Tekijä: Ninni

by Ninni

Olemisen ajattelemisesta

Normaalisti omaa olemistaan ei edes ajattele. Sitä ei ajattele olevansa neliraajainen, hengittävä olento, jonka sydän lyö ja joka nielee nestettä ja kiinteää ravintoa. Sairaana omaa fyysistä olemistaan ei voi olla ajattelematta. Pitää tipsuttaa varpaillaan ja silti kipeät jalat muistuttavat itsestään. Kaikki tekeminen keskeytyy usein – pitää niistää. Juomisesta ja syömisestä on mennyt ilo kurkkukivun myötä. Heikkous saa yksinkertaisimmatkin tehtävät tuntumaan valtavilta haasteilta.

PuoLiskoinen kävi tänään apteekissa hakemassa minulle Posinovaa. Tavallisesta kaupasta hän toiauringonhattu-uutetta. Sen tehosta ei kai ole mitään todisteita, mutta aina jossakin pisteessä pelkkä toivo riittää minun kohdallani ostopäätöksen tekemiseen. Oikeastaan ymmärrän huuhaaseen hurahtavia ihmisiä. Jos olo on tarpeeksi epätoivoinen, niin ihminen tekee vieläkin hullumpia asioita kuin vain ostaa pienen pullon auringonhattu-uutetta.

Olin niin väsynyt, etten edes jaksanut raivota siitä kuinka huonot valikoimat Myllyn Prismassa tänään oli. PuoLiskoinen soitti minulle sieltä väliaikatietoja: ”tätä ostoslistassa ollutta tuotetta ei ole täällä, eikä tuotakaan..” Normaalisti jaksaisin saada yksinäisen raivokohtauksen, joka ehkä ottaisi pienen monologin muodon, mutta nyt en jaksa. Olkoon kauppa vaikka tyhjä, mitäpä siitä.

N-koirat alkavat iloisen jatsauksen ympärilläni minun raahautuessani makuuhuoneesta, työhuoneesta tai olohuoneesta niistämään nenääni. Leikkimielialani ei vain nouse kovin korkealle, jaksan vain hellitellä ”Diiskua” ja ”Duppua” hetkisen sohvalla. Koirat tuntuvat tajuavan sairauden saapuneen ja leikkivät keskenään. Sitten tuleekin jo uni.

 

by Ninni

Empaattinen luonne

Minä sairastan. Kurkku on kipeä, nuha vaivaa, vilunväreet kulkevat pitkin vartaloa. PuoLiskoinen viisaasti huomasi, että erilaiset tulehdukset (rakkojen repimisestä tulehtuneet jalat, esimerkiksi) heikentävät yleiskuntoa tehokkaasti ja silloin on alttiimpi kaikelle muullekin sairastamiselle. Näinhän sen täytyy olla.

Aloitin aamun saavimaisella teekupillisella ja YleTeeman Kauppa-Lopolla. Sitten jatkoin sunnuntain viettämistä nukkuen. Neljän aikaan iltapäivästä kampesin itseni ylös syömään jotakin. Niisku ilmeisesti on niin empaattinen luonne, että sairastaa kanssani ihan pelkästä myötätunnosta: se oksensi sohvalle. PuoLiskoisen tehtäväksi jäi korjata työn tulos pois, koska minähän olen sairas et cetera. Kummallista kuinka eläimet aina tuntuvat valitsevan sohvan tai sängyn oksentamisensa paikaksi. Ehkä pehmeällä alustalla on miellyttävämpää voida pahoin?

Luen Felix Jusupovin kirjaa Ennen maanpakoa. Joskus sen sanat tuntuvat kovin varovaisesti ja tarkoin asetelluilta. On tunne kuin niiden taakse kätkeytyisi vielä paljon enemmän.

Yleisön pyynnöstä..

.. tarjoan muutaman kuvan N-koirista. Ensimmäisessä Nuppu toteuttaa itseään jukertamalla Niiskun pantaa..

Toisessa pidetään pientä paussia leikin lomassa..

