Avainsana: uutiset

by Ninni

Mantelimassaa

Allekirjoittanut on taas askaroinut keittiössä. Aamusta siivosin ja nyt olen leipomistouhussa. Pienen paussin voi itselleen sallia bloggaamisen muodossa. Appelsiinikakku on valmis ja nyt työstän Varsinaista Syntymäpäiväkakkua. Varsinainen on siis se oma suursuosikkini kinuskikakku. Minä ja Jean Sibelius, kaksi kinuskin ystävää.

Kakkusen pohjaan tuli reilusti – 250 grammaa – mantelimassaa. Se vaikuttaa lupaavalta. Seuraavaksi alkaa kinuskin keitto. Siinä on jotakin syvästi tyydyttävää: kinuskin tuoksu on lohdullinen ja piristävä samanaikaisesti.

Ympäristössäni on viime aikoina ilmennyt monia kodinkoneiden hajoamisia. Tuntuu kuin pesukoneen tai astianpesukoneen elämänkaari olisi suunniteltu ulottumaan vain noin viidestä seitsemään vuoteen. Saman ajan kai kestää keskimäärin yksi avioliitto tai parisuhde? Ehkä näillä asioilla on yhteys. Joku rahalle perso ihminen laskee jossakin kodinkoneelle sopivaa elinikää mallaten sen yhteen avioliiton keston kanssa. Kun avioliitto hajoaa, niin ihmisillä lienee muutakin mielessään kuin valittaminen hajonneista kodinkoneista. He jakavat arabiansa, nuolevat haavansa, muuttavat erilleen ja ostavat uudet kodinkoneet.

"Voi taivahan jumala..!"

Ylläoleva on suora sitaatti Kalle Päätalon kirjoista – tuota sanontaa viljeli hänen mieleltään sairas isänsä Herkko. Ja se tarttuu (sanonta siis, ei mielen sairaus!). Huomasin itsekin tänään jupisevani ihan samaa. Toivottavasti sitä ei lasketa turhaksi Herran nimen lausumiseksi?

Välillä ei vain voi muuta! Uutiset kotimaasta hämmentävät, eikä paljon muuta voi sanoa ulkomaidenkaan kuulumisista. Kotimaassa – näin kertoi autoradioni – puuhataan kovin aktiivisesti avoliittolaisten perimäoikeuksia ja avopuolisoiden oikeuksien parantamista avoeron sattuessa. Omana vaatimattomana mielipiteenäni sanoisin, että avoliittolaisten ei tässä asiassa tarvitse odottaa etananhitaita lainsäätäjiä parantaakseen oikeuksiaan: he voivat tehdä sen itse, ihan vain marssimalla maistraattiin tai sopimalla papin kanssa kuulutuksista ja vihkimisestä. Niin yksinkertaista se on.

Japanissa päättäjiä askarruttavat aivan toisenlaiset ongelmat. Kansan lihavuus huolestuttaa ja siksi Japanin hallitus on valjastanut myös yritykset taistelemaan lihavuutta vastaan lakisääteisen (!) vyötärönmittauskampanjan avulla.

Kiireinen kuin kimalainen

Sehän minä olen. Lainasin kirjastosta Ingmar Bergmanin Saraband-elokuvan ja David Leanin ohjaaman A passage to India. Nyt kun vielä ehtisin ne katsoakin. Koko ajan on vain olevinaan niin paljon tekemistä. Ehkä katson ne tänä yönä, tänä viimeisenä yönä, jonka vietän 35-vuotiaana. Huomenna alkavat uudet kujeet.

Kiire nyt ainakin on suhteellista. Valitan kiirettä, mutta en ole liian kiireinen kirjoittelemaan laadultaan vaihtelevia runonsäkeitä ystäville. Inspiroiduin huomisesta syntymäpäivästäni niin, että tänään tuotin tällaisen: kolkytkuus / on nuoruudesta ikuisuus.

by Ninni

Minulla ei koskaan ollut vauvanukkea

PuoLiskoisen loma on alkanut. Sen kunniaksi kävimme eilen kolmessa eri kirjastossa: Mynämäellä, Naantalin Lietsalassa ja Raisiossa. Saamamme saalis osoittautui paremmaksi kuin hyväksi: olen uppoutunut Simone de Beauvoirin Perhetytön muistelmiin.

