Kaksi muistoa

Joulua odotellessa tulee lapsuuskin mieleen useammin kuin tavallisina aikoina. Tässä on merkillinen muisto: niin kauan kuin muistan olen osannut säkeistön Heinrich Heinen runosta. Eikä ole minulla aavistustakaan siitä, mistä se on mieleen tullut. Jostakin kaukaa lapsuudesta kai, muistin monen oven takaa. Ennen lukiosaksaa nyt ainakin. "Belsatzar ward im selbiger Nacht / Von seinen Knechten umgebracht". Samana yönä tappoivat Belsassarin hänen palvelijansa. Belsassarhan oli, kuten Raamattunsa lukeneet tietävät, Danielin kirjassa mainittu kaldealaisten kuningas.

Mistä tuo muisto tulee? Siitäkö, että juuri tuo runonpätkä oli kirjoitettuna Ipatjevin talon seinään, jossa viimeinen tsaariperhe tapettiin? Vai onko se vain satunnainen, päähän tallentunut sitaatti? Jos on, niin miksi Heineä? Miksi ei Goethea? Goethe (Johann Wolfgang von) taitaisi sopia paremmin kokonaisuuteen.  

Toinen lapsuuden lorumuisto on iloisempi. Muistan äitini laulaneen usein laulua, joka alkoi "sataa lunta, sataa vettä, sataa pieniä rakeita". En muista sen jatkoa. Taisi olla meidän perheessämme sadesään lauluja.

Romanikulttuuria ja rumaa sotaa

Luin lisää Veijo Baltzaria: Musta tango ja Käärmeenkäräjäkivi. Kiehtovia ovat molemmat kirjat. Musta tango etenkin, koska se kuvaa irrallista ihmistä, lastenkodissa kasvanutta juuriltaan romania, joka ei kuitenkaan kuulu yhteisöön sen täysivaltaisena jäsenenä. Käärmeenkäräjäkivi on kurkistus romanien uskomusmaailmaan. Mökin lattialle ilmaantunut vihertävä, kostea kivi järisyttää kokonaisen perhekunnan elämää. Selittämätön repii arjen rikki ja asettaa ihmissuhteet koetukselle. 

Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittama Ruma sota kertoo sen, minkä jokainen ajatteleva ihminen jo tietääkin: sota on raakaa ja raaistavaa. Sotaa ei kukaan käy läpi muuttumatta jollakin tavalla. Mitään suurempaa uutisarvoa kirjalla ei kuitenkaan ole: jo ensimmäisen maailmansodan veteraanit tiesivät kertoa ällöttävistä ruumiskentistä, ruumiiden hajusta ja hautaamattoman ihmislihan muuttumisesta takaisin maaksi.

Oma lukunsa on kirjassa omistettu myös päihteiden käytölle sodassa. Taas kerran nousee esiin pervitiini, tuo metamfetamiinipohjainen piristäjä ja suorituskyvyn parantaja. Me 2000-luvun ihmiset tietysti katsomme asioita oman aikamme näkökulmasta käsin, mutta kannattaisi muistaa arvojen olevan aikaan ja paikkaan sidottuja ilmiöitä. Edes YK ei luokitellut amfetamiinia laittomaksi ennen vuotta 1971. Vielä 60-luvullakin sitä tavattiin laihdutuslääkkeissä. Atte Oksasen artikkeli aiheesta oli muuten ihan mielenkiintoista luettavaa, tosin asiatekstissä sellaiset ilmaukset kuin "piripölly", "spiidi" ja "vauhti" tuntuvat turhalta asematunnelislangilta.