Avainsana: uskonto

Suuri perjantai

Sain eilen kodin puunatuksi katosta lattiaan. Se oli aikamoinen savotta, vaikka sen itse sanonkin. Joskus (aina) siivotessa koen, että sekin on tavallaan uskon työtä: se on kilvoittelua, siinä ihminen (minä, siis) luopuu omista huvituksistaan toisen hyväksi. Se vaatii myös itsekuria. Joskus mieluummin antaisin vain olla ja lukisin kirjaa, mutta mitä tulisi maailmasta, jossa antaisimme vain kaiken olla? Jos jokainen laistaisi epämiellyttävistä tai tylsistä tehtävistä? Enpä osaa ennustaa laajemmassa mittakaavassa kaikkia sen seurauksia, mutta meidän kotoisessa mikrokosmoksessa se ainakin tarkoittaisi koiran karvojen määrän dramaattista lisääntymistä. Hautautuisimme siihen karvapaljouteen.

Viime viikolla kirkossa näin erään myöhäiskeski-ikäisen naisen, tavallisen seurakuntalaisen, tarttuvan lattiaharjaan. Hän lakaisi kirkkosalin ja sen jälkeen moppasi sen. Ei hän saanut siitä rahaa, eikä kai kiitostakaan. Miksi on niin vaikea kuvitella jonkun miehen tekevän sellaista? Miksi en koskaan ole nähnyt miehen tekevän niin? Millainenkohan olisi maailmamme ilman naisia lattiaharjoineen ja moppeineen.

Tänään on Suuri Perjantai. Jostain syystä olen nukkunut kauhean paljon, syvää ja pitkää unta. Piristyin oikeastaan vasta illalla. Luen Simone Weiliä:

”Eeva ja Aatami koettivat etsiä jumaluutta elämänvoimasta. Puu, hedelmä. Mutta jumaluus odottaa meitä geometrisen nelikulmaisella kuolleella puunkappaleella, jossa riippuu vainaja. Meidän on etsittävä kuolevaisuudestamme jumalankaltaisuutemme salaisuutta. ” (Simone Weil: Painovoima ja armo)

Kohti parempaa ihmisyyttä

Olen ollut melkein liian järkyttynyt edes blogia kirjoittamaan. Syy on hiukan typerä: näin aivan kauhistuttavan unen, joka mykisti kamaluudellaan. Itse aiheutettuahan se oli, koska menin lainaamaan kirjastosta holokaustihyllystä kaiken saatavilla olevan materiaalin, olipa kyseessä sitten fakta tai fiktio. Se tuli uniin, se kaikki: sonderkommandot, tuhatpäiset ruumisroviot, mätänevä ihmisliha kaivannoissa, koko holokaustin hirvittävyys. Itse häärin kuolemanprikaatissa polttamassa ruumiita muiden kohtalotovereideni tavoin – keskitysleirivankina. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun unessa oli hajuaistimus: olin haistavinani omassa nenässäni ruumiiden löyhkän, sen niin sanotun kalman hajun. Uskokoon ken haluaa, mutta se oli nenässä vielä herätessäni.

Muistan unessa ajatelleeni, että tämä oli vasta ensimmäinen päivä ruumisvuorien parissa. Että huomenna pitää herätä taas ja tehdä sama uudestaan. Kiskoa omia sukulaisia poltettavaksi ja talloa liejussa, jonka muodostavat kerran eläneet ihmiset. Unessa mietin, etten pysty – etten voi kestää toista sellaista päivää. Tiesin kuitenkin senkin, että tulen kestämään, koska on pakko. Eihän siitä muuten vapautunut kuin kuoleman kautta.

Suurin syyllinen uneeni taisi olla Leon Weliczker-Wellsin kirja Jobin poika. Sitä en suosittele heikkohermoisille. Lainasin myös Elie Wieseliä ja Primo Leviä, näitä kahta kenties paremmin tunnettua holokaustin pohtijaa. Jobin poika oli kuitenkin se pahin – tiedän enemmän kuin koskaan halusinkaan erilaisissa mätänemistiloissa olevien ruumiiden palamisprosessista. Voi silti olla, että näistä asioista pitää kirjoittaa suoraan, mitään säästämättä. Miksi lukijan pitäisi saada itsensä säästämisen ylellisyys, kun jotkut ihmiset ovat oikeasti joutuneet elämään läpi tuon mielipuolisuuden ajan? On ylellisyyttä olla tietämättä mihin kaikkeen kamalaan ihmisrotu pystyy.

