Avainsana: muistoja

by Ninni

Kaikkien suunnitelmieni paino

Syntymäpäiväni on ylihuomenna ja sen huomaa. Olin tänään ostoksilla – täytyi varautua juhlahetkeen ostamalla jäätelöä ja muuta vastaavaa. Heräsin vasta iltapäivällä huomaamaan sen tosiasian, että huomenna on juhannusaatto ja kaupat vain rajoitetusti auki. Jotenkin se onnistui suistamaan minut tasapainosta ja kaikkien suunnitelmieni paino kävi turhan raskaaksi kestää.

Unohdin ostaa sieltä kaupastakin monia sellaisia asioita, joita olisi pitänyt. Kotimatkalla olin niin kiukustunut, että melkein ajoin ojaan ihan pelkän harmistumiseni vuoksi. Onneksi en kuitenkaan ajanut.

Mielialaa happamoitti myös kiireinen paniikkivisiitti kirjastoon. Sinnekin oli mentävä tänään, kun eiväthän ne huomenna auki ole. Kiireessä tulee helposti valittua kummallista luettavaa, sellaista mitä normaalisti ei kotiinsa kelpuuttaisi. Järkevä valinta oli Jaan Krossin Wikmanin pojat, mutta hölmähdyspuolta edustivat Farah Diban ja kuningatar Noorin elämänkerrat.

Muisto: sateenvarjon alla

Yksi lapsuuteni kiehtovista esineistä oli äidin sateenvarjo. Se oli punasävyinen: pohja viininpunaa ja siinä oli ihania, suuria ruusuja ja muita kukkia. Se oli myös suuri, tavallista sateenvarjoa suurempi ja mahduin sen alle minäkin sadetta pitämään. Muistan ajatelleeni lapsena, että juuri tuollainen on Aikuisten sateenvarjo. Ja kuinka pettynyt olinkaan huomatessani suurimman osan aikuisista suosivan ikäviä mustia sateenvarjoja. Tuntui kummalliselta ajatella jonkun haluavan mennä sadetta piiloon moisen ankeuden alle. Mieluummin sitä ottaisi kaiken taivaalta tulevan veden suoraan niskaansa. 

Lapsena ajattelin hankkivani juuri sellaisen ruusuisen sateenvarjon sitten aikuisena. Sateenvarjoja minulla on ollut monia, mutta en ole koskaan onnistunut löytämään sellaista kuin äidilläni oli Lappeenrannassa 70-luvulla. Mustaa en kuitenkaan ole koskaan alentunut ostamaan. 

by Ninni

Fiktion sietokyvystä

Baletin päätyttyä tältä keväältä ovat lauantait muuttuneet. Tuntuu kuin aikaa olisi paljon enemmän, eikä tarvitse huolehtia kellon viisareiden vahtimisesta. Se on samaan aikaan mukava ja ikävä tunne. Päivän voi käyttää kuinka vain, mutta balettitottumus on syvällä. Iltapäivistä ikään kuin puuttuu jotakin. Baletiton olo tuntuu iltaan asti: lihaksia ei ole käytetty, eikä tasapainoaistille esitetty minkäänlaisia haasteita.   

Heräsimme tänään normaalia aikaisemmin. Kävimme kirjastoissa ja huomasin fiktion sietokykyni yhä vain parantuneen. Lainasin useammankin Marguerite Duras'n kirjan ja Mario Vargas Llosan Julia-täti ja käsikirjoittaja.

Pitkän ajan vietin fiktion suhteen rajoittuneena, mutta nyt se on muuttunut. Tuntuu kuin olisin palannut nuoruusvuosien romaaniahmatin aikakauteen. En enää jaottele kirjoja niin ankarasti kuin vaikkapa vuosi sitten. Silloin minusta romaanit olivat sokeria ja rasvaa pursuavia leivoksia ja tietoteokset vankkaa kaurapuuroa tai ruisleipää. Romaanin lukeminen oli kuin karkkipäivän pitämistä. 