Osaan samaistua tähän erityisesti nuoren aikuisuuteni idoliin, olinhan lapsena itse samaa maata. Kun de Beauvoir kuvaa vähäistä kiinnostustaan "orgaanisiin elämänilmiöihin", niin teksti voisi olla kuin suoraan omasta kynästäni. Minäkään en koskaan kuulunut niihin pikkutyttöihin, jotka intomielisinä leikkivät kotia ja hoivasivat vauvanukkeja. Minulla ei koskaan ollut vauvanukkea, koska en sellaista halunnut. Pehmoeläimet taisivat olla lähinnä hoivattavia objekteja omassa lapsuudessani.

Barbit tulivat kuvaan myöhemmin, mutta niiden seikkailut olivat kaukana parinmuodostus- ja kotileikistä. Minun barbini kävivät sotaa ja kokivat ihmeellisiä seikkailuja, joista yksikään ei sijoittunut synnytyslaitokselle. Barbien ajoittain tarvitsemat muotiluomukset syntyivät äideiltä sosialisoiduista huiveista, jotka kiepattiin hoikkien vyötäröiden ympärille iltapukutyyliin. Ei siinä tullut paljon harjoiteltua nukelle ompelemisen iloja.

Muistelot menneestä ovat kiehtovia. Simone de Beauvoiria edelsi Merete Mazzarella-kausi, jonka aikana luin Illalla pelataan Afrikan tähteä, Ensin myytiin piano, Esitettävänä elämä ja Juhlista kotiin. Joissain näissä kirjoissa oli hätkähdyttävä paljastus: Merete Mazzarellan ensimmäinen nimi on Signe. Kulmakarvani kohosivat huippukorkeuteensa. Signe?* Aina sanotaan, ettei nimi miestä (tai naista) pahenna, mutta en osaa kuvitella Signeä kirjoittamassa mainitsemiani kirjoja.

Signestä tulee mieleen sellaiset 70-lukuiset "kissalasit", himppusen ylöspäin kaartuvat mummosilmälasit, tiukka permanentti ja ankarat suupielirypyt. Signe voisi olla nainen, joka yhtään ikäänsä ajattelematta pukeutuu olkaimettomaan iltapukuun ja antaa käsivarsien löysän ihon näkyä koko maailmalle. Meretessä puolestaan on jotain etelämaalaista lumoa, eksoottisen perhosen siiven hipaisu. Ja tummia öitä tähtitaivaan alla, jonka tähdet ovat ihan eri asennossa kuin täällä pohjolassa. 

Ratkaisu dopingmurheisiin

Keskusrikospoliisi joutuu tekemään lisätutkimuksia suomalaisen hihtourheilun dopingsekoiluista. Sääliksi käy poliiseja: ikävystymisen vaara heitä uhkaa.

Olen totaalisen kyllästynyt näihin douppaamisuutisiin. Taitaa sellainen urheilija olla harvinaisuus, joka ei käytä jotakin. Jotkut vain osaavat salata käyttönsä paremmin kuin toiset. Käyttäminenhän ei ole mikään ongelma, mutta kiinni jääminen on. Onko kukaan enää oikeasti niin naiivi, että kuvittelee maailman huipulla pärjättävän ilman "apua"?

Näiden sotkujen selvittelyä perustellaan silläkin, että urheilijat ovat nuorison ihanteita ja siksi on kaikkinainen piikittely ja narkkaaminen tuomittava ankarasti. Niin, siis kuka on niin yksinkertainen, että opettaa lapsosensa ihailemaan urheilijoita kaikista maailman ihmisistä? Eiköhän kannattaisi ihannoida ennemminkin vaikka joitakin historian suurmiehiä ja mahtinaisia.

Tiedän muuten takuuvarman ratkaisun näihin pikku piikittelyjen aiheuttamiin ongelmiin. Se touhu loppuu tasan samalla hetkellä, kun urheilijoille lakataan maksamasta naurettavia rahasummia heidän voitoistaan. Se lakkaa sillä hetkellä, kun ei enää tipu tontteja ja kultapokaaleja mannana taivaalta. Doping ei ole murhe silloin, kun urheilu palaa harmittomaksi huviksi, jota ihmiset harrastavat ihan vain pysyäkseen kunnossa. Maine ja kunnia pelkästään – ilman rahallisia houkuttimia – eivät innosta ketään popsimaan nappeja tai ottamaan ruiskeita, joiden sisällöstä he eivät mitään tiedä tai ymmärrä.

