Avainsana: elokuvat

by Ninni

Melankolia

Katsoin aiemmin digiboksittamamme Lars von Trierin elokuvan Melancholia. Olipa se virhe. Nyt elokuvan perusidea (apokalyptinen tuho maapallon törmätessä toiseen planeettaan) pyörii mielessäni, ja on syrjäyttänyt kaikki muut avaruusaiheiset pelkoni ainakin hetkeksi.

Tietyssä katsannossa voimme jo olla kuolleita. Jos jossain kaukana on tapahtunut avaruudellinen räjähdys, supernova, tai joku muu suurtuho, olemme me elossa vain, koska sen valo ei ole vielä saavuttanut meitä. Olemme potentiaalisia kuolleita. Ihan kuten aurinko voisi kuolla, ja me maapallolaiset saisimme siitä tietää kuuden tai kahdeksan minuutin viivellä – sen verranhan kestää valolta kulkea auringosta maahan.

Me emme voi vaikuttaa yhtään mihinkään. Elämme joka päivä armon varassa.

by Ninni

Ninni näkee sinisen jasmiinin, Laku iskee hampaansa kultahattuun!

Viime viikko oli varsinaista kulttuuririentojen ilotulitusta. Yksin kun jäin (PuoLiskoinen suuntasi Itä-Suomeen), niin pakkohan oli ilahduttaa itseään elokuvin ja teatteriesityksin. Kävin keskiviikkona katsomassa Woody Allenin uusimman elokuvan, Blue Jasmine nimeltään. Perjantaina oli vuorossa Lääkäriromaani Turun kaupunginteatterissa. Lauantai-ilta lensi kuin siivillä Berg Heil – nietzscheläisiä vaelluslauluja seuraten. Oli muuten esimmäinen kertani Logomossa tuo eeppinen Nietzsche-esitys.

Blue Jasmine muodostui piilosyvälliseksi tarinaksi, jonka komedialliset elementit peittyivät synkkien sävyjen alle. Kertomuksen keskuksessa ovat kaksi adoptiosisarta: samat perhe, eri geenit – tähän geenien eroavuuteen viitataan jatkuvasti – ja täysin erilaiset elämäntarinat. Lopputulos on kuitenkin sama: eri polkuja on saavuttu hetkeksi samaan yhteiseen pisteeseen, eli vähävaraisuuteen. Toinen sisar kykenee joustavuutensa ansiosta elämään vaikeissa olosuhteissa, kun taas toinen tarrautuu menneisiin loiston päiviin, eikä pysty elämään ilman elämän ulkoista, kultaista kuorta. Kuori on sisältöä tärkeämpi, varallisuudesta on muodostunut muuttumaton ja joustamaton identiteetti. Päähenkilö Jasmine vajoaa nopeasti äärimmäisestä varallisuudesta hourupäisen köyhyyden kynnykselle, koska on kykenemätön tarttumaan niihin oljenkorsiin, joita elämä yhä heittää naisen tielle.

Riku Korhosen Lääkäriromaani  ei mielestäni toiminut näytelmänä. Tästä ei mitenkään voi syyttää näyttelijöitä: he tekivät (vaikuttavan) parhaansa. Ongelma oli dramaturgiassa, romaanin muuttamisessa näytelmämuotoon. Teemoiltaan runsas romaani käsittelee kaikkea mahdollista suurvaltapolitiikasta ura-ahdistukseen, ja ikäkriisien kautta rasismiin, eikä se taivu parin tunnin näytelmäksi. Lopputulos on sirpaleinen ja sekava. Lääkäriromaani sai (jostakin minulle tuntemattomasta syystä) EU:n kirjallisuuspalkinnon, ja erityisesti sitä on kiitetty meidän 70-luvulla syntyneiden ääneksi. Itse en ole lukemisen enkä katsomisen jälkeen nähnyt tässä mitään erityistä ”sukupolveni ääntä”, mutta ehkäpä vika on minussa?

