Tekijä: Ninni

by Ninni

Intohimoton

PuoLiskoisen harrastuselämän seuraaminen täyttää minut haikealla kateudella. Ei pahansuopaisella sellaisella, vaan lähinnä kaipaavalla "kunpa minäkin"-kateudella. Miehen metsästysretket alkavat useimmiten hyvin aikaisin aamulla. Ei hänelle ole harvinaista herätä ennen aamukuutta valmistautumaan. Edellisenä iltana hän on saattanut valvoa pitkään ja yöuni on voinut jäädä muutamaan tuntiin. Silti aamusta metsämies on tikkana ylhäällä, silmät kirkkaina ja täynnä tarmoa. 

Minulla ei ole vastaavaa intohimoista suhdetta oikeastaan mihinkään. Pidän tietysti baletista paljon, mutta silti lauantaiaamun herätykset ovat minulle tuskaa. Piristyn siitä päivän mittaan, mutta itse herääminen on inhottava prosessi. En ole kuten PuoLiskoinen – en singahda sängystä ylös virtaa täynnä. 

Joku ulkokohtaisesti ajatteleva voisi sanoa minun suhtautuvan intohimoisesti lukemiseen, mutta se ei olekaan harrastus tai muu "aktiviteetti", se on elämää. Ei kai kukaan väittäisi suhtautuvansa intohimoisesti hengittämiseenkään?

Jonain päivänä voin kenties löytää oman intohimoni, mikä se sitten onkaan. Kaikki eivät kuitenkaan löydä sitä koskaan. Monessa muotissa on meidät ihmiset valettu. 

Piileskelyä ja ahkerointia

PuoLiskoinen teki tänään suurtyön: hän pesi kotikultamme ikkunat. Nyt näyttää siltä kuin ikkunoita ei olisi ollenkaan. Kaikki on niin kirkasta, on kuin maiseman ja meidän välillämme ei olisi mitään. Minun mieheni pesee ikkunat jättämättä niihin raitoja. Samaa ei voi ikävä kyllä sanoa minusta. 

Piileskelin suljetun oven takana PuoLiskoisen urakoidessa. Pelkäsin nimittäin ikkunoiden väliin pesiytyneitä ampiaisia. Mielikuvissani näin laumoittain vihaisina pörrääviä pikkuhirviöitä ahdistelemassa meitä täällä kotona, enkä tahtonut kohdata sitä uhkakuvaa. Onneksi mitään elossa olevia vihulaisia ei löytynyt tällä kertaa. 

by Ninni

Liian monet häät

Neljät häät ja yhdet hautajaiset on elokuva, josta Kuuluu Pitää. Yritin katsoa sitä, oikein todella yritin, mutta sorruin pikakelaukseen. Tylsempää ja puisevampaa tekelettä on vaikea kuvitella. Kolmikymppistä poikamiestä esittävän Hugh Grantin teinipoikamainen sönkkäys ja änkyttely ei ole söpöä vaan lähinnä tuskastuttavaa.

Melkein kaksituntinen elokuva etenee verkkaisesti kirkkokohtauksesta toiseen. Kaikkein kuluneimmat häävitsit ovat ahkerassa käytössä: sormukset hukannut bestman, sanoissaan sekoileva pappi, omituiset pöytäpuheet, ylipukeutuneet kermakakkumorsiamet. Suuri osa huumorista rakentuu myös sen varaan, että Grantin esittämä "ikuinen häävieras" on aina vähällä myöhästyä ystäviensä häistä. Kolmekymppisenä hän ei ole vielä oppinut pitämään herätyskelloa käden ulottumattomissa varmistaakseen heräämisensä.

Kai vika on sitten minussa, koska Neljät häät on virallisesti Hauska Elokuva ja kuten sanottua siitä Kuuluu Pitää. Itse kuitenkin kiitän Luojaa (ja vähän insinöörejäkin) kaukosäätimen pikakelausnappulasta.