Kaikuja menneestä maailmasta

Kävin jokin aika sitten pitkästä aikaa pankissa. Siis ihan pankki-pankissa, siinä perinteisessä, jossa on pankkisali ja eläviä asiakaspalvelijoita. Se toi mieleeni muiston kaukaa menneestä maailmasta, 70-luvun Lappeenrannasta, joka on monessa suhteessa jo yhtä kaukainen aikapaikka kuin vaikka 50-luvun Lappeenranta. 

Pienenä tyttönä ennen kouluikää pääsin äidin mukana kaupungille "asioita hoitamaan" kuten hän sanoi. Asioiden hoito alkoi usein pankista. Kuka vielä muistaa vuoronumerottoman ajan? Pitkänpitkät jonot jokaisen pankkineidin luukun edessä. Olivatko ihmiset ennen nettiä kärsivällisempiä, valmiimpia odottamaan? Ehkä olivat hyvinkin, koska minäkin maltoin mieleni (eipä ollut muita vaihtoehtojakaan) ja jonotin kiltisti äidin vieressä. Elettiin Jonotuksen Aikaa, jonotuksen nopeudessa. Elettiin ihmisten yhteydessä: oman kodin yksityisyydestä käsin ei voinut asioita hoitaa, vaan piti vaivautua menemään ihmisten ilmoille. 

Muistan katselleeni kanssajonottajia pienen tytön korkeudelta. Katselin erityisesti aikuisten ihmisten käsiä. Jos niissä oli paljon valkoisia ja ruskeita kirjekuoria, niin se tiesi erittäin pitkää odotusaikaa meille. Jos taas kädet olivat melkein tyhjät niin oli toiveita selvitä nopeasti. 

Mammonaa oikeasti haettiin pankista ja käteistä käytettiin. Ei ollut yhden yhtäkään raha-automaattia tai laskunmaksuautomaattia. Ne asiat piti hoitaa pankissa ja siihen piti varata aikaa. Pian kaikki tämäkin unohtuu. Internet ja nettipankit pyyhkäisivät pitkät jonot pois kuin taikasauvalla heilauttaen. Samalla katosivat monet pankkineidit, käsillä kirjoittaminen, tietokoneettomat työpöydät, säästöpossut ja pankkikirjat.  

by Ninni

Öinen kriisi

Viime yö oli varsinaisen kauhistuksen aikaa. Menin pahaa aavistamatta alakertaan peseytymään, mutta en päässyt kodinhoitohuonetta pitemmälle. Kaamea, jättimäinen ampiainen yllätti minut! Se ei tyytynyt vain mönkimään lattialla, vaan itse asiassa huomasin sen vasta kun se oli jalkani päällä. Kuulin outoa surinaa ja katsoin alas – siinähän se! Vaadittiin yli-inhimillistä itsehillintää olla kiljumatta, vaikka kaikki vaistot siihen kehottivatkin. Potkin jalkaani kuin sähköiskun saanut, mutta mokoma ei alkuun näyttänyt ollenkaan haluavan jättää minua rauhaan. Olin aivan varma, että se pistää ja minulle tulee tuskien yö. Onneksi ei käynyt niin, vaan sain tokkuraisen hirviön potkituksi pois. Ja menin suoraa tietä yläkertaan herättämään PuoLiskoista. 

PuoLiskoinen on jo tottunut näihin öisiin herätyksiin ja saakin itsensä aina kiitettävän nopeasti toimintakuntoon. Minusta olisi ollut viisainta nuijia mutanttiampiainen sanomalehdellä tuonpuoleiseen, mutta PuoLiskoinen on helläsydäminen. Hänellä on oma metodinsa näitä tilanteita varten: tulitikkuaskista tikut pois, ampiainen tilalle ja lempeä kuljetus ulko-ovelle ja vapauteen. En tajua miksi hän vaivautuu. Luultavasti sama ampiainen yrittää tulla meille toistamiseen. Tai sitten se pesii ullakolle tai muuten vain talomme lähiympäristöön, eli sitä saa jatkossakin pelätä.