 

by Ninni

Kiinalaisia askeleita

Nyt maksan hintaa torstaisesta hulluttelusta. Kävelin aerobicciin, sain valtavat rakot jalkoihin ja sorruin repimään ihon niistä pois. Eilinen päivä oli tuskaa ja tämä päivä on ollut vielä pahempi. Balettiin en ole päässyt, enkä kirjastoonkaan. Kaupassa oli pakko käydä ja sen retken tein onnahdellen PuoLiskoisen jättisuurissa, taivaansinisissä crockseissa. Jotain niiden koosta kertoo kai sekin, että ne ovat PuoLiskoisellekin reilun kokoiset, joten minun jaloissani ne näyttivät suorastaan jättimäisiltä. Oli miten oli, niin ainakaan niissä ei ole kantapään päällä mitään ja siksi niillä oli kätevää tepsutella. Jos jostain olisin sauvat saanut, niin olisin varmaan voinut hiihtää niillä.

Liikkuminen käy hitaasti, askel askeleelta. Kuinka hieno asia onkaan terveys ja kuinka itsestään selvänä sitä usein pitää. Tipsuttelen lyhyitä, kiinalaisia askeleita päkiöilläni ja se rasittaa jalkoja. On pidettävä taukoja, annettava jalkojen levätä. On antauduttava hitauden rytmiin, ammennettava kärsivällisyyttä jostain tuntemattomasta reservistä. Lasken päiviä: maanantaina pitää tehdä tuo-ja-tämä, silloin on pakko olla kunnossa. Voinko käskeä ihoni kerroksia parantumaan, voinko komentaa luontoa toimimaan tahtoni mukaan?

Kuviot

N-koirilla on omat kuvionsa. Yksi niistä on lemmekäs kuvio: Niiskun juoksu on nyt siinä vaiheessa, että se kokee Nupun tavattoman viehkoksi, tai ainakin oivaksi poikakoiran korvikkeeksi. Nuppu ei näistä hempeistä huomionosoituksista piittaa, sen mielessä eivät (vielä) romanttiset haaveet kuki. Muutaman kerran se jaksaa sallia Niiskun lähentelyt, mutta sitten murahtaa ja vaatii oman tilansa takaisin.

Mietin millä nimellä koirat ajattelevat minua. Tuskinpa ne ajattelevat niin, nimi saattaa olla liian abstrakti ajatus koiranaivoille. Ehkä olen niille tuoksu, ääni, tai näky. Ehkä minun nimeni on se-jonka-huulet-tuoksuvat-vaniljalta tai se-jolla-on-pehmeä-ääni. 

by Ninni

Pelkoja monenlaisia

Kevätkauden ensimmäinen aerobic tuli ja meni. Omat jalat veivät minut sinne ja toivat myös pois. Kävely katuvalottomalla tieosuudella ei pelottanut. Joskus yli 20 vuotta sitten se olisi ollut kauhun paikka mielikuvituksen taikoessa kävelyseuraksi kaikki mahdolliset kauhukirjallisuuden hirviöt, mutta keski-ikäistyvä pelkää vain hulluja ihmisten ilmoille eksyneitä karhuja. Tiedä sitten kumpi pelko on aiheellisempi!

Kesken vatsalihasliikkeiden vääntämisen näin lattialla jonkun pienen, mustan eläväisen. Niin kovasti huolestutti, että piti kontata reippaasti tarkastamaan tilanne ennen treenin jatkamista: talvitokkurainen kärpänenhän siinä mönki. Hämähäkin mahdollisuuskin oli niin kauhea, että piti itse varmistaa asian laita.

PuoLiskoinen tekee palveluksen

Jokin aika sitten saatoin blogissakin intoilla, ettei enää kotiimme kirjoja (juurikaan) osteta. Olen edelleenkin samalla kannalla, mutta nyt olen tehnyt kaksi hankintaa tästä huolimatta. Lupaus piti kuitenkin erittäin pitkän ajan! Olisi siitä voinut aiemminkin lipsua, ja tänä aikana olen kuitenkin monet kiusaukset välttänyt.