*) Listaan tähän muutamia muita naissukupuolen kauhunimiä: Tarja, Katri, Sirkka, Varpu ja Raija. R-kirjain sopii minusta huonosti nimiin, en tiedä miksi tai mistä olen r-inhoni saanut. Ehkä r on hyväksytympi miesten nimissä, niissä se ei ahdista minua. Poikkeuksiakin tietysti on: esimerkiksi perinteiset nimet, Katariina, Laura yms. Niihin r sopii kyllä. Tuula, Eija ja Leila ovat muuten vain kaameita, vaikka niissä ei ole ärrää. Niistä vain tulee mieleen lavatanssit ja joku hirveä mekko.

by Ninni

Punnittu ja keveäksi havaittu

Linnunratamme on sitten punnittu. Ei tainnut ihan tavallisella rahtivaa'alla onnistua..? Joka tapauksessa kaikkitietävät tieteen edustajat ovat arvioineet sen painoksi noin triljoona kertaa aurinkomme painon. Kiinalainen tiedemies ja tiimin vetäjä Xiangxiang Xue* totesi linnunratamme olevan hoikemmassa kunnossa kuin mitä aiemmin arveltiin.  

Ensimmäinen kesäbaletti

Ensimmäinen kesäbalettitunti oli tänään. Olin olevinani niin kiireinen, etten ehtinyt lähtiessäni ruokkia peltilemmikkiä huoltoasemalla. Sitten sain potea hermokireyttä jännätessäni bensan riittävyyttä tanssikoululle ja kotiin. Kotimatkalla aloin ihan vakavissani miettiä kuluttaako radion soittaminen bensaa. Tai vilkun käyttäminen? Pitää kai varmistaa asia PuoLiskoiselta.

Kuinka paljon oikein pitäisi kotona jumpata, ettei tunnilla tulisi kuuma? Taas tänään aloittaessa oli suorastaan kylmä, mutta tunnin lopuksi hohkasin kuumuutta. Tänään tunnilla olleista kolme oli sellaista, joiden kanssa olen ollut baletissa joko Raisiossa tai sitten Turun seudun tanssioppilaitoksella. Ihan mukavaa – tuttuja kasvoja katselee mielellään, kun tahkoaa liikkeitä tangon ääressä.

*) Kuulostaa aivan keksityltä nimeltä, mutta tuskinpa se sitä on. Kiinalaisen korviin meidän nimemme saattavat kuulostaa aivan yhtä epätodennäköisiltä ja keksityiltä. Kulttuuriero, sepä se.

by Ninni

Emoa odotellessa

Milloin saa Suomi oman osansa kammottavasta, nuoria kuoloon viettelevästä emo-kultista? Britanniassa se on ainakin parin viime vuoden aikana saalistanut teini-ikäisiä, seurauksena itsetuho. Lehdet pitävät vanhemmat tietoisina uusimmista edesottamuksista.

Taas on pyörä keksitty uudelleen. Tulee mieleen saksalaisen kirjallisuuden suuri mies Goethe (Johann Wolfgang von). Romantiikan ajan sturmnunddrangeiluissa Nuoren Wertherin kärsimyksiä pidettiin vaarallisena kirjana, suorastaan itsemurhaan yllyttävänä bestsellerinä. Nykynuorelle Werther toimii lähinnä unilääkkeenä – se ei puhuttele enää, siispä emot.

Kaikki muutos on näennäistä.

Miles Davis (musi)soi, ristisana ratkeaa

Ristikot ovat tulleet jo uniini asti. Unissanikaan en ole mikään mestariratkaisija, vaan edessäni on noin lakanan kokoinen ristisanatehtävä, jonka vihjeet ovat mielipuolisen vaikeita. Vähän aikaa sitten pidin ristisanapaussin: se tapahtui saatuani piilosanaksi ”sönkr”. En oikein usko sönkrin olevan mikään suomen kielen sana. Taisi mennä metsähallituksen puolelle se ratkaisu.