Pörriäispelko yhdistää vanhempaa siskoani ja minua. En ole varma omani alkuperästä, mutta yksi raastava lapsuusmuisto minulla on. Olimme kesäpaikassamme ja minä muutaman vuoden ikäinen menin kukkapenkkejä ihailemaan. Siellä oli juuri tällainen mehiläinen, ampiainen, kimalainen – mikä lie. Kumarruin lähelle ja katsoin. Se näytti pehmeältä, pörröiseltä ja ystävälliseltä. Se oli ihme. Ojensin etusormeani ihan vain silittääkseni otuksen pehmoista vartaloa ja supisin sille samaan aikaan jotain rauhoittavaa. Se pisti. Vieläkin muistan sen loukkaantumisen tunteen, vaikka tästä on jo yli 30 vuotta aikaa. Tarkoitin hyvää, mutta minua satutettiin. Halusin silittää, mutta minua pistettiin. Ihmetys ja ilo päättyi itkuun. Varsinainen kreikkalainen tragedia itäsuomalaisessa miljöössä.  

by Ninni

Leikkikevät

Luin Juha Seppälän novellikokoelman Tunnetko tyypin? Alaotsikko on valittu kuvaavasti: tapauksia, oikkuja, sattumuksia. Kertomukset viihtyvät niin nykyajassa kuin menneessäkin ja henkilöiden kirjo on laaja Paavo Cajanderista "vetelään talontyttöön", keskikoulutettuun nuoruusvuotensa baariapulaisena viettäneeseen naisihmiseen. Suurmiesten elämä kulkee omaa latuaan, joka näyttää olevan viitoitettu suuruuden suuntaan. Samaa painovoimaa noudattaa myös pienen ihmisen elämä pienissä raameissaan. 

Seppälän lisäksi aika on kulunut John Updiken Noitien seurassa. Margaret Atwood muuten ylisti tätä kirjaa ja lukiessani mieli vilisee ristiviitteitä ja samankaltaisuuksia aina Atwoodin maagisesta realismista Fay Weldoniin. Erityisesti Atwoodin Ryövärimorsian tuntuu olevan hyvin lähellä Noitia – lienenkö sitten ainoa näin ajatteleva? Fay Weldonin Naispaholaisen elämä ja rakkaudet ja Minuahan et unohda voisivat olla Noitien sukulaisia kirjallisessa maailmassa. Luonnollisen ja yliluonnollisen hienostunut cocktail syntyy Updiken, Weldonin ja Atwoodinkin käsissä.

Kevään leikkiminen

Nuoruuden vappuja muistelee puolittain kaihomielellä ja puolittain kauhistuneena. Säästä viis, terassikausi piti aloittaa! Uhmata Suomen koleaa kevättä istumalla ulkona kevyen kesäisissä vaatteissa. Piti "leikkiä kevättä", vaikka taivaalta olisi tullut lunta ja räntää. Kevään leikkiminen se juuri tekikin niistä vapuista nuoruuden vappuja. Aikuisena ei enää jaksa leikkiä, sitä odottaa mieluummin oikeaa kesää eikä sen tultua viitsi kuitenkaan lähteä terassille tai laivaravintolaan. Kotona on paljon mukavampaa ja pitäisi se parvekekin pestä. 

Täytyy muuten kehaista nuorta Ninniä: olin nuoruuteni päivinä paljon kärsivällisempi ihminen kuin ikinä uskoin olevani. Huomasin sen jokunen viikko sitten erääseen juhlatilaisuuteen pukeutuessani. Olihan aikaa ja malttia kysyvä tehtävä pujottaa sääret ohuenohuisiin sukkiin! Ja sellaisia kuitenkin käytin nuorena melkein joka viikonloppu. Kuinka jaksoinkin olla kärsivällinen, niin suurella varovaisuudella ja taidolla ujuttaa kymmenen denieriä henkäyksenohutta sukkaa ylleni. Nyt koko prosessi tuntui tuskastuttavan vaivalloiselta. 