Tilasin antikvariaatista Sofka Zinovieffin Punaisen ruhtinattaren ja delegoin PuoLiskoiselle Felix Jusupovin Ennen maanpakoa-kirjan hankkimisen, se kun nimittäin piti majaa Raision Kirja-Kissassa aina tähän päivään asti. Oli perusteltua hankkia, koska näitä kuitenkin luen usein, tai ne ovat muuten ehdottoman välttämättömiä.    

by Ninni

Menneisyyden talo

Viime aikoina unet ovat olleet kovin kummallisia. Eivät ne koskaan täysin loogisia ole, mutta nyt pari viimeisintä on ollut selkeästi järjettömiä tai muuten vain häiritseviä.

Palaan unissani siihen taloon, jossa asuin vuosina 1977-1982. Jostakin syystä näen siitä paljon unia. Unessa olen sen ikäinen kuin olen nyt, mutta silti touhuan jotain (lapsekasta?) pihalla ja talon takana olevassa pienessä metsikössä. Viimeisimmässä unessa taloa oli laajennettu. Keskustelin nykyisten omistajien kanssa – miellyttävä vanha pariskunta – mutta salaa inhosin heidän tekemäänsä rakennustyötä. Sisustusvärit olivat kuin sairaalasta: paljon valkoista, vaalean harmaata, neutraaleja värejä. Kehuin kuitenkin kohteliaasti.

Unissani on myös usein hämmentäviä kokomuutoksia. Joku normaalisti pieni asia – esimerkiksi koira – onkin jättimäisen suuri, epäluonnollinen. Katsoimme PuoLiskoisen kanssa elokuvaversion Gulliverin retkistä, joten ehkä se on jäänyt mielen pohjalle vaikuttamaan ja näyttämään nukkujalle kääpiöitä ja jättiläisiä.   

by Ninni

Ainoa kaipaamisen arvoinen

Luen Jörn Donnerin kirjaa Minetten rakkaus. Donner on siinä käyttänyt materiaalinaan isoäitinsä Minette Munckin tarinaa. Nuorena naisena Minette Munck oli kihloissa kahteenkin otteeseen orientalistiksi halajavan, köyhän mutta kunnianhimoisen Karl Enebergin kanssa. Rakkaus ei koskaan saavuttanut täyttymystään: rakastavaisten polku oli siroteltu täyteen esteitä. Suuri este oli tytön äiti, jolla oli omat epäilyksensä vähävaraisen vävyehdokkaan suhteen ja muita aivan yhtä suuria esteitä olivat rakastavaisten omat epäilykset, empimiset, soutamiset ja huopaamiset.

Pariskunnan kirjeenvaihto on kiinnostavaa luettavaa. Tunteet ovat aina samat, ajasta viis ja paikasta, mutta niiden sovelias ilmaisutapa on muuttunut noin 150 vuodessa aivan toiseksi. Eneberg tuntee selvää turhautumista ”Neitinsä” epäröintiä kohtaan, mutta nykymiehen tavoin hän ei voi ilmaista sitä suoraan. Herrasmiehenä kielteisetkin tunteet kiedotaan kukkasiin. Ja miksi ei? Ehkä olisi parasta säilyttää tietty decorum ihmisten välisissä suhteissa? Tämän päivän ihmisten viestintä vaikuttaisi 1860-luvun ihmisistä varmaankin brutaalilta ja hiomattomalta.

Minette päätyi naimisiin leskimiehen, Otto Donnerin kanssa. Eneberg kuoli nuorena eräällä tutkimusretkellään. Jörn Donnerin isoäidille muisto nuoruudenrakkaudesta säilyi pitkään tärkeänä, mutta miksi – sitä voisi kysyä? Jos rakastavaiset olisivat saaneet toisensa, niin olisiko avioliitosta tullut onnellinen? Muistelemmeko kaikista tärkeimpänä vain sitä, mitä emme koskaan ole saaneet? Saavuttamatta jäänytkö on ainoa kaipaamisen arvoinen. Saavuttamattomaan on mahdollista liittää kuvitelmien tasolla kaikki hyvä ja kaunis. Saavutettu haave sen sijaan muuttaa luontoaan heti törmätessään todellisuuteen.