Kärsittyäni liian monista häistä ja turhan harvinaisista hautajaisista siirryin kirjojen pariin. Luin Hadley Freemanin kirjan Käsilaukun syvin olemus. Freeman on lontoolaistunut amerikkalainen, jonka kirjoituksia on nähty esimerkiksi Ellessä, Voguessa ja Guardianissa. Kirja on kevyt ja huumorintajuinen läpiluotaus muodin oikuista. Mitä aurinkolasit kertovat kantajastaan ja miksi naiset haluavat ostaa aina vain uusia käsilaukkuja? Tällaisiin kysymyksiin Freeman vastaa lystikkäällä tavalla. Tämä kirja on varmasti parhaimmillaan kesälomakirjana, mukana rannalla tai lomamatkalla. Mitään hegeliä tai wittgensteinia se ei ole, mutta omassa kategoriassaan kelpo luettavaa. Loppua kohti vaatteiden, asusteiden ja tyyliasioiden vatvominen alkaa jo hiukan puuduttaa. 

by Ninni

Monta tapaa kuunnella musiikkia

Tänään oli kevään viimeinen balettitunti. Harrastusten loppuminen on eräs kevään merkki, ihan samalla tavalla kuin niiden alkaminen tarkoittaa syksyn saapumista. Viimeisen kerran kunniaksi kaivoin harmaat, paksut talvisäärystimet esiin ja käytin niitä – ei tee mieli ärsyttää polviparkaa kylmällä enää yhtään enempää. Ja tänään oli auringonpaisteesta huolimatta kylmä päivä, kiitos reippaana puhaltavan pohjoistuulen.

Baletinopettaja kehottaa usein kuuntelemaan musiikkia. Musiikin tempo ja sävelkulut vaihtelevat ja pitäisi "kuulla" se, missä vaiheessa taivutetaan alas, alas kohti lattiaa ja missä vaiheessa pitää suoristua, nousta ylös ja taivuttaa selkää kauas taakse. "Ettekö te kuule sitä" kyseli opettaja hillityn epätoivon vallassa. Pää on säädettävä uudelleen alkaessaan kuunnella musiikkia eri tavalla kuin normaalisti. On monta tapaa kuunnella musiikkia. On se kotikuuntelutapa: hajamielinen, nauttiva, fyysiseen liikkumattomuuteen yhdistyvä nojatuolikuuntelu. Sitten on baletin tapa kuulla musiikkia: yritys yhdistää se omiin liikkeisiin, liikesarjoihin ja liikkumisen logiikkaan.

Kävimme kirjastoissakin. Lainasin kirjoja sellaisia kuin Hadley Freemanin Käsilaukun syvin olemus, Eeva-Liisa Mannerin Paetkaa purret kevein purjein ja Georges Perecin Tiloja / avaruuksia. Mannerin runouteen en kyllästy koskaan. Melkein kauhistuttaa ajatella kuinka kauan olen pitänyt siitä – sitä tuntee itsensä muinaiseksi muumioksi ja luultavasti ihan aiheellisesti.

Muurahaisviisaus

Muurahaisten vilinä on vähentynyt dramaattisesti otettuamme myrkyt käyttöön. Kovin hiljaiselta vaikuttaa niiden entinen temmellystanner. Muutama hassu hoipperehtiva näkyy aina välillä, mutta niiden kunnian päivät ovat ohi.

Inhoan muurahaisia, mutta tavallaan ihailen niiden sitkeyttä ja muurahaisviisautta. Ne toimivat kollektiivina. Jos yhden tappaa eivät muut siitä juuri hätkähdä. Ne jatkavat toimimista kohti päämääräänsä. 

Jos niitä hätyyttää sormella niin ne väistelevät. Kuolemanpelkoa niillä ei kuitenkaan ole, eikä kykyä laskelmoida asioita pitkällä tähtäyksellä. Ne menevät pelotta kaappeihin ja paikkoihin, joihin ihmisen harkinnalla varustettu olento ei ikinä menisi. Mietin sitä eilen: jos olisin muurahainen niin en menisi suljettuun, tuntemattomaan ja pimeään tilaan. Enhän voisi tietää mikä siellä odottaa, mitkä vaarat ja uhkat. Minä en menisi minnekään pyrkimättä varmistamaan itselleni poispääsyn tukalista paikoista ja tilanteista. 