by Ninni

Päivästä päivään

Eläimet elävät päivästä päivään. Niille taitaa totta olla vain juuri tämä hetki. Ne ovat tätä hetkeä ja tämä hetki on ne. Ihmisille minuus koostuu muistoista: olen sitä mitä olen, koska olen kokenut tämän ja tuon. Vuoden 1995 kokeminen on osittain tehnyt minusta sen, mitä tänään olen. Mutta ei menneisyyskään oikeastaan ole todellista. Minäkin voisin kertoa muistoja vuodesta 1995, mutta muistaisin valikoivasti. En kertoisi siitä vuodesta, vaan kertoisin subjektiivisista muistoistani. Tiivistäisin vuoden muutamaan muistamaani tunnetilaan, vaikka vuodessa on 365 päivää ja paljon tunnetiloja. Muistoni olisivat valikoivaa fiktiota. Kaunistelisin, koristelisin tai muokkaisin niitä sitä mukaa kun kerron. Voisin yrittää olla tekemättä niin, mutta se taitaa olla väistämätöntä. Nykyhetki muuttuu menneisyydeksi ja menneisyys muistoiksi. Ja muistot ovat fiktiota.  

Tänään naapurin pihassa oli kuollut rusakko. Se kohtasi matkansa pään ehkä jonkun linnun saaliina. Rusakko eli hetkessä ja kuoli hetkessä, kuollessaan se oli maanantairusakko. Sn rusakkous ei ollut riippuvainen siitä mitä se teki vuosi sitten. Ehkä se kuoli maanantaivirheensä vuoksi ollessaan hetken liian uskalias ja varomaton. Se ei kuollut menneiden syntiensä vuoksi, eikä sen kuolema ollut mikään rangaistus. 

"Me"

Kirjoittaessani katselen vanhempia tekstejäni. Kaikki tietävät minun olevan melkoisen näkörajoittunut ilman silmälasejani, mutta kirjoitetun tekstin suhteen olen haukansilmäinen. Oikein säpsähdin lukiessani omaa kuvaustani lempilampun särkymisestä imuroinnin tiimellyksessä. "Ehkä jonakin päivänä verhoilemme lampun uudestaan.."  Monikon ensimmäinen persoona hyvin huolettomasti ja vapaasti käytettynä! Taas teen sitä: sanon "me" verhoilemme, "me" remontoimme.

Minulla "me" verhoilemme tarkoittaa sitä, että PuoLiskoinen verhoilee. "Me" remontoimme tarkoittaa, että PuoLiskoinen remontoi. Osallistun lähinnä hyvien (?) neuvojen antajan roolissa. Käytännön työhön osallistuessani olen osaamaton ja työn vaativuus jaksaa aina yllättää. Saatan saada aikaiseksi jotain pientä, mutta ponnistukseni ovat nimellisiä. 

Monikon ensimmäisen väärinkäyttö on paheksuttavaa, mutta toisaalta se voi kertoa kokemastani syvästä yhteydestä PuoLiskoisen kanssa. Me olemme yhtä, silloinkin kun toinen suunnittelee ja toinen toteuttaa.  

by Ninni

Housunaisia, hamerouvia

Lapsena minusta tuntui kuin äidin ja isän suvun naisissa olisi yksi merkittävä ero. Äidin suvun naiset nimittäin käyttivät melkein pelkästään hameita ja isän suvun naiset viihtyivät housuissa. Pieni asia, mutta ehkä silti suurempi merkitykseltään kuin mitä ensin voisi luulla.

Äidilleni hame ja korkeat korot merkitsivät paitsi vaatevalintaa myös koko persoonaa ja elämäntapaa koskevaa julistusta. Äiti oli kaupunkilainen. Korkeat korot ja polvipituiset kapeat hameet on tehty lyhyisiin kävelymatkoihin asfaltilla. Toisaalta hame vaatevalintana kertoo myös jotain naisen vartalosta, siitä kuvasta, joka hänellä vartalostaan on. Äiti suosi niitä polvipituisia hameita, koska ne päästivät sirot pohkeet ja nilkat oikeuksiinsa. Monen muun suomalaisen naisen tavoin hän kuitenkin piti lantiolle ulottuvia jakkuja – lantio ja reidet piti piilottaa. Äidin oma äiti pukeutui samalla tavalla. 