Minetten rakkaus ja Elävät ja kuolleet: kaksi erilaista kirjaa, mutta kumpainenkin pyrkii kertomaan menneen ajan ja paikan tarinoita.   

by Ninni

Unitauti

Tänään oli kevätkauden ensimmäinen balettitunti. Mukavaa, koska olenkin jo ehtinyt kärsiä vieroitusoireista! Mukavaa siksikin, että sarjat eivät enää olleet samoja kuin joulukuussa, vaikka joululoman ajan yllämme häälyi vanhoilla sarjoilla jatkamisen uhka. Uudet ovat lyhyempiä kuin ne joulukuiset ja niissä on paljon nopeita käännöksiä ja haastetta tasapainoaistille. Yritin venytellä todella huolellisesti ennen tuntia, ettei loman laiskottelu kostautuisi kipeinä lihaksina huomenna.  

PuoLiskoista ja minua vaivaa unitauti: saimme itsemme ylös vain vaivoin, vaikka päivä oli jo puolessa. Vetelyys kostautui kirjastokäynnillä, kun en ehtinyt muuta kuin pikaisesti hakea varaamani elokuvan. Kaikkinainen hyllyjen pönkiminen täytyi jättää suosiolla seuraavaan kertaan. Elokuva Poreilua Pariisissa helpotti hiukan tyytymättömyyttä torsoksi jääneestä kirjastoreissusta.

Tällä hetkellä luen (uudemman kerran) Sarah Churchwellin teosta Marilyn Monroen monta elämää. Se kestää useammankin lukukerran ja oikeastaan vasta nyt se on synnyttänyt minussa kysymyksen ihmisen identiteetistä. Onko kenenkään ihmisen identiteetti oikeasti syntynyt, vai onko se sittenkin luotu? Ja luodaanko se aina uudestaan, joka päivä? Mikä merkitys toisilla ihmisillä on sen kuvan kanssa, joka meillä on itsestämme?

Pohdimme sellaisia asioita kuten identiteetti, koska meillä on sanat – käsitteelliset valmiudet – pohtia niitä. Oleminen ja minuus eivät nykyisin ole jotakin itsestäänselvää ja siksi tarpeettomia edes nimetä, vaan niihin tuntuu sisältyvän lukemattomia ristiviitteitä ja merkityksien moninaisuutta.

Leivontalauantai

Mantelinen kakkupohja on valmis: vietetään leivontalauantaita. Molemmat N-koirat* ovat olleet sylissä ja kylpivätkin toissapäivänä – eivät tosin aivan vapaaehtoisesti, mutta kuitenkin! 

*) N-koirat = Nuppu ja Niisku, iloinen kaksikkomme.     

by Ninni

Miten katsoa, miten nähdä

Viimeaikaisesta kirjavuoresta ansaitsee tulla esitellyksi todellinen helmi: Hannu Mäkelän Elävät ja kuolleet. Kertomus lähtee liikkeelle valokuvasta. On valokuva, on mies peittoon kääriytyneenä, sängyllä makaamassa – nukkumassa kenties? On nainen, tai pikemminkin naisen paljaat jalat. Ne näkyvät kuvan etualalla. Ne heijastuvat peiliin asunnossa, joka on sievän ja siistin oloinen. Kuva on Helsingin Kalliosta, yhdestä monista sen hellahuoneista ja vuosi on 1928. Mutta mikä on kuvan tarina? Keitä siinä on ja miksi?

Mäkelä katsoo kuvaa tarkkaan ja onnistuu siinä sivussa ehkä opettamaan lukijoillekin jotain valokuvan katsomisen taidosta. Kiireinen voi kulkea ohitse asioista, jotka malttavaisempi huomaa. Kuvia pitäisi kunnioittaa ja katsoa ajan kanssa. Ja katsomisen lisäksi pitäisi myös nähdä.