Logomossa esitetyn Berg Heilin jälkeen olin lumoutuneessa olotilassa. Niin harvoin törmää enää ajatuksia herättävään teatteriin, häpeämättömän älylliseen ja filosofiseen matkaan halki Nietzschen maailman. Neljän tunnin esitys piti sisällään laulua, tanssia, ja tietysti sitä filosofiaa. Nietzschen ja hänen sisarensa tarina yhdistyi ymmärrettävällä tavalla 1900-luvun kipeisiin käännekohtiin, ensimmäiseen ja toiseen maailmansotaan. Katsoja joutuu miettimään sanojen suhdetta politiikkaan, ja politiikan suhdetta toimintaan.

Nietzschen sisaren mestaroimista ja päsmäröimistä katsoessa ei voinut kuin ironisesti hymähtää: naisiin väheksyvästi suhtautuva filosofi sai kipeästi nenilleen, kun hänen kirjallista jäämistöään jäi hallinnoimaan kyseenalaisiin konsteihinkin turvautuva nainen, sisar.

Tässä kulttuurin karusellissa on toki ollut aikaa myös lukea. Myös neljätoistaviikkoinen ystävämme Laku on alkanut osoittaa valitettavaa kiinnostusta kirjoihin. En tiedä onko kyseessä poliittissävyinen vastalause, kun koira iskee hampaansa kiinni tuon suomalaisen kultahatun, Björn ”Nalle” Wahlroosin elämänkertaan? Sekarotuinen ystävämme ehkä vieroo elitisistä elämäntapaa.

by Ninni

Minun (murhaava) Afrikkani

Huomasin AVAn näyttävän torstaina erään suosikkielokuvistani, nimittäin Minun Afrikkani. Karen Blixenin elämänkokemukset ovat siinä muuttuneet kuviksi ja ääneksi Meryl Streepin ja Robert Redfordin suosiollisella avustuksella. Nautin elokuvasta yhä, mutta joitakin asioita katson toisella tapaa kuin nuorempana.

Ensinnäkin: olivatko Karen Blixenin rakkaat miehet sittenkään mitään muuta kuin seikkailijoita? Aviomies ja rakastaja, kumpikin yhtä kykenemättömiä elämään omassa, luonnollisessa ympäristössään. Kykenemättömiä sitoutumaan, kyvyttömiä aikuistumaan, pakomatkallako olivat sittenkin? Ja eläimiä tapetaan kuin liukuhihnalla. No, 1900-luvun alussa safareilla oli sentään vielä se oma hohtonsa – nyt on sekin mennyt. Kun kaikki ovat kaikkialla, voisivat kaikki yhtä hyvin pysyä kotonaan. Matkustus on kärsinyt inflaation. Itse asiassa olisi erikoista tavata länsimainen ihminen, joka omasta tahdostaan ei olisi koskaan lähtenyt kotikonnuiltaan. Meistä kaikista on tullut niin samanlaisia, ettei matkustaminen enää avarra.

Karen Blixenin ”alkuasukkaille” suunnittelema koulu herätti sekin pieniä epäilyksiä. Olen itse intohimoinen lukija, mutta en enää ole niin varma voiko länsimaisen sivistyksen siunauksellisia anteja aina soveltaa kaikkiin kulttuuriympäristöihin. Jokainen sivilisaatio kehittää itse itselleen tarpeelliset taidot, jotka se opettaa jokaiselle uudelle sukupolvelle. Ne taidot eivät aina ole samoja kuin meillä, mutta niiden erilaisuus ei automaattisesti tee niistä huonompia. Australian aboriginaali ei välttämättä lue kirjaa, mutta hän lukee maata ja taivasta tavalla, johon me emme kykene.

Elokuva on silti ihan nautinnollinen, kyllä sitä voi suositella. On kauniita maisemia, kauniita – ja vähemmän kauniita – ihmisiä, romanttinen juoni, ja ihastuttava musiikki. Eläimetkin ovat vuoroin söpöjä ja vuoroin pelottavia, olivatpa sitten eläviä tai kuolleita.

by Ninni

Neljä astetta

Sen verran on eroa ala- ja yläkertamme lämpötiloissa. Alakerrassa on viileän ruhtinaallisesti ”vain” 28 astetta, yläkerrassa lämpömittari kipuaa päivä toisensa jälkeen 31 asteeseen, eikä laske siitä millään. 31 on tullut jäädäkseen, sen kanssa pitää vain elää. Ja minähän elän.