Tänään vietettiin kirkossa pienoista juhlaa ennen Suuren Viikon alkamista. Tämä päivä, palmusunnuntai, on omistettu Kristuksen Jerusalemiin ratsastamisen muistelulle. Olimme kirkossa. Niin oli moni muukin. Ortodoksiseen kirkkoomme liitettiin neljä uutta ihmistä. Se ilahdutti meitä.

Ihminen on biologisessa mielessä peto. Ihminen on tietysti  muutakin kuin vain biologinen olento. Kristinusko suitsii pedon. Se muistuttaa meille, että emme voi taantua vain biologiamme tasolle. Meidän on oltava enemmän; meidän on kilvoiteltava kohti parempaa ihmisyyttä, kohti jumalallistumista. Siinä onkin ainoa turvamme auschwitzejä ja gulageja vastaan.

Pirullinen juttu

Tämä viikko on sitten puitu maallikkosaarnaaja Pirkko Jalovaaran kirkkovierailuja, joiden aikana on puhuttu sairauksista demonien(kin) aiheuttamina tiloina. MOT-ohjelma nostatti kohun ja kantaa alettiin ottaa. Evankelis-luterilaisen kirkon mahtajat riensivät sanomaan Jumalan toimivan lääkkeiden ja terveydenhuollon kautta, Mielenterveyspooli (mikä sellainen sitten liekään) puolestaan varoitteli moisista saarnaajista, jotka diagnosoivat mielenterveysongelmat tavallisuudesta poikkeavalla tavalla*.

Tämä nykyisen mallinen meno ei voi jatkua paljon pitempään. Kirkon, tai kirkkojen, pitäisi tehdä opetuksensa selväksi. Siihen ovat oikeutettuja niin kirkkoon vankasti kuuluvat, kuin siitä eroamista harkitsevatkin. Tässä viimeisimmässä kohussa on olemassa suuri ja hankala ongelma: Uuden testamentin mukaan Kristus itse paransi riivattuja ihmisiä, eikä suinkaan keskusteluterapialla, psykoanalyysillä ja aivolääkkeillä. Pahan hengen, tai riivauksen, olemassaoloa ei ole koskaan kielletty kristinuskossa. Näin ei tehdä vieläkään.  Valta ajaa riivaajia ulos ei ollut yksin Kristuksella, vaan myös Hänen nimissään toimivilla apostoleilla. Ja oli sekin riivaajien laji, joista Jeesus sanoi: ”Tämä laji ei lähde muulla kuin rukouksella ja paastolla.”

Osa kauhistelijoista päivittelee sitä, että kirkossa opetetaan tällaista. Kirkossa saisi siis puhua uskomusolennosta, Jumalasta – ja ehkä enkeleistä, nehän ovat sööttejä – mutta ei muista uskomusolennoista, jotka kuuluvat kuitenkin kristinuskon opetukseen. Minusta olisi johdonmukaisempaa pauhata kaikkia uskomusolentoja vastaan, kuin kieltää niistä vain jotkut. Jumalastakaan ei saisi puhua tavoilla, jotka jättävät meidät hämmennyksiin: annamme Hänen olla hyväntahtoinen, epämääräinen ja ”rakastava” joulupukki, mutta ei sellainen Jumala, joka on ihmisjärjelle käsittämätön, ja jonka luomassa maailmassa tapahtuu niin hyviä kuin pahoja asioita. Nykyajan Jumala on hajuton ja mauton jumala, ei ainakaan Jobin kirjan jumaluus. Itse asiassa on joskus vaikea uskoa joulupukkijumalan koskaan tehneen mitään niin järkyttävää kuin järjestäneen oman poikansa uhrikuoleman. Eikö sitäkin voisi peruuttaa, miedontaa, jotenkin siistiä nykyihmiselle käsitettävämmäksi? Ettei olisi kaikkea sitä verta ja tuskaa.