Isäni äiti oli housuissa viihtyvä nainen. Ne olivat hyvin leikattuja housuja, väriltään usein ruskeita, beigejä tai harmaita. Isoäiti piti siitä, että saattoi tarvittaessa työntää housunlahkeet vaikka kumisaappaisiin ja alkaa istuttaa kukkia ihan ex tempore. Housut näyttivät hyviltä myös isoäidin suosimissa erittäin korkeakorkoisissa koroissa. Ne olivat korkeammat kuin äidillä – äiti suosi sellaista noin viiden sentin korkoa, isoäiti oli siinä suhteessa uskaliaampi. Hän oli myös lyhyempi.

Isän äiti säilyi elämänsä loppuun asti sirona ja melkein poikamaisena vartaloltaan. Se antoi mahdollisuuden käyttää vöitä ja pistää paidan housunkauluksen sisään. Isän äidistä huomasi hänen olevan sinut vartalonsa kanssa. Hän oli ulkoilmaihminen loppuun saakka, ainakin päivisin. Yöt hän luki tai kirjoitti runoja, mutta päivät kuluivat puutarhanhoidossa. Nyt vanhemmiten tajuan talvien olleen varmasti vaikeaa aikaa isoäidille. Hän paleli helposti, eikä lumiseen aikaan voinut istuttaa tai hoitaa kasveja.

Äidin suvun naiset päivettyivät helposti, mutta eivät juuri oleskelleet auringossa. Isän äiti muuttui kesäisin suorastaan pronssinväriseksi iholtaan, niin paljon hän oli auringossa. Ei palvomassa sitä, vaan kasviensa parissa.

Äiti ja äitini äiti, hamerouvat. Loputtomia tunteja kahviloissa, iloista puheensorinaa, vilkasta elehdintää käsillä. Välillä melankolista riutumista kirjan kanssa sohvalla. Ei koskaan ruskeaa väriä vaatteissa. Sisällä viihtyviä ihmisiä, monimutkaisten ihmissuhteiden mestareita.

Isäni suvun naiset, housunaiset. Auringon alla aina kun mahdollista. Aina liikkeessä, eläväisiä siroja. Runoutta, klassista musiikkia. Välillä ihan reilusti mustat kynnenaluset ja naarmuja käsissä.

Tänään…

PuoLiskoinen ajoi aamulla ojaan ollessaan matkalla metsästysseuransa talkoisiin. Hän soitti minulle ja heräsin siihen – melkoinen herätys. Sen jälkeen en enää saanut unta, vaan jäin sänkyyn pahojen aavistusten vaivaamana. Ei balettia – en halunnut lähteä ajamaan Raisioon asti. Minusta tuntui (vasta heränneenä, hiukan sekavana), että tuo PuoLiskoisen onnettomuus oli paha enne. Se ei luvannut hyvää päivälle. Tuli vielä mieleen se oma ojaan ajo hiukan yli vuosi sitten.

PuoLiskoinen on muuten minua neuvokkaampi: hän soitti itse hinausauton paikalle. Minä onnetonhan olin liikkeellä ilman puhelinta ja kiltit sivulliset tulivat avuttoman avuksi.  

by Ninni

Huopaeläimiä ja erityisihmisiä

Edellisellä kirjastoreissulla tuli lainattua myös Hanna-Kaisa Sivosen Kasarikirja. Oi nostalgiaa! Suurin osa kirjaan kootuista muistelijoista oli itseäni nuorempia – noin viidestä kymmeneen vuotta jälkeeni syntyneitä, mutta yhteistä muistopohjaa löytyi silti.

Huopaeläimet, nuo käsityötuntien helpot ja iloa antavat tekeleet! Ja vohvelikangas, mitä kaikkea siitä voikaan tehdä, rajan asettaa vain oma luovuus. Pikkukakkosen DDR:stä tuoma nukkumatti, nukkumatti lasten ja Pupu Tupuna-kirjat. Moskovan olympialaiset vuonna 1980 olivat minulle vain Mishka-karhu.

