Tänä aamuna oli maa valkoisena. Tuntui lapsuudelta, se tuoksu ja se väri.

Länsirannikolle muuttaminen silloin kauan sitten tarkoitti myös enemmän tai vähemmän lumettomiin talviin tottumista. Pilasin varmasti kokonaisen kenkäkaupallisen nahkaisia talvisaappaita, kunnes tajusin missä mennään. Näillä seuduilla kumisaapas on ikävä kyllä se käytännöllisin (tosin ei välttämättä esteettisin) talvijalkine. Ainakin jos aikoo kävellä, eikä vain tipsutella muutaman metrin matkoja keskikaupungilla.  

Toinen outo juttu sisämaan kasvatille oli alituinen tuuli. Ja kuinka se tuntui olevan aina vastatuulta. Pitävätköhän sisämaan naiset hiuksiaan enemmän auki kuin rannikkoseutujen sisarensa? Tuuli on suuri motivoiva tekijä nutturanlaiton opettelussa.  

Nykyisessä elämässäni lumi on enää vain satunnainen tuttavuus, harvinainen vieras. Eikä se kauaa viivy koskaan. Tuntuu melkein mahdottomalta ajatella, että olen oikeasti joskus hiihtänyt kouluun. Itärajan läheisyydessä se ei ollut mitenkään harvinaista minun lapsuudessani. Nykyisin sielläkin ovat talvet lämpenemään päin.

Pian varmaan syntyy sukupolvi, joka ei sukset nähdessään enää tunnista niitä.