Muurahaiset sen sijaan elävät ja toimivat hetkessä. Ne eivät ota riskejä siinä mielessä, että riskin ottaminenhan jo ilmaisuna kertoo tietoisesta päätöksestä asettua alttiiksi vaaralle. Ne vain elävät kunnes kuolevat. Se on muurahaisviisautta, niiden viisautta joilla ei vaihtoehtoja ole. 

by Ninni

Muurahaisten Aika

PuoLiskoinen kävi tänään Porissa, mutta jaksoi vielä sen jälkeen tulla kanssani kirjastoon. Edellisellä käynnillä olin selaillut seisaaltani Danusia Stokin kirjaa Kieslowski on Kieslowski ja se jäi vaivaamaan mieltäni – oli pakko mennä lainaamaan se. Kirjassa kuuluisa ohjaaja kertoo elokuviensa taustaa ja kiinnostavia yksityiskohtia niiden tekoprosessista.

Pidän Kieslowskista, mutta oikeastaan lainasin tuon kirjan koska halusin lukea ohjaajan näkemyksiä Veronikan kaksoiselämästä. Hänen mukaansa se ei ole elokuva eliitille, ellei sitten eliittinä pidä kaikissa yhteiskuntaluokissa olevia herkkiä ihmisiä – hyvin ja osuvasti sanottu. Hämmästyttävää kyllä Kieslowskin ensimmäinen valinta Veronikaksi oli amerikkalainen Andie McDowell.

Kieslowskin elokuvamietteiden vastapainoksi lainasin Colin Dexterin Morse-dekkareita. Niitä lukee silmät särkien, kesken ei voi jättää.

"Muura-muurahainen kortta kuljettaa.."

Ja keittiössämme myrkkyä saa. Niinpä niin, on taas Muurahaisten Aika. Kevään ja kesän kuluessa ne tulevat tekemään hyökkäyksiä kotiimme eri kohdista. Alakerrassa ne ovat jo (turhaan) koettaneet onneaan ja joutuneet myrkytetyksi. Nyt ovat vuorossa keittiö ja eteinen. Tunnen jo niiden tavat ja taktiikat viime vuodelta. Muurahaiset ovat pökerryttävän inhottavia enkä jaksa tuntea mitään lämpimiä tunteita niitä kohtaan. Onneksi emme ole uskonnoltamme jainalaisia – silloin emme voisi turvautua myrkkyyn. 

by Ninni

Luista ja unista

Kirkkaan viikon kunniaksi olen aloittanut Doctorow-kauden. Lainasin kirjastokäynnillä Doctorowia hyllyn täyteen ja nyt olen alkanut herkutella kirjallisella saaliillani. Sain juuri luettua Danielin kirjan. Pidin siitä, vaikka se loppua kohti muuttuikin hyvin ahdistavaksi. Kirjassa nuori mies, Daniel, käy läpi lapsuutensa tragediaa: isä ja äiti kuolivat sähkötuolissa syytettynä vakoilusta. Romaanin henkilöiden lisäksi suurta huomiota saa osakseen itse aikakausi: Yhdysvaltojen läpi 1950-luvulla puhaltava mccarthyismin tuuli, joka riepottaa Isaacsonien perheen hajalle. 

Vanhat luut

Kevät on kaunis, mutta luita kolottaa. Tarkemmin sanottuna nivelet ilmoittavat ystävällisesti, ettei vielä ole kesä ja pukeutumisen olisi syytä olla sen mukaista. Huhtikuun hullaannuttamana olen rohkaistunut pitämään ikkunoita auki ja se on ollut aivan liian aikaista. 