Ristikoissa kaikkein ärsyttävintä on se olettamus, että jokainen suomalainen 1) seuraa urheilua ja 2) on perillä tietovisan/puutarhaohjelmien/sisustusohjelmien vetäjien henkilöllisyyksistä. Minut urheilu-”uutiset”* saavat sulkemaan vastaanottimen välittömästi ja iltapäivälehteen sorruttuanikin irrotan ensimmäisenä urheilu-uutisosion, ettei minun tarvitse katsoa sitä. Jos ristikon yksi neljännes rakentuu joidenkin pikkujulkimoiden ja jääkiekkoilijoiden nimien varaan, niin pahalta näyttää.

Tällä hetkellä ratkaiseminen maittaa taas. Laitan hyvää musiikkia soimaan – Miles Davis on yksi parhaista tähän tarkoitukseen – ja valon vanhan roosan väriseen kirpputorilamppuun. Sitten heiluttelen jalkojani ja Ratkaisen. Kun tulee tenkkapoo, niin silloin PuoLiskoista^ taas tarvitaan. Yhteistyöllä se sujuu.

*) Minusta uutiseksi ei kelpaa steroidihirviön mesomiset kiekkokaukalossa tai jonkun keihäänheittäjän riuhtomiset. Tanssii pähkien kanssa on myös inhokkilistallani aika korkealla sijalla, sellaisen tullessa ruutuun on kaukosäädintä käyttelevän käden toimittava nopeasti.

^) Yksi avio-onnemme salaisuuksista on varmaankin tämä jaettu inhon tunne urheilu-uutisia kohtaan. Minähän tunnetusti olen suvaitsevainen kuin supikoira & kärsivällinen kuin käki, mutta rajani ne ovat minullakin ja urheilu on yksi niistä rajoista. Onneksi PuoLiskoinen jakaa niin monet kiinnostukseni ja inhoni kohteista, muuten voisi yhteiselämä olla vaikeaa. Itse olisin mieluummin naimaton, sinkku & itsellinen kuin aviossa vierassieluisen kanssa. Näin se on, tästä en tingi.

by Ninni

Hyvää syntymäpäivää!

Luulin kuolevani viime yönä, niin kipeä oli olo. Varmaan olen syönyt jotakin systeemiini sopimatonta. Onneksi loppu ei kuitenkaan tullut, vaan saan toistaiseksi jatkaa elämääni teetä juoden ja keväästä nauttien. Olon ollessa pahimmillaan aloin jo (epätoivoissani) lupailla kaikenlaista itselleni: kokonaan kasvisravintoon siirtymistä, kaikesta makeasta luopumista ainaiseksi et cetera. Parannuttuani olen taas paheen poluilla ja menneet murheet täysin unohtuneet – sellainen on ihminen.

”Jos minä unhoitan sinut Jerusalem..”

Israelin valtio täyttää torstaina 60 vuotta. Onnea Israelille! Kukapa olisi uskonut pienen maan pystyvän säilymään kartalla lukumäärältään ylivoimaisen vihollisen keskellä. Israel oli tunnustettuna valtiona vasta viisi tuntia vanha, kun seitsemän arabimaata hyökkäsi sen kimppuun. Tosin Saudi-Arabian ja Jemenin osallistuminen taisi olla lähinnä ”myötätuntoa asialle”. Egypti, Syyria, Libanon, Transjordania* ja Irak olivat kuitenkin mukana täydestä sydämestä.

Muistelen jonkun brittiläisen sotilasasiantuntijan kylmästi todenneen 1940-luvulla Israelista, ettei se tule kestämään kartalla kuin häviävän hetken vain. Todennäköisyydet vain yksinkertaisesti olivat niin vahvasti sen selviämistä vastaan. Jos joku haluaa tietää mitä tämä tarkoittaa, niin katsokoon Lähi-Idän karttaa ja valtioiden väestömääriä.

