Kävin kotikuntamme kirjastossa tänään. Löysin Barbara Pymin Syksyisen seurueen ja lainasin sen. Elokuvahyllystä nappasin mukaani Päätalo-elokuvan, jota en onnistunut näkemään valkokankaalla sen ollessa tuore tapaus.
Joosef ja viikunapuu
Suuri Viikko on alkanut. Suuren maanantain teemana ovat vanhan liiton patriarkka, kaunis Joosef, ja viikunapuun kuivattaminen. Joosefin muisteleminen on ylimaallisen nöyrästi kestettyjen koettelemusten muistelemista: Joosefin monet veljet järjestivät kateuksissaan hänet orjaksi Egyptiin ja Potifarin vaimo vankeuteen. Joosef on myös opetus kiusauksen voittamisesta juostessaan pakoon Potifarin vaimoa. Ylpeä tai machokukkoiluun taipuvainen mies ei tekisi niin, ei ”lähtisi lipettiin”. Tällainen tapa toimia vaatii nöyrää luonnetta. Liian moni meistä on aina valmis vastaamaan todelliseen tai kuviteltuun haasteeseen, olipa se sitten tilaisuus riidanhaastoon nakkikioskijonossa tai tilaisuus edetä työuralla terävin kyynärpäin.
Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat ihmetelleet viikunapuun kovaa kohtaloa, Kristuksen ankaruutta puuparkaa kohtaan. Munkki Serafimin Tie ylösnousemukseen kuitenkin kertoo viikunapuun kuivattamisen olleen symbolinen ja profeetallinen teko – kyseessä on synnin kuivattaminen. Lähi-idässä esiintyvien käsitysten mukaan itse hyvän- ja pahantiedonpuu olisi ollut viikunapuu. Viikunan lailla on syntikin takertuvaa ja tahmaista, hetkellisen nautinnon antavaa.