Outo uni

Kylmän koetellessa ruumisparkaa ei oikeastaan voi tehdä muuta rakentavaa kuin nukkua. Unet tulevat ja menevät toinen toistaan oudompina. Äskettäin unelmoin ajavani pois tieltä, ohjaavani vankkurini siis ihan tarkoituksella "metsähallituksen puolelle" ja sitä kautta ojaan. Unessani tunsin salaperäistä riemua ajaessani noin hullusti. Toivottavasti tuo ei ollut mikään enneuni.

by Ninni

”Ei ole tietä rauhaan, rauha on tie.”

Katsoin pääsiäisen aikaan Richard Attenborough'n ohjaaman elokuvan Gandhi. Vuonna 1982 tämä elokuva oli oikea Oscar-harava: se sai niitä peräti kahdeksan, muiden muassa parhaan elokuvan palkinnon.

Gandhia ei oikeastaan voi kuvata muuten kuin poikkeusihmiseksi. Hän ei myöskään näytä kuuluneen 1900-luvun maailmaan – aivan kuten ei Äiti Teresakaan. Kuinka moni ihminen oikeastaan olisi valmis näännyttämään itsensä nälkään toisten ihmisten pahuuksien tähden? Ja kuinka moni oikeasti olisi valmis ottamaan iskuja vastaan lyömättä takaisin?

Gandhi kutoi itse omat vaatteensa, ne vähät joita hän käytti. Lähinnä vaatevarasto koostui lannevaatteista ja hartiahuiveista. Yksinkertaisesti puetusta pienestä, laihasta miehestä tuli mieleen riisuttu ihmisyys. Kaikki turha pois otettuna, jäljellä vain olennaisin. Ihmisyys. Niin kevyt vartalo, pelkkää luuta ja nahkaa, pelkkä kehikko tärkeiden elinten toiminnan ylläpitämiseksi. Mitä muuta ruumis oikeastaan on kuin kulkuväline, lihakoti joka mahdollistaa toiminnan? 

Minä olen ollut Gandhin ihailija jo pitkään ja Attenborough'n ohjaama elokuva oli ensimmäinen näkemäni tästä aiheesta. Ben Kingsley oli hämmästyttävän paljon roolihahmonsa oloinen – joku toinen olisi saattanut epäonnistua surkeastikin. 

Pääsiäisen parkkisakko

Me olimme pääsiäisyön palveluksessa PuoLiskoisen kanssa. PuoLiskoinen oli kantamassa lippua ristisaatossa ja minä otin valokuvia. Tällä kertaa jokunen saattoi jopa onnistuakin. Tavallaan on surullista, että pääsiäisyön palvelusta pitää viettää vartiointifirmojen suojeluksessa. Poliisiautokin on usein parkkeerattuna siihen kirkon lähistölle. Mitään erityisen pahaa häiriköintiä en ole itse todistanut, mutta sellaista huutelua esiintyy usein. Ketkähän mahtavat olla vihatumpia uskonnonharjoittajia, kristityt vai muslimit? Minusta joskus tuntuu kuin molempia inhottaisiin tasapuolisesti.

Pääsiäisyön palveluksen tuottamaa iloa ei pystynyt viemään edes automme ikkunaan kello 2:47 tullut parkkisakko! Kyllä se kieltämättä silti hiukan harmitti. Kauppatorin reunusta on PuoLiskoisen mukaan oikea sakkorysä, siinä moni erehtyy parkkeeraamaan väärin. 

by Ninni

Pääsiäispasha, pääsiäisbaletti

Aloitin aamun tekemällä pashan valmiiksi jääkaappiin. Minulla on PuoLiskoisen omin (taitavin) käsin tekemä puumuotti tätä tarkoitusta varten. Jo useampana vuonna se on palvellut hyvin tehtävässään. Pasha saa nyt rauhassa tekeytyä ja huomenna herkuttelemme sillä.