Asenteeni vohvelikangasta kohtaan on ambivalentti. Siihen nimittäin liittyy sekä onnistumisia että epäonnistumisia. Kävin ensimmäiset kolme koululuokkaani ala-asteella, jossa ruokailtiin luokissa. Vohvelikankaasta saimme sitten jokainen suurella vaivalla ja helmilangalla kirjaillen tehdä kauniit ruokailuliinat. Pojat saivat vaaleansiniset kankaat ja me tytöt ihanan vaaleanpunaiset. Suorakaiteen muotoisen liinan reunukset koristeltiin pykäkuvioin ja mitä kaikkea sahalaitaa nyt keksimmekään. Poikien liinat olivat usein karun miehekkäitä yksinkertaisuuden monumentteja. Tytöt loistivat kirjailutaidoillaan.

Koulussa sain minäkin vohveliliinani onnistumaan ja saatoin ylpeästi asettaa ruokailussa lautasen sen päälle. Mutta ennen kouluikää kävin eräässä päiväkerhossa, jossa kankaan kirjaileminen osoittautui kyvyilleni liian vaativaksi tehtäväksi. Sain aina langan jotenkin solmuun ja jouduin jonottamaan ”kerhon tädille”, joka purki sotkun, nuhteli ja opasti uuteen yritykseen. Vieläkin muistan sen jonotuksen kerhotädin luo poikien seurassa. Oma vuoro tuli aina vain lähemmäs ja rutistettu vohvelikangas kädessä muuttui hiukan hikiseksi. Kerhon tätejä oli kaksi ja minä jonotin aina sille vanhemmalle, Helkalle/Helgalle. Hän oli jo isoäiti-iässä ja hyvin kärsivällinen, ei koskaan moittinut – kerhon nuorempi rouva oli tiukempi.

Kasarikirja toi tullessaan halun kokeilla uudestaan vohvelikankaan kirjontaa. Noinkohan jo onnistuisin saamaan aikaan mestariluokan tekeleen? Varmasti siitä voisi jotain mielenkiintoista saada aikaiseksi.

Oma lapsuuteni oli varmasti materiaalisessa mielessä köyhempää kuin nykyisten lasten. Mutta oli siinä oma viehätyksensäkin, vaikkei kouluissa tarjottu kasvisvaihtoehtoa ja asioista puhuttiin niiden oikeilla nimillä. Minulla esimerkiksi – no, tämä oli 70-luvulla – oli näkövammainen ystävä. Nykyisin olisi varmaankin järkyttävä tyylirikko kutsua ketään vammaiseksi millään tavalla. Vammaiset ovat nykyisin erityislapsia tai erityisaikuisia. Ihan samalla tavalla kuin keskittymishäiriöiset, kouluhaluttomat ja sulkeutuneet ja taivas tietää ketkä muutkin vielä. Kukaan ei ole ongelmainen, kukaan ei ole sairas – ollaan vaan erikoisia.

Minun lapsuudessani poliittisesti korrekti kielenkäyttö ei onneksi ollut saavuttanut niitä mittasuhteita kuin tänään. En silti muista, että vammaisia – anteeksi, erityisihmisiä – olisi kiusattu yhtään sen enempää kuin tänäänkään. Suhtautuminen oli hyvin luonnollista. Pienessä itäsuomalaisessa kaupungissa saattoi kuulla mainittavan jopa sanan neekeri. Vielä ei oltu reagoitu kaamean epäkorrekteihin neekerinpusuihin ja lakupekka-lakritsaan. Onneksi nyt ollaan viisaampia. Varmaankaan nyt ei enää esiinny lainkaan rasismia, kun kaikki rumat ilmaukset on tuhmiksi julistettu ja kielestä kitketty.

Minua häiritsee kielellä politikointi. Enää ei voi olla varma mitä mistäkin saa sanoa ja millaisilla sanoilla. Missä ihmeen virallisessa lehdessä ilmoitetaan kielen muutokset ja sopivat termit? Kuka ne päättää? En pysy kärryillä – putoan niiltä suosiolla.

by Ninni

Sama olematta sama

Yläasteella ollessani minulla oli kauniit, punaiset talvisaappaat. Kauniin lisäksi ne olivat käytännölliset: niillä käveltiin monen monta kilometriä kouluun ja koulusta kotiin. Nuo punaiset talvisaappaat (mokkanahkaa) taisivat olla 13-vuotiaan Ninnin jalkojen kaunistus ja mielen ilo. 14-vuotiaana sain (taas mokkanahkaa) olevat, kirkkaan siniset polvipituiset talvisaappaat. Niiden takaosassa oli hapsuja vähän intiaanityyliin. Ne olivat siihen aikaan supertyylikkäät teinitytön saappaat. Käytin niitä anilliininpunaisten vakosamettihousujen kanssa – minä valitsin mielellään yllättäviä ja rohkeita väriyhdistelmiä siihen aikaan, minä "daideellinen nuori".  

