Avainsana: haaveet

by Ninni

Keppi ja porkkana

Pelot ovat keppejä ihmisen selässä, toiveet ja unelmat taas porkkanoita silmäin edessä. Ikävä kyllä porkkana näyttää aina makeammalta silmissä kuin miltä se maistuu suussa. Liian usein päätyy haluamaan jotain, haaveilemaan jostain – ja siinä haaveen toteutumisen kynnyksellä toive menettää arvonsa. Oikeastaan ainoa tapa säilyttää jonkun unelman arvo on pitää huolta sen toteutumattomuudesta. Vain saavuttamattomaan ei koskaan pety. 

Ernst Bloch on filosofoinut tästä teemasta paljon korkealentoisemmin kuin minä, hän kuvaa tätä ilmiötä saavutetun melankoliaksi. Jonkun asian odottaminen ja toivominen ovat aina suurempia kuin itse toiveen toteutuminen. Vähän niin kuin lapsena odotti karkkipäivää ja kun sitten avasi karkkipussin ja maistoi, niin se ei ollut niin hyvää kuin odotuksissa. Karkkipussin rapinasta tulikin haikea ääni.

Biltemassa

Marttyyrin kärsivällisyydellä kestin Biltema-visiitin tänään: PuoLiskoinen tarvitsi vielä jotain osasia koirain aitausta varten. Biltema on kammottava kauppa, ankea sisustukseltaan ja myytävien tuotteiden käyttötarkoitus on usein ainakin minulle hämärän peitossa. Paljon miehiä seisoskelemassa hartaina hyllyjen edessä, sormeillen ruuveja ja muttereita ja työkaluja. Se on minulle vieras maailma.

by Ninni

Nukkekoti, vaan ei Ibsenin

Taas on alkanut askarruttaa mieltäni nukkekoti. Sellaisen kun saisi! Tämä on jo pitempään ollut haaveeni, mutta mitään konkreettista sen eteen ei ole tultu tehtyä. Kai tämä halu "leikkiä nukkekodilla" juontaa juurensa lapsuudesta. Minulla oli nimittäin lapsena tavattoman karu ja puutteellinen nukkekoti, varsinainen slummi: olin hukannut tuon ja tämän huonekalun aikojen saatossa ja osa nukeistakin oli aika kolhiintuneita tapauksia. Pikku-Ninni ei aina osannut päättää halusiko hän nukeistaan siivon pikku kodin asukkeja vai hurjia sotapäälliköitä.

PuoLiskoinen on joskus lupaillut jotakin epämääräistä asian tiimoilta. Voi siis olla, että jonakin päivänä haaveeni käy toteen. Jos käy, niin omasta ansiostani se ei ainakaan tapahdu. 

Auschwitzin komendantti

Luen Rudolf Hössin omaelämänkertaa Auschwitzin komendantti. Höss vaikutti olleen eriskummallinen ihminen, tosin muistelmista on vaikea vetää mitään sen syvällisempiä johtopäätöksiä: Höss kirjoitti ne vankeusaikanaan sodan päätyttyä, joten vilpittömyyden laita voi ajoittain olla vähän niin ja näin. 

Lapsuudessaan Höss kertoo olleensa erittäin eläinrakas. Jopa niin eläinrakas, että vei poninsa omaan huoneeseensa. Kiintymys koiriin ja hevosiin ja toisaalta halu välttää ihmiskontakteja (suhteet äitiin ja sisaruksiin olivat viileät) tuntuvat olleen hänelle tyypillisiä piirteitä. Ensimmäisessä maailmansodassa Höss kunnostautui ja sai 1. ja 2. luokan rautaristit. 

Tuo kiihkeä eläinrakkaus tuo mieleen erään toisen saman aatteen miehen, nimittäin Hitlerin ja hänen kasvissyöntinsä, Hitlerin ja hänen Blondi-koiransa. Olen usein ajatellut natsien juutalaisvainoa ja miettinyt etteikö se sittenkin kertoisi koko ihmiskuntaa kohtaan suunnatusta vihasta. Juutalaiset olivat vain sopiva aloituspiste.