Päivät ja yöt vaihtavat paikkaa. Yö on parasta aikaa käyttää astianpesukonetta ja pyykinpesukonetta. Työhuoneen pöydällä on sumutuspullo, josta on hyvä aina silloin tällöin sumautella vesiviileyttä iholle. Se auttaa ainakin hetken verran. Myös PuoLiskoinen ja N-koirat elävät erilaista elämää: kukaan näistä kolmesta ei oikeastaan nuku hyvin. Kun makuuhuoneeseen kurkistaa, niin näkee usein neljä nappisilmää tuijottamassa peittojen keskeltä. Makuuhuoneen katossa pyörii tuulettimen ja lampun yhdistelmä, näitä hellekauden hankintoja sekin.

Alakerrassa on hyvä paeta todellisuutta menneeseen. Audrey Hepburn-elokuvien katsominen vaikuttaa kuin viilentävä lasillinen kivennäisvettä. Loma Roomassa kuvaa sekin lämmintä paikkaa, mutta elokuvan siunattu mustavalkoisuus saa Italian lämmön tuntumaan vähemmän uhkaavalta. Se on fiktion lämpöä, kaukaista. Leveissä helmoissaan ja pikku paitapuserossaan Audrey H. onnistuu näyttämään vilpoiselta kuin vesimeloniviipale.

Katsoin myös Woody Allen-elokuvan Hannah ja sisaret. Tuoreempia elokuvalöytöjäni puolestaan edustaa Rakkautta koleran aikaan. Nautin molemmista. Hannah, kaikkien tarvitsema, joka ei itse näytä tarvitsevan ketään. Ja Koleran Fermina, Hannahin tavoin toteuttamassa naisenrooliaan. Hannahin rooli rakentuu tarpeellisena olemiselle, Ferminan suostumiselle isänsä haluamaan avioliittoon. Kumpikin nainen antaa itsestään, mutta saamispuoli jää joskus epäselväksi.

  

by Ninni

Unitauti

Tänään oli kevätkauden ensimmäinen balettitunti. Mukavaa, koska olenkin jo ehtinyt kärsiä vieroitusoireista! Mukavaa siksikin, että sarjat eivät enää olleet samoja kuin joulukuussa, vaikka joululoman ajan yllämme häälyi vanhoilla sarjoilla jatkamisen uhka. Uudet ovat lyhyempiä kuin ne joulukuiset ja niissä on paljon nopeita käännöksiä ja haastetta tasapainoaistille. Yritin venytellä todella huolellisesti ennen tuntia, ettei loman laiskottelu kostautuisi kipeinä lihaksina huomenna.  

PuoLiskoista ja minua vaivaa unitauti: saimme itsemme ylös vain vaivoin, vaikka päivä oli jo puolessa. Vetelyys kostautui kirjastokäynnillä, kun en ehtinyt muuta kuin pikaisesti hakea varaamani elokuvan. Kaikkinainen hyllyjen pönkiminen täytyi jättää suosiolla seuraavaan kertaan. Elokuva Poreilua Pariisissa helpotti hiukan tyytymättömyyttä torsoksi jääneestä kirjastoreissusta.

Tällä hetkellä luen (uudemman kerran) Sarah Churchwellin teosta Marilyn Monroen monta elämää. Se kestää useammankin lukukerran ja oikeastaan vasta nyt se on synnyttänyt minussa kysymyksen ihmisen identiteetistä. Onko kenenkään ihmisen identiteetti oikeasti syntynyt, vai onko se sittenkin luotu? Ja luodaanko se aina uudestaan, joka päivä? Mikä merkitys toisilla ihmisillä on sen kuvan kanssa, joka meillä on itsestämme?

Pohdimme sellaisia asioita kuten identiteetti, koska meillä on sanat – käsitteelliset valmiudet – pohtia niitä. Oleminen ja minuus eivät nykyisin ole jotakin itsestäänselvää ja siksi tarpeettomia edes nimetä, vaan niihin tuntuu sisältyvän lukemattomia ristiviitteitä ja merkityksien moninaisuutta.