Vuonna 1948 ei Israelin armeijakaan ollut sellainen voimatekijä kuin mitä se on tänään. Israelin ilmavoimista ja aseistuksesta ei juuri voinut puhuakaan, tykistö oli aataminaikuista (brittien perua) ja koko Haganah oli vahvuudeltaan vain noin 25 000 miestä. Ei ole ihme, että juutalaisen kansan epäiltiin joutuvan ajetuksi Välimereen.

Arabien alkumenestys kääntyi pian katkeraksi koettelemukseksi sotaan lähteneille israelilaisten vallatessa takaisin menettämiään alueita. Pari kuukautta kestänyttä sotaa seurasi aselepo ja neljän aselepoviikon aikana Haganah kasvatti lukumääräänsä 60 000 sotilaaseen. Aseitakin saatiin ostettua lisää, yllättäen kyllä Neuvostoliitostakin. Seuraavan vuoden kevätkaudella saatiin aikaan laiha sopu ja uudet aselevot. Syyrialaisille valtaa pitäville sotaseikkailu oli massiivinen erehdys: se johti sotilasvallankaappaukseen maassa.

*) Historian hämärään kadonnut nimi.

 

by Ninni

Moskova näyttää mahtinsa

Perjantaina, kuuleman mukaan, Venäjä aikoo ensimmäistä kertaa sitten Neuvostoliiton hajoamisen vyöryttää ydinohjusten laukaisualustoja ja tankkeja halki Punaisen torin. Voimannäyttö tapahtuu sopivasti Venäjän valtiaan vaihduttua Putinista Dimitri Medvedeviksi.

Ase-esittelyllä juhlistetaan Neuvostoliiton voittoa Natsi-Saksasta. Joku kyynisyyteen taipuvainen ilkimys voisi tietysti marmattaa asiasta paljonkin: yksi keskitysleirivaltio voittamassa toista, yksi diktaattori pistämässä toista samanlaista järjestykseen. Miten maailman vapaus tästäkin voitosta kasvoi? Itä-Eurooppa ainakin uhrattiin ja unohdettiin oman onnensa nojaan kymmeniksi vuosiksi.

Eläkkeellä oleva venäläinen kenraali Vladimir Dvorkin on arvostellut Venäjän nykyistä armeijaa pelkäksi neuvostoajan huonoksi kopioksi. Euroopan – ja maailman – mittapuun mukaan se on silti ihan riittävän hyvä kopio luomaan uhkakuvia erityisesti rajanaapurimaissa.

Putin sanoo, ettei perjantain paraatissa ole kyse sapelinkalistelusta. Siinä hän on harvinaisen oikeassa. Tässä on kyse ydinaseiden kalistelusta. Sapelit hermostuttaisivat maailmaa huomattavasti vähemmän.

by Ninni

Enää puuttuvat vain reinot jalasta

Joku jossain sanoi ukkoutumisen varmojen merkkien olevan radiokanava YleYkkösen kuunteleminen, Suomen Kuvalehden lukeminen, Kalle Päätalon romaanien suosiminen ja  reino-tohvelien käyttäminen. Jos näin on asian laita, niin minun kohdallani ukkoutuminen on melkein loppuun asti viety prosessi. Enää puuttuvat vain reinot jalasta. 

Taidan ensi kesänä tuoda kaikki päätalot kesäpaikastamme meille kotiin. Olen niiden ainoa lukija lähipiirissäni, joten niitä ei kuuleman mukaan tulla kaipaamaan. Eipä ainakaan tarvitse enää kirjastosta niitä hakea, säästyy sekin vaiva. 

Viimeksi lainasin Päätalon Nuoruuden savotat ja luin sen nauttien. Olin jo ehtinyt unohtaa, kuinka mehevää ja elävää on Päätalon kieli ja kuinka kiinnostava se maailma, jota hän niin pikkutarkoin piirroin kuvaa. Näissä kirjoissa on oikean elämän maku. 