Minusta ajatus ”moniarvoisesta” kirkosta on suoraan sanottuna mahdottomuus. Ainakin opillisessa puolessa pitäisi vallita selkeys. Toki jokaisen seurakuntalaisen mielipiteet ovat sitten hänen omiaan ja hän on niihin oikeutettu. Jos saisin pariminuuttisen haastattelutuokion vaikkapa arkkipiispan kanssa, niin kysyisin seuraavaa – ja odottaisin vain kyllä tai ei -vastauksia: Uskotteko riivaajiin ja pahaan henkeen? Uskotteko, että riivaajat voi ajaa ulos Kristuksen nimessä, tai paastolla ja rukouksella^? Jos vastaukset olisivat kielteisiä, niin sitten lienee oikeutettua sanoa, ettei kyseinen vastaaja usko Uuteen testamenttiinsa.

Oma ortodoksinen kirkkoni on ainakin toistaiseksi säästynyt tämän kohun kohteena olemiselta. En tiedä onko se hyvä asia vai huono. Tiedän joidenkin huokaisseen helpotuksesta, kun homokeskustelu säästi kirkkomme: pienen vähemmistön mielipiteistä ei kukaan kai jaksa kiihtyä isoihin mielenilmauksiin. En aina pidä siitä, että asioista pitäisi selvitä mahdollisimman helposti ja ketään ärsyttämättä. Toki on aina sellaisia ihmisiä, jotka ärsyyntyvät jo siitä, jos sanot ettet pidä sinapin mausta. He itse sitä rakastavat, joten tuntuu henkilökohtaiselta loukkaukselta, jos joku toinen ei siitä syty. Tarkoituksellinen provosointi ei ole rakentavaa, eikä sellaiseen pidä pyrkiä. Mutta oma kanta pitää minusta osata tehdä selväksi turhia kiemurtelematta. Kirkot eivät saa prostituoida itseään muutaman – tai vaikka vähän useammankaan – hopearahan vuoksi. Jos opillinen kanta karkoittaa joitakin kirkosta, niin sille ei voi mitään.

Kristinusko alkoi muutaman ihmisen liikkeestä. Määrää tärkeämpi asia on laatu.

*) Koululääketieteen sisältäkin on lähtenyt (kapinallisia) pyrkimyksiä tulkita mielen sairauksia hyvin radikaaleilla tavoilla, esimerkkeinä mainittakoon R.D. Laing ja Thomas Szatz. (T.S:n ”The myth of mental illness on tutustumisen arvoinen.) Nämä koulutetut mielenterveystyön ammattilaiset ja lääkärit kritisoivat mielisairauksien hoitotapoja, tai peräti kyseenalaistivat koko mielisairauden käsitteen.

^Omat vastaukseni kumpaankin kysymykseen olisivat kyllä, ja kyllä. Nyt saa kivittää.

Homoilta ja sen jälkipyykki

Televisiossa on keskusteltu homoista sillä seurauksella, että tuhansien joukko on rientänyt eroamaan evankelis-luterilaisesta kirkosta. Ja hyvä niin: jos ei jäsenyys tuon vahvemmissa kantimissa ole, niin ehkä onkin parempi erota kokonaan.

Päivi Räsänen on taas kerran saanut melkoista ryöpytystä osakseen. Helsingin Kallion seurakunnan pastori Jaana Partti menee jopa niin pitkälle, että kehottaa Räsästä pitämään suunsa kiinni – omituinen sanavalinta ottaen huomioon kyseessä olleen keskusteluohjelman, johon Räsänen oli kutsuttu. Suu kiinni on vaikea keskustella. Mutta ehkä se on tarkoituskin? Etteivät ”väärällä tavalla” ajattelevat keskustelisi ollenkaan. 