Mäkelän kirja tuo itselleni mieleen muistuman hänen (ex)puolisonsa Anna Kortelaisen Virginiestä. Tässäkin metsästetään aaveita, ajan virtoihin hukkuneita. Lähtökohdat vain ovat tukevampia kuin Kortelaisen teoksessa.

Kirjan ensimmäinen osa on fiktiivinen kuvitelma kuvan henkilöistä, Matildasta ja Yrjöstä. Fiktion jälkeen siirrytään arkistoihin ja kovien faktojen pariin.

Tämä kirja antoi minulle mustat silmänaluset, joten se kertonee tarpeeksi sen kiehtovuudesta. Noinkohan tämän kirjan lukemisen jälkeen mikään vanha valokuva on ”vain” valokuva?

by Ninni

Toinen maailma

PuoLiskoisen loma jatkuu. Me käytimme siitä muutaman tunnin kirjastokäyntiin ja ruokaostoksiin. Raision kirjastossa on korkeat, kapeat ikkunat, joista ulkona oleva näkee ihmisiä kirjahyllyjen välissä, ihmisiä kirjat kädessä, ihmisiä istumassa ja lukemassa. Ulkona on sinisyys, tammikuinen kylmyys, ja lasin takana toinen maailma: keltainen valo ja lämpö, joka kutsuu.

Lainasin nunna Ksenian toimittaman kirjan Pyhä Johannes Kronstadtilainen. Alaotsikko kertoo kyseessä olevan kuvauksen pyhän elämästä ja otteita hänen päiväkirjastaan. Lainasin myös Mikko Heikan esseekokoelman Paratiisi ajattelee meissä ja Sarah Lacyn The facebook storyn. Viimeinen sopiikin minulle, koska naamakirjailenhan itsekin.

by Ninni

Tämän valkoisen maailman hiljaisuus

Katson ulos ikkunasta ja näen vaahteramme oksilla paksun kerroksen lunta. Se näyttää niin hämäävän painavalta – sitä ihmettelee kuinka puu ollenkaan pysyy niin suoraryhtisenä taakkansa alla. Silmä ei näe, että kyseessä on kevyt pakkaslumi. Se näyttää paksulta ja painavalta, mutta on oikeasti kevyempää. Yksi pyyhkäisy ja se lentäisi kuin tomusokeri. Sitä pyyhkäisyä en vain tahdo tehdä. En tahdo rikkoa tämän valkoisen maailman hiljaisuutta.  

Lumen valkoisuus on nyt myös tuijissa ja koivuissa. Männyn kylkikin on saanut kuorrutteen. Lumipeitteisten männynlatvojen yläpuolella on pastellinvärinen talvitaivas. On kaunista ja niin rauhallista.

Hyviä enteitä

Minä en ennusta teenlehdistä enkä korteista, mutta kenties koirien käytöksestä voisi vetää jotain suuntaviivoja tulevaan? Kaksi karvaista ystäväämme kestivät hyvin elämänsä ensimmäisen vuoden vaihtumisen. Maaseudulla asumisessa on etunsa: kukaan ei tule meidän pihallemme rakettiriehumisineen tai muine mekastamisineen. Naapuristossa ammuttiin taivaalle yksi jos toinenkin valotähti, mutta meidän pienet ystävämme nukkuivat niistä huolimatta levollisina läpi yön.

Ehkä koirien käytös on hyvä enne. Ehkä se tarkoittaa tyyntä suhtautumista arkipäivän ongelmiin ja kykyä jättää huomiotta ärsyttävät asiat? Mistäpä sen tietää, ehkä Nupun ja Niiskun rauhallisuus tarkoittaa myös sitä, että ensi vuonna me kaksijalkaiset emme välitä niin paljon kaikesta näennäisestä loistosta ja paukkeesta, vaan keskitymme olennaiseen?