Kevään tulon huomaa monista asioista. Autokatos on luopunut lumivaipastaan: se on rojahtanut toiselle puolelle yllättävän suureksi keoksi. Päivisin lumi lämpenee ja sulaa, lintujen ääniä kuuluu aina vain enemmän. Ja balettitunnilla on aina vain vähemmän osallistujia!

Eilen oli venyttelytunti. Osallistujamäärä oli ruhtinaalliset viisi (plus kaksi vetäjää). Aluksi tuntui vaikealta ”vain” venytellä. On vaikeaa luopua siitä tunteesta, että on tehtävä jotain enemmän, nopeammin, raskaampaa. Samalla kun ruumis venyi, niin myös aika alkoi venyä. Minuutit muuttuivat pitkiksi. Oli pakko vilkuilla kelloa. Kello unohtui vasta kun suostui ruumiineen siihen rytmiin, venymisen rytmiin, rauhalliseen tekemiseen. Tuntui luonnolliselta laittaa silmät kiinni. Onneksi ei sentään tullut uni!

Kirjastokuvio

Kävimme Raision kirjastossa. Lainasin C.S. Lewisin 365 päivää C.S. Lewisin kanssa – kokoelma miehen mietteitä useista hänen kirjoistaan poimittuina. Käteni hamusi hyllystä myös Marcus Chownin kirjan Päättymättömät päivät kuolleena. Olen lukenut sen aikaisemminkin ja silloin se häiritsi mielenrauhaani – miksi siis otin sen uudestaan? Ihminen on mysteeri itselleenkin.

DeLillo-kausi päättyi Cosmopolis-romaaniin. Maailmaan mahtuu yhtä monta kokemisen ja elämisen tapaa kuin on ihmisiäkin. En voi sanoa kadehtivani romaanin päähenkilöä, nuorta raharuhtinasta Eric Packeria. Jatkuva pörssi- ja valuuttakurssien vahtaaminen on mielestäni pahimmanlaatuista orjuutta. Mielenrauhasta ei voi puhuakaan.

Voiko ihminen olla samanaikaisesti etuoikeutettu ja orjuutettu? Minä uskon, että voi. Jokin aika sitten luin suomalaisen ”päässeen” Forbesin miljardöörilistalle 1,3 miljardin dollarin omaisuuksineen. Miljardissa on yhdeksän nollaa. Onko tuollainen omaisuus enää missään suhteessa inhimilliseen todellisuuteen? Tuollaisen kanssa saisi ponnistella säilyttääkseen kosketuksen siihen maailmaan, jota muu ihmiskunta elää.