Oli outoa mennä balettiin käymättä kirjastoissa – kirjastothan eivät olleet tänään auki. Tänään baletissa saivat lonkanseudut osakseen kunnollista venytystä. Parittain venytteleminen on varmasti paras mahdollinen tapa lisätä notkeutta. Kampesimme toistemme jalkoja ylös korkeuksiin, venyimme ja viruimme. Tämä olikin kevään toiseksi viimeinen tanssitunti. 

Kotona jatkoin uurastusta lieden ääressä ja leivoin vielä kakunkin.

Pääsiäisbaletti ei voi olla väärin, sillä sehän nyt ainakin on lihan kidutusta sanan varsinaisessa merkityksessä! Sen sijaan katsomani elokuva Nosferatu voi sopia ajankohtaan huonommin. Tuo vuonna 1922 tehty lahja elokuvataiteelle ei onnistu pelottamaan tarkoituksellisesti. Kauhu on vanhentuessaan muuttunut komiikaksi. Kamalaa ei tässä vanhassa elokuvassa ole Max Schreckin esittämä vampyyri, vaan muiden henkilöiden jatkuva tunteiden ylinäytteleminen. Siinä on jotain aavemaista ja kammottavaa. Niin rakkaus kuin viha, pelko ja huvittuneisuuskin tulevat kaikki näytellyksi potenssiin kymmenen. Pitempään katsottuna se alkaa kammottaa. 

Oikeastaan pelottavaa ei ole joku toisesta maailmasta tuleva alien tai vampyyri, vaan todellisuuden hienoiset vinoutumat, vääristymät joita ensin tuskin huomaakaan.   

by Ninni

Oikeita ihmisiä

Olen kirjoittanut Twitteriin jotakin joka päivä. Joskus sitä tehdessä tulee hassu olo. Tavallaan Twitter muistuttaa yksinpuhelua: ihmiset postaavat lyhyitä tilannetiedotuksia tekemisistään ja ajatuksistaan tietäen jonkun saattavan lukea niitä. Melkein todennäköisempää on kuitenkin olla tulematta havaituksi. Paljon on käyttäjien joukossa sellaisiakin tilejä, jotka on luotu pelkästään mainostamistarkoituksessa.

Minulle Twitterin kaltaiset järjestelmät ovat kiehtovia, koska ne antavat mahdollisuuden nähdä ihmisten elämään. En ole tirkistelijä siinä mielessä, että toivoisin lukevani intiimejä salaisuuksia tai juoruja – minä vain tahdon jonkun vakuuden siitä, että minun lisäkseni on oikeita ihmisiä.

Psykiatrian oppikirjat vihjailevat epämiellyttävällä tavalla sosiopatiasta tai muusta ikävästä, jos ihminen kokee olevansa ainoa oikea olemassaoleva ihminen tässä maailmassa. Minusta taas on ymmärrettävää kokea näin, koska emmehän me kokemusperäisesti täysin tunne (ja oikeiksi tiedä) muita ihmisiä kuin itsemme. Olemme itsemme vankeja. Muut ihmiset ovat arvoituksia. 

Minusta arkiset tarinat ovat oikeastaan Twitterinkin parasta antia. Joku äiti, joka vie lapsensa puistoon ja tuskastuu lasten kinasteluun liukumäessä ja kertoo siitä – varsinainen huipputarina minun kannaltani. Tai sitten opiskelija, joka epäonnistuu tentissään, koska on masentunut seurustelusuhteen päättymisestä – siinäkin kappale Todellista Elämää. Ihmisiä, joilla on sukset ristissä maailman kanssa.

Suuren viikon kuluessa..

Olemme ehtineet jo suureen torstaihin asti. Tänään menimme kirkkoon PuoLiskoisen kanssa kello 18. Palveluksen teemana oli 12 kärsimysevankeliumia. Palvelus oli melko pitkä, yli kaksi tuntia, mutta kirkossa aika unohtuu. Olimme kumpikin hämmästyneitä kotimatkalla tajutessamme kuinka myöhä oikeastaan oli.