Ihmisille ei välttämättä tule mieleen, että Päivi Räsäsellä on täsmälleen sama oikeus mielipiteeseensä kuin kenellä hyvänsä muullakin. Jos mielipide ei ”edistyksellisiä” miellytä, niin sillehän ei voi mitään.

Suomalainen suvaitsevaisto on kunnostautunut taas. Jari Tervo kuulemma kehottaa Räsästä häpeämään. Taitaa hävettävää olla yhdellä jos toisella muullakin.

Jotain täysin poikkeuksellista

Tänään on vanhurskaiden Joakimin ja Annan, Kristuksen isovanhempien, muistopäivä. Heitä ajatellessa tulee mieleen sama ajatus kuin Raamatun sukuluetteloita lukiessa: kaikki nämä ihmiset tarvittiin Kristuksen syntymään. Kuinka monta aivan tavallista elämää elänyttä sukupolvea seurasi toistaan – ja sitten tapahtui jotain täysin poikkeuksellista, ainutlaatuista maailman historiassa. 

Schopenhauerhan se sanoi elämää voivan ymmärtää vain taaksepäin, kun taas sitä täytyy elää eteenpäin. Niin totta.

120 000 syytä

PuoLiskoinen suuntasi tänä aamuna Itä-Suomeen. Minä sen sijaan pysyn sijoillani ja pidän seuraa N-koirille. PuoLiskoisen poissaollessa N-koirat tuntuvat ottavan vahtikoiran roolinsa tarmokkaammin: tämän tästä kuuluu haukku, joko matala vuhh-kaisu (Niisku), tai sitten kimeä rr-räksäisy (Nuppu). Minun kannaltani vuhkaisu on toivottavampi ääni kuin räksäisy, se nimittäin ei viillä korvaa läheskään niin pahasti. Olen sihissyt tytöille kuin käärme, vaan siitä ei ole ollut apua.

Joona

Ruokahalu kasvaa syödessä. Johannes Edelläkävijän ikoni on vielä keskeneräinen, mutta seuraavan aiheeni olen silti jo päättänyt: profeetta Joona! Olen lukenut Joonan kirjan muutamaan kertaan läpi ihan vain päästäkseni oikeaan vireeseen, saadakseni tuntumaa. Tutustuakseni Joonaan.

Joona, Amittain poika, sai Jumalalta sanan saarnata Niinivessä kaupungin asukkaiden pahuuksia vastaan. Joona pakeni tehtäväänsä. Sitä ei sanota uskoiko hän oikeasti voivansa paeta Jumalaa (kaikkitietävää, kaikkinäkevää, kaikkivoipaa) vai oliko hän yksinkertaisesti niin epätoivoinen, että jotain piti yrittää.

Profeetta joutui suuren kalan nielemäksi, Kalan vatsassa Joona rukoili ja rukous oli sisällöltään sellainen, että miehen voi katsoa taipuneen Jumalan tahtoon. Silloin Jumala laittoi kalan oksentamaan Joonan ulos. Ja siitä jatkettiin, mihin jäätiin: Niinive.

Joona saarnasi siellä ja varoitti neljänkymmenen päivän kuluttua tulevasta tuhosta. Kaupungin asukkaat kuulivat ja uskoivat ja muuttivat elämänsä suunnan. Kolmannen luvun 10. jakeessa sanotaan: ”Kun Jumala näki heidän tekonsa, että he kääntyivät pois pahalta tieltänsä, niin Jumala katui sitä pahaa, minkä hän oli sanonut tekevänsä heille, eikä tehnyt sitä.”

Joona pahastui apokalyptisen tuhon jäätyä tulematta. Miksi? Pelkäsikö hän leimautuvansa tyhjänpuhujaksi, kylähulluksi, katteettomien uhkauksien latelijaksi? Joona ei aluksi osaa iloita Niiniven säästymisestä. Oman egon saama iskuko käy kipeämmin kuin ilo Jumalan katumuksesta (mikä kiehtova käsite!) ja mielenmuutoksesta, joka säästää tuhannet. Niin inhimillistä!