Samaa ei valitettavasti voi sanoa Stefan Einhornin Ihmisen tehtävästä. Tässä kirjassa nimittäin on lähinnä rahastuksen maku. Mistä näitä tällaisia oikein sikiää? Kaikki paulo coelhot ja muut Elämän Tarkoitusta kartoittavat tekoviisaat romaanintekeleet. Minä olen muuten juutalaisen kertomusperinteen suuri ihailija, mutta Einhornin kirjassa yritys lanseerata salainen juutalainen suullinen perinne jää todella latteaksi. Ja salaisuus on aina se sama, joka ainoalla näistä kirjoittajista: rakkaus, ympäristöaate, myötätunto, eettisyys, totuus.. Ei tätä jaksa. Tällaiset romaanit ovat yhtä väsyttäviä kuin kaikki itseapukirjat tai ufovouhottajien tarinat. Kehitä hyvä itsetunto, ota ainutkertainen elämä haltuusi, oi tähtien lapsi. Kun olet lukenut yhden, niin olet lukenut kaikki.

Nykyisin tällaisella kirjallisuudella menee hyvin. Joskus vuosia sitten muistan kohutun James Redfieldin Yhdeksän oivalluksen tiestä. Niin hyvin se myi, että mies kirjoitti oikein jatkoa tarinalleen. Jatko-osa oli rautaisella johdonmukaisuudella saanut nimekseen Kymmenes oivallus. Tällaisia coelhoja, redfieldejä ja einhorneja ostaa varmaan se sama joukko, jonka näkee pyörivän tarot-korttien ja kristallien ympärillä. Auroja, astrologiaa ja meditaatiota. Carlos Castanedan jalanjäljissä riittää kulkijoita.

Einhornia nyt lukee mieluummin kuin näitä muita, lähinnä sen juutalaisen perinteen vuoksi, jota Ihmisen tehtävässä hiukan tuodaan maustamaan muuten mautonta mömmöä. 

Mieletön maailma

Maailma näyttää näin keväällä niin kauniilta. Eilen lensi perhonen vasten kasvojani. Ensin luulin sitä miksi lie ötökäksi ja säikähdin, kunnes tajusin sen kauniit siivet. Ihanaa ja ihmeellistä! Siksi onkin erityisen ahdistavaa lukea Itävallan sairaalloisista tapahtumista. Tässä kauniissa maailmassa on niin paljon pahuutta. Kuinka isä voi tehdä näin tyttärelleen: vangita hänet vuosikausiksi kellariin ja pakottaa synnyttämään insestistä alkunsa saaneita lapsia. Ja tuhota vielä näiden lastenkin elämät. Miten tällaisen rikoksen voi hyvittää? Onko sellainen edes mahdollista?

Ihmettelen vain näiden vankiparkojen sitkeähenkisyyttä. Luulisi kellarin olevan asuinpaikkana niin kostea, viileä ja epäterveellinen (puhumattakaan raikkaan ilman ja auringonvalon puutteesta), että sinne vangitut kuolisivat melko pian. Vuosia sitten luin John Fowlesin kirjan Neitoperho, jossa nuori mies rakastuu tyttöön ja rakentaa juuri tällaisen kellarivankilan kaappaamalleen tytölle. Siinä touhu päättyi tytön kuolemaan, kun ei terveys kestänyt sellaista elämää.

by Ninni

Maailma loppuu kesällä?

Sveitsin Cernissä alkaa kesällä tapahtua. Protoneja mäiskitään yhteen ja pyritään luomaan sellaisia voimia ja hiukkasia, joita oli olemassa heti alkuräjähdyksen jälkeen. Koetta on kritisoitu vaaralliseksi, koska on olemassa (häviävän?) pieni riski mustan aukon syntymiseen sen seurauksena ja se taas tietäisi maan tuhoa. Kirjaimellista maailman loppua, hupsheijaa kaiken tämän katoamista.

Toinen tuomiopäivän visio on outokaisten tulo kokeiden seurauksina. Ne nimittäin muuttaisivat maan hetkessä pelkäksi kuolleeksi möykyksi. Riski on 1:50 000 000. Yksi mahdollisuus viidestäkymmenestä miljoonasta. Pienempi kuin todennäköisyys voittaa lotossa – mutta onko se riittävän pieni riski, että koko maan tulevaisuus voidaan pistää vaakalaudalle? 