Evankeliumien luvun aikana kirkkokansa seisoi palavien tuohusten kanssa. Niin monta pientä liekkiä kirkossa, tuikkivien valojen avaruus.

Kirkkorientojen lisäksi minulla on ollut menossa pääsiäissiivous. Onneksi sain sen jo päätökseen! Kiireiden salliessa olen katsellut Kieslowskin elokuvaa Veronikan kaksoiselämä (pidän siitä paljon) ja lukenut Kierkegaardin kirjaa Pelko ja vavistus. Kierkegaard kirjoittaa hyvin, hänen yrityksensä selittää Abrahamin aikomusta uhrata Iisak on ihailtava. Mutta ei se auta, ei se aukea minulle. En ymmärrä – kauhistun pikemminkin. Minulle Kierkegaard tekee karhunpalveluksen.

Laatuisampaa luettavaa on ollut E.L. Doctorowin Maailmannäyttely. Doctorow on yksi niistä armoitetuista romaanikirjailijoista, jotka ovat minulle nirsoilijalle mieleen. Maailmannäyttely kertoo 1930-luvun New Yorkista, sosiaalista nousua tavoittelevan juutalaisen perheen elämästä Bronxissa. Tässä kirjassa on juuri sitä samaa oikean elämän makua jota metsästän Twitteristäkin. Nuori poika, Edgar, katsoo vanhempiaan ja ympäristöään lapsen silmin. Perhe-elämän todellisuutta kuvataan paitsi Edgarin silmin myös muiden perheenjäsenten suilla. Perheen tarinat liittyvät sukujen tarinoihin, ihmiset muodostuvat silloiksi vanhan ja uuden maailman välillä.

by Ninni

Vanhoja tuttavuuksia

Jotkut kirjat ovat sellaisia, että ne on pakko lukea uudestaan ja uudestaan. Hannu Mäkelän kirjoittama Nalle ja Moppe kuuluu tähän joukkoon. Olen nautiskellut tästä kirjasta, sen ajankuvista, Leinon ja L.Onervan muotokuvista. Välillä puolueeton lukija lähtee lomalle – huomaan suuttuvani Onervan puolesta ja asenne Leinoa kohtaan muuttuu vähemmän suopeaksi.

Aikalaiset kuvasivat Leinon ulkomuotoa usein negaation kautta tyyliin "hän ei ollut kaunis mies". Se on kai hitusen parempi kuin sanoa suoraan rumaksi suurta runoilijaa. Mietin mikä onkaan ulkonaisen olemuksen suhde hengen lentoon. Jos Leino olisi kasvoiltaan ja vartaloltaan ollut sadun prinssi, niin olisiko hän ollut yhtä tuottelias ja hyvä runoilija? Leino oli naistenmies, mutta hän ei ollut sitä habituksensa ansiosta, vaan henkensä ja mielensä vuoksi. Hänen elämänsä naiset saivat nauttia niin leikkimielisistä kuin vakavammista heille omistetuista runoista. 

Droitin Esineiden luonto innostaa havaintoihin. Tänään huomasin taas mielenkiintoisen asian: minulla on oikeastaan aina, niin kauan kuin muistan, ollut lyijykynän teroittimena pikkuruinen maapallo. Ei tietystikään yksi ja sama, mutta muoto ja malli on aina sama. Muistan sen jo kouluajoilta, pienen pyöreän maapalloteroittimen penaalissani. Yksi asia siis ainakin on pysynyt ennallaan tässä muuttuvassa maailmassa ja se on vanha ystäväni maapallo. Ja tietysti lyijykynä: minä olen vanhanaikainen enkä ole syttynyt lyijytäytekynistä. Pehmeä B-lyijykynä on edelleenkin suosikkini, vaikka se sotkeekin kädensyrjän mustaksi. 