Jumalalla on suhteellisuudentajua ja hän opettaa sitä Joonallekin: ”Enkö siis minä armahtaisi Niiniveä, sitä suurta kaupunkia, jossa on enemmän kuin sata kaksikymmentä tuhatta ihmistä, jotka eivät vielä tiedä, kumpi käsi on oikea, kumpi vasen, niin myös paljon eläimiä?”

Nuo Joonan kirjan viimeiset sanat askarruttavat mieltä. Joonan kirja päättyy kysymykseen, Jumalan kysymykseen – vaikka sitten retoriseenkin – Joonalle. Jumalalla on yli sata kaksikymmentä tuhatta syytä armahtaa Niinive, ja sen lisäksi ”paljon eläimiä”. Koiranomistajana tämä erityisesti kosketti. Eläimet ovat synnittömiä ja joutuvat aivan liian usein sijaiskärsijöiksi ihmisten sotkiessa asiat.

Joonan persoonassa kiehtovinta on inhimillisyys ja heikkous. Hän ei tartu tuosta vain toimeen saatuaan sanan Jumalalta, vaan pakenee epätoivoissaan. Hänen on koettava paljon, ennen kuin hän ymmärtää oman merkityksensä Jumalan suunnitelmassa. Sittenkään hän ei ole täydellinen: hän uskoo tietävänsä Jumalaa paremmin kuinka asioiden pitäisi sujua. Se sama vanha tarina: ihminen napisemassa Jumalaa vastaan, ihminen tietämässä paremmin, ihminen murjottamassa ja marisemassa.

Joona ei ole täydellinen ihminen, mutta hän palveli Jumalaa omana epätäydellisenä itsenään. Ei kai sen enempää voi vaatia tai tehdä.

Lauantai, eli lyhyt kuvakertomus

Eilinen päivä oli nupullaan oleville ikonimaalareille varsinainen juhlapäivä: ikonien siunaus! Ensin ikonimaalarit jonottivat pöydän luo, jossa jokainen ikoni leimattiin ”nurjalta” puolelta. Leimassa on pyhän Alexandran kuva ja se kertoo ikonin olevan siunattu.

 

Ikoneja tuntui olevan joka paikassa. Niille oli varattu tuoleja ja jokainen mahdollinen pöytä kantoi myös ikonitaakkaa selässään. Meidän ikonimme saivat tuolipaikan ja PuoLiskoinen poseerasi ylpeästi tekeleidemme vierellä.

Isä Mikko Ylinen piti rukouksen.

Isä Mikko Ylinen myös siunasi ikonit, ihan joka ikisen paikalle tuodun!

 

 

Kun oli aika lähteä, niin olo oli riemukas ja juhlava. Oli nähty paljon upeita ikoneja ja todellisia taitajia. Tunnistin muuten omasta ikonimaalausryhmästänikin kolme maalaria. Lauantaisesta tapahtumasta jäi hyvä muisto.

 

Ja sitten maallisempiin aiheisiin! Se tukka, se tukka.. Tässä pari kuvaa kutrinsa leikkauttaneesta Ninnistä.

 

 

Eräs (ilmeisesti todella, todella hyvä ystäväni!) sanoi vaikutelman olevan femmefatalemainen. Minä olen kiitollinen, jos vain vältyn vaikuttamasta vatipäältä.

He kätkivät kasvonsa

Serafit, siis. Ne oikeat siivelliset. 400-luvulla eläneen armenialaisen kirkkoisä Elisen mukaan enkelien kauhu Kristuksen ristin edessä sai heidät peittämään kahdella siivellä kasvonsa, kahdella jalkansa ja kahdella he kohottautuivat ylemmäs lennellen näkymättömän voiman yläpuolella. Tuliset suut toistivat sanaa pyhä.

Olimme hautauspalveluksessa kello 18. Kirkko oli täynnä väkeä, mutta hyvin sinne mahduimme me mynämäkeläisetkin mukaan. Ilta oli kaunis, taivaanrannassa hehkua oranssista aina herkimpään simpukankuoren vaaleanpunaiseen.

Onnistuin ottamaan muutaman kuvan hautakuvasaatosta..