Leivontalauantai

Mantelinen kakkupohja on valmis: vietetään leivontalauantaita. Molemmat N-koirat* ovat olleet sylissä ja kylpivätkin toissapäivänä – eivät tosin aivan vapaaehtoisesti, mutta kuitenkin! 

*) N-koirat = Nuppu ja Niisku, iloinen kaksikkomme.     

by Ninni

Muisti asuu monissa paikoissa

Vaihdoin balettiryhmää eilen. Se osoittautui melkoiseksi päätökseksi. Uudessa ryhmässä on paljon vähemmän harrastajia kuin vanhassa: tarkoittaa kaikkien virheiden (ja niitä riittää) näkymistä kuin suurennuslasin alla ainakin. Lisäksi meillä vaihtuivat sarjat ja uusien kanssa ensimmäinen kerta on aina enemmän tai vähemmän vaikeaa.

Lihasmuistini on kuitenkin pitkä, se on kai sellainen kuuluisa norsunmuisti. Teimme joskus paljon frappe-sarjoja nilkka fleksattuna ja se on jäänyt jonnekin syvälle muistin uumeniin. Oli vaikeaa muitaa, että nyt ne tehdään nilkka ojennettuna. Jalka pyrki kuin väkisin fleksaamaan, sillä oli oma tahto. Kuinka erikoinen otus onkaan ihminen! Päämme muistaa, se on selviö, mutta muisti asuu monissa paikoissa ja ottaa niin monenlaisia eri muotoja. Lihasten muistaminen on erilaista kuin muistaa joku luettu teksti tai puhuttu puhe. Siinä on jotain alkukantaisempaa.  

Kirjastosta kalastettua

Kävimme eilen sekä oman kunnan kirjastossa että Raision kirjastossa. Sain vihdoinkin joskus alkusyksystä varaamani kirjan, Richard Powersin Muistin kaiku-romaanin. Powers teki minuun vaikutuksen kirjallaan Laulut joita lauloimme ja siksi odotankin innolla tutustumista tähän toiseen tiiliskiveen. Laulut käsitteli muukalaisuutta, identiteettiä, kuulumisen ongelmaa ja ajan olemusta. Muistin kaiun pitäisi kansilehden mukaan kartoittaa ”ihmismielen mysteereitä jännitysromaanin otteella”. Ilmeisesti tavoite saavutettiin, koska Powers palkittiin yrityksestään National Book Awardilla.

Lainasin myös Paavo Rintalan Pojat. En oikeastaan tiedä miksi, se oli sellainen käden liike kirjahyllyssä. Yritin löytää Alexander Trocchin romaania Nuori Adam, mutta tietysti se oli lainassa. Piti siis varata sekin. Katsoin sen elokuvana jokin aika sitten ja se oli mieleenpainuva tarina nuoruuden hulluuksista. Ensin vieroin sitä ylitsevuotavan runsaiden seksikohtausten vuoksi (niin tyypillisiä tälle ajalle), mutta se tunne meni ohi. Sitähän päähenkilön edustama elämänvaihe kuitenkin oli, kuohuvien viettien aikaa, viettielämää. Jos haluaisi katsoa elokuvan sydänvaivoista ja kultaisesta nuoruudesta 1930-luvulla, niin ei pidä tarttua teokseen, joka jo nimensä puolesta kuvaa tuon kaiken vastakohtaa, eli nuoruutta.

PuoLiskoinen yritti murskata minut kirjaston hyllyjen väliin. Joskus hänestä on mukavaa kuulla päästämäni inahduksia ja vingahduksia, kun oikein tiukoille menee. Kun hän tuli noutamaan minua baletista, niin jo oli autonsa täynnä ostoksia. 

by Ninni

Kun ihmiskone sippaa

Sunnuntai on kulunut sujuvasti Hannu Lauerman Pahuuden anatomian parissa. Olemme näköjään lukeneet paljon samoja kirjoja: samojen kirjojen lukeminen on vähän kuin olisi yhteisiä tuttavia ja se yhdistää. Maailmankatsomuksellisesti ja ihmiskuvan suhteen olemme Lauerman kanssa kuitenkin eri maata.

