurana. En pidä katsastuksistakaan. Kerran katsastutin autoni itse, kun PuoLiskoinen oli sairaana. Silloin kaikki meni vikaan, se oli kertakaikkisen nolo kokemus.

Paaston aikaan kuuluu pyrkimys hillitä pahaa luontoaan. Minäkin olen, kärsivällisenä kuin karitsa, yrittänyt vain antaa pinnan venyä katkeamatta. Saatan puhista kiukusta, mutta vain sisäisesti. Ulkonaisesti on huulilla marttyyrin hymy.

Kirjan siivellä Kanadaan

Luen Robertson Daviesia ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Meneillä on romaani Velho mieheksi. Vanha Kanada, eritoten vanha Toronto, herää siinä eloon. Provinsiaalisuus, ihmisten hienostumattomuus yhdistyneenä vilpittömyyteen – se kaikki. Itse velho on todellakin velho, eli lääkärinammatin harjoittaja. Kirja on kehitysromaani, joka sulkee sisäänsä monia teemoja uskonnollisesta pohdiskelusta äärimmäisen maalliseen.   

by Ninni

Venymisestä

Kevään tulon huomaa monista asioista. Autokatos on luopunut lumivaipastaan: se on rojahtanut toiselle puolelle yllättävän suureksi keoksi. Päivisin lumi lämpenee ja sulaa, lintujen ääniä kuuluu aina vain enemmän. Ja balettitunnilla on aina vain vähemmän osallistujia!

Eilen oli venyttelytunti. Osallistujamäärä oli ruhtinaalliset viisi (plus kaksi vetäjää). Aluksi tuntui vaikealta ”vain” venytellä. On vaikeaa luopua siitä tunteesta, että on tehtävä jotain enemmän, nopeammin, raskaampaa. Samalla kun ruumis venyi, niin myös aika alkoi venyä. Minuutit muuttuivat pitkiksi. Oli pakko vilkuilla kelloa. Kello unohtui vasta kun suostui ruumiineen siihen rytmiin, venymisen rytmiin, rauhalliseen tekemiseen. Tuntui luonnolliselta laittaa silmät kiinni. Onneksi ei sentään tullut uni!

Kirjastokuvio

Kävimme Raision kirjastossa. Lainasin C.S. Lewisin 365 päivää C.S. Lewisin kanssa – kokoelma miehen mietteitä useista hänen kirjoistaan poimittuina. Käteni hamusi hyllystä myös Marcus Chownin kirjan Päättymättömät päivät kuolleena. Olen lukenut sen aikaisemminkin ja silloin se häiritsi mielenrauhaani – miksi siis otin sen uudestaan? Ihminen on mysteeri itselleenkin.

DeLillo-kausi päättyi Cosmopolis-romaaniin. Maailmaan mahtuu yhtä monta kokemisen ja elämisen tapaa kuin on ihmisiäkin. En voi sanoa kadehtivani romaanin päähenkilöä, nuorta raharuhtinasta Eric Packeria. Jatkuva pörssi- ja valuuttakurssien vahtaaminen on mielestäni pahimmanlaatuista orjuutta. Mielenrauhasta ei voi puhuakaan.

Voiko ihminen olla samanaikaisesti etuoikeutettu ja orjuutettu? Minä uskon, että voi. Jokin aika sitten luin suomalaisen ”päässeen” Forbesin miljardöörilistalle 1,3 miljardin dollarin omaisuuksineen. Miljardissa on yhdeksän nollaa. Onko tuollainen omaisuus enää missään suhteessa inhimilliseen todellisuuteen? Tuollaisen kanssa saisi ponnistella säilyttääkseen kosketuksen siihen maailmaan, jota muu ihmiskunta elää.    

by Ninni

Valkoinen

Keskiviikko oli Valkoinen. Tällainen päivä voi oikeastaan olla vain maaliskuussa. Talvi kääntymässä vaivalloisesti kevääksi, aamun kylmä vaihtunut päivän sulaksi tieksi ja vetiseksi lumeksi. Valkoinen taivas, valkoinen maa, jo sulavan lumen tuoksu.

Minä ajoin kirjastoon. Oma taivas oli saapunut sinne. Ihme on tapahtunut: Lovely bones on todellakin käännetty suomeksi. Ostin sen joskus kauan sitten ja 2000-luvun kuluessa ehdin jo unohtaa koko opuksen. Nyt se on kuitenkin elokuvateattereissa elokuvana ja yllätys, yllätys: myös suomennettuna romaanina. Romaanin päähenkilö on kuollut jo ennen romaanin alkamista: 14-vuotias Susie Salmon on raiskattu ja tapettu tyttö, jonka taivaselämää – ja perheen selviytymistarinaa – lukija saa todistaa.

Kirjastolainen suositteli minulle Helena Henschenin teosta Rikoksen varjossa. Se kertoo ruotsalaista yhteiskuntaa järkyttäneestä rikoksesta, 1930-luvun tragediasta: poliitikko Hjalmar von Sydowin ja kahden palvelijattaren raa'asta murhasta. Syyllinen on uhrin oma poika, joka amokinsa lumossa tappaa myös vaimonsa ja itsensä. Ja miksi näin?  

Kirjaston väki on eläinrakasta. Lemmikkejä on ollut tai on vähän jokaisella. Lainauksen lomassa on mukavaa vaihtaa eläimellisiä kuulumisia. Muilta eläimellisiltä saa myös hyviä vinkkejä nelijalkaisten hoidossa. Kirjastolaiset taitavat olla enemmänkin kissaihmisiä. Minäkin voisin kai muuten olla, mutta allergia estää.

Lainasin myös Kyllikki Villan Elämän korkean keskipäivän.