On ihmisiä, joiden mielestä lyijykynän – etenkin pehmeän – teroittamisessa kuluu turhaa aikaa ja lyijytäytekynä on siksikin parempi. Minusta juuri sillä pikku maapallolla teroittaminen on parasta. Se antaa hyvän miettimistauon, ajatukset siinä orientoituvat samalla kun käsi kiertää kynää teroittimessa. Nenään nousee hyvä puun tuoksu ja korviin tuttu työn ääni.  

by Ninni

Kirjoista ja korteista

Sain tänään pääsiäiskortit postitettua. Ei, en aio laittaa kuvia niistä blogiin, tänä vuonna se olisi suoranaista kidutusta. Korteista tuli nimittäin hyvin alkeellisia. Päiväkotien hoidokit tekevät tyylikkäämpiä. Mutta sille ei nyt voi mitään, täytyy vain toivoa vastaanottajilta suvaitsevaista mieltä. Pysyttelin turvallisessa tiputeemassa lähtemättä yrittämään mitään liian kunnianhimoista. Viime vuonna jonkun oudon hybriksen vallassa yritin jopa luonnostella ristiinnaulittua Kristusta korttiin, mutta siitä ei sen enempää – katastrofaalinen virhe.

Suuren viikon alkamisen kunniaksi mainittakoon myös, että sain PuoLiskoisen ja itseni ilmoitettua kesän ikonimaalauskurssille! Mikään ihan pieni saavutus tämä ei ole, koska kurssit täyttyvät minuuteissa. Kädet tärisivät hermostuksesta, kun näpyttelin netti-ilmottautumisia kaksin kappalein kilpaa kellon kanssa. Palkittiinpa vaiva kuitenkin.

Kuolemasta ja kuolemattomista

Luin Jörn Donnerin laihanluirun kirjan Kuolemankuvia. Kansikuva on kuin suoraan Mullan alla-televisiosarjasta kopioitu – ehkä tarkoituksella? Se jo antaa osviittaa sisällön suhteen, joka ei ole kovinkaan tuoretta tai omintakeista. En pääse eroon siitä häiritsevästä ajatuksesta, ettei tämän kirjan nimi oikeastaan vastaa sen sisältöä. Vanhenevan miehen tarkoituksettomuuden tunteesta voisi olla hyvä nimi, mutta tietysti liian pitkä.

Mielenkiintoisempi tuttavuus on sen sijaan ollut Rogel-Pol Droitin Esineiden luonto. Se avaa uuden näkökulman arkipäivän tuttuihin esineisiin, joita me ihmiset emme edes tajua ympärillämme. Droit onnistuu sanomaan avaimista, katulampusta, suolasirottimesta, klemmarista ja sängystä jotain sellaista, joka oikeasti saa katsomaan näitä esineitä toisin silmin. Onko sänky esine, vai onko se kokonaan toinen tapa olla? Avaruusalus kahden maailman välissä, sanoo Droit. Kun ihmisen asento muuttuu normaalista seisovasta asennosta istuvaan tai makaavaan, niin istumisen tai makaamisen mahdollistava esine on melkein näkymätön – se unohdetaan. Asennon myötä myös tapa katsoa maailmaa muuttuu.

Esineissä on sekin mielenkiintoinen piirre, että minusta ne pääsevät tässä maailmassa lähemmäs kuolemattomuutta kuin me ihmiset. Kirjoitin tästä jo aikaisemminkin. Muovikippo saattaa elää viisisataa vuotta, museoissa näkee paljon sitäkin vanhempia esineitä. Ihminen ei kestä aikaa, esine kestää paremmin. Minulle esineen merkityksellisyys syntyy siihen liittyvistä tarinoista. En ole koskaan jaksanut ymmärtää pakkomiellettä mahdollisimman kalliisiin esineisiin. Jos esineeseen kiintyy esimerkiksi siihen liittyvien tarinoiden vuoksi, niin sitä ei silloin suurin surminkaan myisi. Niinpä rahallinen arvo lakkaa olemasta merkityksellinen. Siitähän tulee juuri se tunnearvo, josta paljon puhutaan ja pitäisi puhua vielä enemmänkin.