Joskus lääkäriys tuntuu enemmän kuin ammatilta – ainakin joidenkin ammatinharjoittajien kohdalla se tuntuu tavalta selittää maailma ja ihminen. Mitä pahuus on? Onko se häiriötila, sairaus, aivoissa oleva kemiallinen poikkeavuus? Vai onko se jotain enemmän? Minusta kokonaisuus on sittenkin enemmän kuin vain osiensa summa.

Tätä en kuitenkaan tiennyt: isovanhempien raskausaikana kokemat sodat ja ruoan puute voivat vaikuttaa lapsenlapsen persoonaan ja temperamenttiin. Ihmisalkion tuleviin sukusoluihin vaikuttavat siis ympäristötekijät. Lamarckin näkemykset hankittujen ominaisuuksien periytyvyydestä eivät aivan kaikilta osin olekaan huuhaata.

Omat vanhempani syntyivät jatkosodan aikana, isä vuonna 1941 ja äiti 1943. Isän syntymän aikaan elettiin jatkosodan etenemisvaihetta ja se sujui hyvin. Äidin syntymän aikaan syksyllä 1943 tunnelma oli jo latistunut. Ja ruoka oli kortilla. Odottavat isoäidit olivat varmasti huolissaan miehistään ja sodan lopputuloksesta. Siirtyikö tuo stressi meidän vanhempiimme ja sitä kautta meihin. Millaisia se meistä tekee? Voisivatko sodan kovien realiteettien koulimat isovanhemmat tuottaa väistämättömyydelle kumartavan sukupolven? Meidät, jotka painamme pään ja kuljemme tuulta päin ”pyhän harmaan eläimen apaattisella sitkeydellä”, Väinö Linnaa siteeratakseni. Ainakin itsessäni tunnistan tuon pyhän harmaan eläimen kaiken muodikkaan X-sukupolvipuheen alla.

Lauerman kirjan rakenne sisältää sellaisia valintoja, joita itse en ehkä olisi tehnyt. Kirja tuntuu hieman sirpaleiselta, inhimillisen käytöksen kirjoa on kartoitettu sotilaista huippu-urheiluun ja uskonnollisten yhteisöjen johtajista Viiltäjä-Jackiin. Paikoitellen kirjan alaotsikko (pahuus, hulluus, poikkeavuus) ei oikein tunnu sopivalta. Pahuus on muutenkin mielestäni filosofista otetta vaativa ongelma, poikkeavuus ja rikollisuus sen sijaan ovat asioita, joista voi puhua jo toisessa äänilajissa. Ehkä olisin itse valinnut kirjan nimeksi jotain muuta. Vaikkapa ”Kun ihmiskone sippaa: tapausesimerkkejä homo sapiensin virhetoiminnoista”.    

Onni suosii

Olen aina sanonut olevani onnea vailla kaikissa arvonnoissa. Nyt kerrankin voitin jotain: posti toi Oikeanlaista kemiaa-elokuvan, palkinnon johonkin arvontaan osallistumisestani. Elokuva on varmasti katsomisen arvoinen jo pelkästään Meryl Streepin läsnäolon vuoksi!

by Ninni

Tämä hauras tasapainoni

Olen nupullaan oleva luonnontarkkailija. Ehkä se on tarttuvaa – olen saanut tartunnan PuoLiskoiselta ja hänen tavastaan tarkata lintuja ja kasveja, floraa ja faunaa. Niin pitkälle en kuitenkaan mene, että alkaisin lintubongariksi. Siihen minulla on aivan liian huono näkö ja lyhyt pinna. Eikä kai tarpeeksi kiinnostustakaan. Olen satunnainen tarkkailija. 

Mietin eilen lintubongausta. Joillekin se on intohimo, mutta minusta ajatuksessa on jotain outoa. Kirjata vihkoon – mahdollisesti vielä arkisista arkisimpaan ruutuvihkoon – mystisillä lyhenteillä nähtyjen lintujen nimiä ja parvien kokoja. Se ei voi säilöä itse kokemusta! 