Hitler ei tunnetusti ollut mikään kristitty (kirkosta saattoi olla hyötyä aatteen edistämiselle sikäli kun se suostui olemaan hiljaa ja myötäilemään kansallissosialisteja) ja myös Höss oli kristinuskoon pettynyt ja lapsuutensa katolisesta uskosta luopunut. Mikael Enckell sanoo juutalaisuutta ja antisemitismiä käsittelevässä kirjassaan Missä Jumala on? antisemitismin olevan myös kapinaa mielihaluja rajoittavia käskyjä ja kieltoja vastaan. Antisemitismi on hyökkäämistä "isien perintöä" – kristinuskohan on juutalaisuuden lapsi – ja omaa alkuperää vastaan. 

Kun Höss toteutti tehtäväänsä Auschwitzissa, niin keitä tai mitä hän tappoi?

Illat pimenevät

Yhä useammin syttyy kynttilä ruokaa laittaessa tai musiikkia kuunnellessa. Tällä hetkellä suuressa suosiossa on Giovanni Gabrielin jumalainen tuotanto. Yhä useammin huomaa laskevansa viikkoja jouluun. Päivä päivältä muuttuu houkuttelevammaksi kanelinmaku. 

by Ninni

Kevätsade, eli ihmeellinen on elämä

Sade, taivaan lahja maalle, saapuu. Pisarat putoavat pehmeästi maahan, mäntyjen kyljet ovat tummuneet taivaanvedestä. Puiden oksilla roikkuvat pisaraiset perin raskaina ja kirkkaan pisaran pudetessa oksa värähtää.

Maa elää. Kaikki elämä tuntuu pyhältä ja ihmeelliseltä. Elämän ihmeellisyyskö sitten johtaa myös haluun tehtailla sitä: brittitutkijat ovat yhdistelleet ihmisen soluja lehmän munasoluun luoden alkion, jossa on siis ihmisen DNA:ta lehmän munasolussa. Näitä kummallisia uutisia tuntuu tulevan kuin liukuhihnalta meidän päivinämme. 

Geenien sorkkiminen voi tuntua arveluttavalta, mutta on siinä toki etunsakin. Uusimmassa Tieteen Kuvalehdessä oli innostava artikkeli geeniteknologiasta kalatalouden piristäjänä. Steriilit, geneettisesti käsitellyt kirsikkalohenpoikaset on saatu tuottamaan kirjolohen mätiä ja maitia ruiskuttamalla niihin kirjolohista otettuja siittiöiden kantasoluja. Ja kuin ihmeen kautta aikanaan syntyy maailmaan paljon uusia kirjolohia, nam! Menetelmää toivotaan ratkaisuksi myös tonnikalan vähyyteen. Tälle ajatukselle minäkin voisin lämmetä. 

Kun voisikin

Keväällä on lupa haaveilla hullujakin. Kun voisikin muuttaa Pohjois-Karjalaan, tai sitten Etelä-Amerikkaan. Pohjois-Karjalassa voisi sentään asua supisuomalaisen metsän keskellä, korvessa, kaukana kavala maailma. Vaaroja ja vesiä, järjestäytynyt yhteiskunta jossain lähellä kärkkyen, muttei liian lähellä.

Etelä-Amerikassa taas voisi asua valkoiseksi rapatussa talossa ja pitää kanoja takapihalla. Viettää siestaa riippumatossa, vanha radionrämä jossain taustalla soiden. Sitä voisi kasvattaa yrttejä pihalla, nauttia hedelmät tuoreena. Elää yksinkertaisesti, ehkä opetella ompelemaan vaatteensa itse.

Pohjois-Karjalassa ja Etelä-Amerikassa ei ensi katsomalta näytä olevan paljonkaan samaa. Ihan erilaisilta haaveilta vaikuttavat, vaan onkohan noin? Byrokratia minua vain ahdistaa, sitä haluaa pötkiä pakoon. Ja muovi ahdistaa, ja mainokset. Verotoimisto, KELA, eläkekertymä, omavastuu, vakuutusviidakko. Katuvalot, asfaltti, mopopojat. Jos ei PuoLiskoista olisi, niin ehkä olisin jo lähtenyt.