Noinkohan nykyisin enää kukaan vanhempi laittaisi lastaan kävelemään useamman kilometrin matkan, jos pakkasta on 30-40 astetta? Muistan kävelleeni sen yhden huikean pakkastalven läpi, sen kun lämpötilat alkoivat olla samaa kuin talvisodassa. Kerrospukeutuminen auttoi, mutta silmät joutuivat koville. Muistan niitä särkeneen kylmässä. Nyt tajuan ajatella silmien ehkä olevan suorastaan vaarassa niin matalissa lämpötiloissa. Silmähän on suureksi osaksi vetinen laitos ja vesi tuppaa jäätymään kylmällä.

Koulumatkan varrella oli leipomo. Leipomoissahan toiminta alkaa hyvinkin aikaisin aamulla ja voi ihanuus sitä tuoreen, paistetun leivän tuoksua aamuisin!

Meillä kivikauden nuorilla ei ollut mp3-soittimia tai iPodeja, mitä niitä nyt on. Oman pään sisällön piti riittää koulumatkan piristykseksi. Minulla oli tapana noihin aikoihin miettiä erilaisia kuvitteellisia maita ja valtakuntia. Keksin niille nimiä, jotka muistuttivat mahdollisimman vähän mitään olemassa olevia valtioiden nimiä. Ja sitten mietin niiden valtiomuotoa, niiden yhteiskuntia. Tietysti yritin miettiä mahdollisimman täydellisiä ja ihmistä eniten onnellistuttavia hallintojärjestelmiä.

Kaikki tämä – paitsi ehkä nuo kuvitteelliset valtakuntani – tuli mieleen viime keskiviikkona, noin kymmenen pakkasasteen päivänä. Olin käymässä eräässä paikassa ja kuulin ihmeekseni naukuvani kahdelle ihmiselle jotain sellaista, että "melkein kuolin tuonne pakkaseen" – jotain tämän tyylistä päästin suustani. Siis kymmenen asteen pakkasella, automatkan jälkeen. Heti sanojen jälkeen se oivallus: mitä ihmettä minä oikein puhun? Kuitenkin olen se sama ihminen, joka kerran veti samettihousut ja toppatakin päälle ja taivaansinisissä saappaissa käveli kymmenien pakkasasteiden läpi kouluun. Se sama tyttö piti luistelemista hauskana puuhana talvisin. Siitä tytöstä tullutta naista ei saisi luistinradalle palelemaan kirveelläkään.  

Vaikka kuinka yritän, niin en enää pääse lähelle sitä ihmistä, joka kerran olin. Luen vanhoja päiväkirjoja ja muistan asioita, mutta olen muuttunut. Olen sama olematta sama.

by Ninni

Kaksi muistoa

Joulua odotellessa tulee lapsuuskin mieleen useammin kuin tavallisina aikoina. Tässä on merkillinen muisto: niin kauan kuin muistan olen osannut säkeistön Heinrich Heinen runosta. Eikä ole minulla aavistustakaan siitä, mistä se on mieleen tullut. Jostakin kaukaa lapsuudesta kai, muistin monen oven takaa. Ennen lukiosaksaa nyt ainakin. "Belsatzar ward im selbiger Nacht / Von seinen Knechten umgebracht". Samana yönä tappoivat Belsassarin hänen palvelijansa. Belsassarhan oli, kuten Raamattunsa lukeneet tietävät, Danielin kirjassa mainittu kaldealaisten kuningas.

Mistä tuo muisto tulee? Siitäkö, että juuri tuo runonpätkä oli kirjoitettuna Ipatjevin talon seinään, jossa viimeinen tsaariperhe tapettiin? Vai onko se vain satunnainen, päähän tallentunut sitaatti? Jos on, niin miksi Heineä? Miksi ei Goethea? Goethe (Johann Wolfgang von) taitaisi sopia paremmin kokonaisuuteen.  