 

 

 

Yölintu, jonka kunnia on pimeys

Näin kuvaa Kyrillonas Edessalainen* Juudasta, joka jättää opetuslasten joukon ja valmistautuu pettämään Jeesuksen. Kyyhkyset, eli jäljelle jääneet uskolliset opetuslapset, sen sijaan riemuitsevat – salainen Aurinko on jäänyt sisään heidän huoneeseensa ja se valaisee, se iloitsee kirotun käärmeen poissaolosta.   

Suuri torstai on erikoinen päivä. Ehtoollinen asetetaan, uuden liiton solmiminen on syy iloita. Samaan aikaan kuitenkin luetaan palveluksessa evankeliumin kohta, jossa kerrotaan pahimmasta petoksesta. Suru ja ilo kulkevat käsi kädessä. Kyrillonas Edessalainen kuvailee tapahtumiin liittyvää riemua: ”Ja pöytä karkeloi, sillä sen ääreltä on koittanut suuri kunnia”. Iloa ja hetken merkitystä ei siis samenna edes se, että karkeloivat pöydän on vain hetkeä aiemmin jakanut petturi!

Olimme tänään kirkossa PuoLiskoisen kanssa: ehtoopalvelus ja liturgia kello kymmeneltä. Nukuin melko huonosti viime yönä ja herätyskellon herättäessä en hetkeen edes tajunnut missä olin ja miksi herätys – PuoLiskoisellahan on loma! Onneksi mieli sai pian ruumiin kiinni ja pääsimme liikkeelle. Ihana aamupäivä, täynnä aurinkoa ja kevään lupausta. Pulleita, onnellisia puluja kauppatorilla, kirkon ikkunoista paistavaa valoa, kuoron laulu kuin tummaa samettia.

Palveluksen jälkeen eräs ystävällinen seurakuntalainen näytti meille seurakuntasalissa olevaa ikoninäyttelyä. Oli elävöittävää keskustella kahden ikonimaalaavan ihmisen kanssa – se on oma maailmansa ja se yhdistää. Näin suurimmat koskaan ”livenä'” näkemäni ikonit ja ne tekivät vaikutuksen.

*) Kyrillonas Edessalaisen runoproosaa on tarjolla runsaamminkin Munkki Serafimin kirjassa Tie ylösnousemukseen.

Viikunapuu kuivuu

Kävin kotikuntamme kirjastossa tänään. Löysin Barbara Pymin Syksyisen seurueen ja lainasin sen. Elokuvahyllystä nappasin mukaani Päätalo-elokuvan, jota en onnistunut näkemään valkokankaalla sen ollessa tuore tapaus.

Joosef ja viikunapuu

Suuri Viikko on alkanut. Suuren maanantain teemana ovat vanhan liiton patriarkka, kaunis Joosef, ja viikunapuun kuivattaminen. Joosefin muisteleminen on ylimaallisen nöyrästi kestettyjen koettelemusten muistelemista: Joosefin monet veljet järjestivät kateuksissaan hänet orjaksi Egyptiin ja Potifarin vaimo vankeuteen. Joosef on myös opetus kiusauksen voittamisesta juostessaan pakoon Potifarin vaimoa. Ylpeä tai machokukkoiluun taipuvainen mies ei tekisi niin, ei ”lähtisi lipettiin”. Tällainen tapa toimia vaatii nöyrää luonnetta. Liian moni meistä on aina valmis vastaamaan todelliseen tai kuviteltuun haasteeseen, olipa se sitten tilaisuus riidanhaastoon nakkikioskijonossa tai tilaisuus edetä työuralla terävin kyynärpäin.

Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat ihmetelleet viikunapuun kovaa kohtaloa, Kristuksen ankaruutta puuparkaa kohtaan. Munkki Serafimin Tie ylösnousemukseen kuitenkin kertoo viikunapuun kuivattamisen olleen symbolinen ja profeetallinen teko – kyseessä on synnin kuivattaminen. Lähi-idässä esiintyvien käsitysten mukaan itse hyvän- ja pahantiedonpuu olisi ollut viikunapuu. Viikunan lailla on syntikin takertuvaa ja tahmaista, hetkellisen nautinnon antavaa.