Fiktion sietokyvystä

Baletin päätyttyä tältä keväältä ovat lauantait muuttuneet. Tuntuu kuin aikaa olisi paljon enemmän, eikä tarvitse huolehtia kellon viisareiden vahtimisesta. Se on samaan aikaan mukava ja ikävä tunne. Päivän voi käyttää kuinka vain, mutta balettitottumus on syvällä. Iltapäivistä ikään kuin puuttuu jotakin. Baletiton olo tuntuu iltaan asti: lihaksia ei ole käytetty, eikä tasapainoaistille esitetty minkäänlaisia haasteita.   

Heräsimme tänään normaalia aikaisemmin. Kävimme kirjastoissa ja huomasin fiktion sietokykyni yhä vain parantuneen. Lainasin useammankin Marguerite Duras'n kirjan ja Mario Vargas Llosan Julia-täti ja käsikirjoittaja.

Pitkän ajan vietin fiktion suhteen rajoittuneena, mutta nyt se on muuttunut. Tuntuu kuin olisin palannut nuoruusvuosien romaaniahmatin aikakauteen. En enää jaottele kirjoja niin ankarasti kuin vaikkapa vuosi sitten. Silloin minusta romaanit olivat sokeria ja rasvaa pursuavia leivoksia ja tietoteokset vankkaa kaurapuuroa tai ruisleipää. Romaanin lukeminen oli kuin karkkipäivän pitämistä. 

Kaikuja menneestä maailmasta

Kävin jokin aika sitten pitkästä aikaa pankissa. Siis ihan pankki-pankissa, siinä perinteisessä, jossa on pankkisali ja eläviä asiakaspalvelijoita. Se toi mieleeni muiston kaukaa menneestä maailmasta, 70-luvun Lappeenrannasta, joka on monessa suhteessa jo yhtä kaukainen aikapaikka kuin vaikka 50-luvun Lappeenranta. 

Pienenä tyttönä ennen kouluikää pääsin äidin mukana kaupungille "asioita hoitamaan" kuten hän sanoi. Asioiden hoito alkoi usein pankista. Kuka vielä muistaa vuoronumerottoman ajan? Pitkänpitkät jonot jokaisen pankkineidin luukun edessä. Olivatko ihmiset ennen nettiä kärsivällisempiä, valmiimpia odottamaan? Ehkä olivat hyvinkin, koska minäkin maltoin mieleni (eipä ollut muita vaihtoehtojakaan) ja jonotin kiltisti äidin vieressä. Elettiin Jonotuksen Aikaa, jonotuksen nopeudessa. Elettiin ihmisten yhteydessä: oman kodin yksityisyydestä käsin ei voinut asioita hoitaa, vaan piti vaivautua menemään ihmisten ilmoille. 

Muistan katselleeni kanssajonottajia pienen tytön korkeudelta. Katselin erityisesti aikuisten ihmisten käsiä. Jos niissä oli paljon valkoisia ja ruskeita kirjekuoria, niin se tiesi erittäin pitkää odotusaikaa meille. Jos taas kädet olivat melkein tyhjät niin oli toiveita selvitä nopeasti. 

Mammonaa oikeasti haettiin pankista ja käteistä käytettiin. Ei ollut yhden yhtäkään raha-automaattia tai laskunmaksuautomaattia. Ne asiat piti hoitaa pankissa ja siihen piti varata aikaa. Pian kaikki tämäkin unohtuu. Internet ja nettipankit pyyhkäisivät pitkät jonot pois kuin taikasauvalla heilauttaen. Samalla katosivat monet pankkineidit, käsillä kirjoittaminen, tietokoneettomat työpöydät, säästöpossut ja pankkikirjat.