Toinen lapsuuden lorumuisto on iloisempi. Muistan äitini laulaneen usein laulua, joka alkoi "sataa lunta, sataa vettä, sataa pieniä rakeita". En muista sen jatkoa. Taisi olla meidän perheessämme sadesään lauluja.

Romanikulttuuria ja rumaa sotaa

Luin lisää Veijo Baltzaria: Musta tango ja Käärmeenkäräjäkivi. Kiehtovia ovat molemmat kirjat. Musta tango etenkin, koska se kuvaa irrallista ihmistä, lastenkodissa kasvanutta juuriltaan romania, joka ei kuitenkaan kuulu yhteisöön sen täysivaltaisena jäsenenä. Käärmeenkäräjäkivi on kurkistus romanien uskomusmaailmaan. Mökin lattialle ilmaantunut vihertävä, kostea kivi järisyttää kokonaisen perhekunnan elämää. Selittämätön repii arjen rikki ja asettaa ihmissuhteet koetukselle. 

Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittama Ruma sota kertoo sen, minkä jokainen ajatteleva ihminen jo tietääkin: sota on raakaa ja raaistavaa. Sotaa ei kukaan käy läpi muuttumatta jollakin tavalla. Mitään suurempaa uutisarvoa kirjalla ei kuitenkaan ole: jo ensimmäisen maailmansodan veteraanit tiesivät kertoa ällöttävistä ruumiskentistä, ruumiiden hajusta ja hautaamattoman ihmislihan muuttumisesta takaisin maaksi.

Oma lukunsa on kirjassa omistettu myös päihteiden käytölle sodassa. Taas kerran nousee esiin pervitiini, tuo metamfetamiinipohjainen piristäjä ja suorituskyvyn parantaja. Me 2000-luvun ihmiset tietysti katsomme asioita oman aikamme näkökulmasta käsin, mutta kannattaisi muistaa arvojen olevan aikaan ja paikkaan sidottuja ilmiöitä. Edes YK ei luokitellut amfetamiinia laittomaksi ennen vuotta 1971. Vielä 60-luvullakin sitä tavattiin laihdutuslääkkeissä. Atte Oksasen artikkeli aiheesta oli muuten ihan mielenkiintoista luettavaa, tosin asiatekstissä sellaiset ilmaukset kuin "piripölly", "spiidi" ja "vauhti" tuntuvat turhalta asematunnelislangilta.   

by Ninni

Lumi

Tänä aamuna oli maa valkoisena. Tuntui lapsuudelta, se tuoksu ja se väri.

Länsirannikolle muuttaminen silloin kauan sitten tarkoitti myös enemmän tai vähemmän lumettomiin talviin tottumista. Pilasin varmasti kokonaisen kenkäkaupallisen nahkaisia talvisaappaita, kunnes tajusin missä mennään. Näillä seuduilla kumisaapas on ikävä kyllä se käytännöllisin (tosin ei välttämättä esteettisin) talvijalkine. Ainakin jos aikoo kävellä, eikä vain tipsutella muutaman metrin matkoja keskikaupungilla.  

Toinen outo juttu sisämaan kasvatille oli alituinen tuuli. Ja kuinka se tuntui olevan aina vastatuulta. Pitävätköhän sisämaan naiset hiuksiaan enemmän auki kuin rannikkoseutujen sisarensa? Tuuli on suuri motivoiva tekijä nutturanlaiton opettelussa.  

Nykyisessä elämässäni lumi on enää vain satunnainen tuttavuus, harvinainen vieras. Eikä se kauaa viivy koskaan. Tuntuu melkein mahdottomalta ajatella, että olen oikeasti joskus hiihtänyt kouluun. Itärajan läheisyydessä se ei ollut mitenkään harvinaista minun lapsuudessani. Nykyisin sielläkin ovat talvet lämpenemään päin.

Pian varmaan syntyy sukupolvi, joka ei sukset nähdessään enää tunnista niitä.