Loppu voi tulla tai olla tulematta – eiköhän maapallo jatka pyörimistään radallaan vielä kesän jälkeenkin, mutta ainakin jotkut tahot ottavat riskin vakavasti. Kaksi miestä yrittää oikeustoimin estää LHC (Large Hadron Collider) törmäyttimen käynnistämisen.

by Ninni

Kevätsade, eli ihmeellinen on elämä

Sade, taivaan lahja maalle, saapuu. Pisarat putoavat pehmeästi maahan, mäntyjen kyljet ovat tummuneet taivaanvedestä. Puiden oksilla roikkuvat pisaraiset perin raskaina ja kirkkaan pisaran pudetessa oksa värähtää.

Maa elää. Kaikki elämä tuntuu pyhältä ja ihmeelliseltä. Elämän ihmeellisyyskö sitten johtaa myös haluun tehtailla sitä: brittitutkijat ovat yhdistelleet ihmisen soluja lehmän munasoluun luoden alkion, jossa on siis ihmisen DNA:ta lehmän munasolussa. Näitä kummallisia uutisia tuntuu tulevan kuin liukuhihnalta meidän päivinämme. 

Geenien sorkkiminen voi tuntua arveluttavalta, mutta on siinä toki etunsakin. Uusimmassa Tieteen Kuvalehdessä oli innostava artikkeli geeniteknologiasta kalatalouden piristäjänä. Steriilit, geneettisesti käsitellyt kirsikkalohenpoikaset on saatu tuottamaan kirjolohen mätiä ja maitia ruiskuttamalla niihin kirjolohista otettuja siittiöiden kantasoluja. Ja kuin ihmeen kautta aikanaan syntyy maailmaan paljon uusia kirjolohia, nam! Menetelmää toivotaan ratkaisuksi myös tonnikalan vähyyteen. Tälle ajatukselle minäkin voisin lämmetä. 

Kun voisikin

Keväällä on lupa haaveilla hullujakin. Kun voisikin muuttaa Pohjois-Karjalaan, tai sitten Etelä-Amerikkaan. Pohjois-Karjalassa voisi sentään asua supisuomalaisen metsän keskellä, korvessa, kaukana kavala maailma. Vaaroja ja vesiä, järjestäytynyt yhteiskunta jossain lähellä kärkkyen, muttei liian lähellä.

Etelä-Amerikassa taas voisi asua valkoiseksi rapatussa talossa ja pitää kanoja takapihalla. Viettää siestaa riippumatossa, vanha radionrämä jossain taustalla soiden. Sitä voisi kasvattaa yrttejä pihalla, nauttia hedelmät tuoreena. Elää yksinkertaisesti, ehkä opetella ompelemaan vaatteensa itse.

Pohjois-Karjalassa ja Etelä-Amerikassa ei ensi katsomalta näytä olevan paljonkaan samaa. Ihan erilaisilta haaveilta vaikuttavat, vaan onkohan noin? Byrokratia minua vain ahdistaa, sitä haluaa pötkiä pakoon. Ja muovi ahdistaa, ja mainokset. Verotoimisto, KELA, eläkekertymä, omavastuu, vakuutusviidakko. Katuvalot, asfaltti, mopopojat. Jos ei PuoLiskoista olisi, niin ehkä olisin jo lähtenyt.

by Ninni

Valtiollista valovoimaa

Ranskan presidentti Nicolas Sarkozyn viisain veto oli mennä naimisiin Carla Brunin kanssa. Viime päivinä koko Eurooppa on saanut haukkoa henkeään tasavaltalaisen tyylikkyyden valloittaessa Lontoon. Saapumassa harmaassa tai juhlimassa yönsinisessä – näky on aina yhtä vaikuttava.

Presidentti Sarkozyssäkin on aimo annos gallialaista charmia, mutta hänen vaimonsa suorastaan häikäisee.

Islanti saa myös olla ylpeä elegantista ensimmäisestä naisestaan. Dorrit Moussaieff on ihanteeni. Olisinpa kypsyessäni edes murto-osan verran hänen kaltaisensa, niin hyvä olisi. Onneksi omasta suvusta löytyy esimerkkejä naisista, jotka vain paranevat vuosien myötä. 

Yksi hyvä puoli, yksi lohdutus, on lyhyessä (162 cm) varressani. Minun ei koskaan tarvitse luopua korkokengistä, ellen itse sitä halua. Vaikka kuinka korkeilla koroilla tepsuttelisin, niin PuoLiskoista pitemmäksi en yllä.