Minusta tuntuu, että lintubongarille voisi muodostua kiusaus valehteluun. Ei kalavaleita, vaan lintuvaleita: ehkä ruutuvihko huutaisi täytettä ja pian sinne alkaisi satuilla omiaan. Varsinkin jos tarkkailu ei oikeasti tuottaisi mitään tulosta. Pettymys voisi purkautua mielikuvitteluun. Se voisi alkaa vaarattomasti tiaisparven keksimisellä ja päätyä mitä hurjimpiin lentäviin lohikäärmeisiin ja siivekkäisiin keijukaisiin. Kohtuullisista epätotuuksista kasvaa kohtuuttomia niin helposti. 

Värit

Olen katsellut Kieslowskin Sinistä. Se ei nyt ahdista minua niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla. Maailmassa tapahtuu tragedioita ja juuri tällä hetkellä olen jonkinlaisessa sovussa asian kanssa. Tämä hauras tasapainoni voi jo huomenna lakata olemasta. Kieslowskin väritrilogia on antoisa houkutellessaan katsomaan värejä eri tavalla. Ovatko kaikki Sinisen siniset symboleja? Vai ovatko jotkut vain sattumaa? Onko tuollaisissa noin pitkälle pohdituissa elokuvissa mitään sattumanvaraista? 

Jos keskittyisin maanantaina löytämään maailmasta punaista, tiistaina sinistä ja keskiviikkona violettia, niin katsoisin ympäristöäni eri tavalla. Huomaisin värejä sielläkin missä ennen en ole niitä noteerannut. Ehkä pitäisi yrittää. Mitä väriä bongaisin huomenna, keskittyisinkö kenties keltaiseen?  

by Ninni

Suhteet ihmisten välillä

Katsoin viime yönä Kieslowskin Lyhyt elokuva rakkaudesta. Se oli ajatuksia herättävä tarina yksinäisestä nuoresta miehestä katselemassa kaukoputkella kaunista naapurissa asuvaa naista.

Mitä yksinäisyys oikeastaan on? Onko se tuollaisten tomekien yksinäisyyttä, toisten ihmisten salaista tarkkailua? Vai onko se yksinäisyyttä elokuvan Magdan malliin: fyysisiä suhteita, mutta ei lohduttavaa kättä olkapäällä silloin kun itkettää?

Elokuvassa Magdan ikää on vaikea arvioida. Hän on kaunis nainen, joka voi oikeastaan olla mitä vain 30 ja 45 ikävuoden väliltä. Tomekin ikä sen sijaan sanotaan tarkasti: hän on 19-vuotias. Päästäkseen kosketuksiin katselemansa naisen kanssa Tomek ottaa postivirkailijan työnsä lisäksi toisen työn maidonjakajana naapuruston asuntoihin – myös Magdalle. Hän tekaisee postisiirtoja saadakseen naisen asiakkaaksi postiin. Hän jemmaa naiselle Australiasta tulleet kirjeet ja nainen luulee maapallon toiselle puolelle muuttaneen ihmisen unohtaneen hänet. 

Tomek asuu ystävänsä äidin kanssa – hän on tavallaan pojan korvike. Vanhan naisen oma poika on lähtenyt YK-joukkoihin ja tekee valloituksia naisten parissa. Naisen suhteessa Tomekiin on äidillistä lämpöä ja suojelunhalua, mutta myös tarvetta sitoa poika itseensä. Missä oikeastaan kulkeekaan terveen suhteen ja riippuvaisuuden välinen raja. 

Mikä synnyttää suhteen ihmisten välille? Onko se katse – se, että joku katsoo minua ja näkee minut, haluaa katsoa minua uudestaan ja uudestaan? Voiko tuollainen katseen synnyttämä suhde olla todellisempi kuin fyysinen seksisuhde johon ei liity tunnetta toisen ihmisen arvoituksellisuudesta ja ihmeellisyydestä? Tomekille Magda on ihme. Hän tuskin on sitä muille elämänsä miehille. 

Kieslowskia on arvosteltu hänen kyvyttömyydestään ymmärtää naista ja kuvata naisen sielunelämää. Tässä elokuvassa nainen on lähinnä katseen kohde, hän on pitkään vain visuaalinen olento. Hänessä on todellisen naisen puutteellisuutta: halvasti säkkäräinen, kiilloton tukka, joka pyrkii seksikkyyden mielikuvaan enemmän kuin terveeseen tai tyylikkääseen vaikutelmaan. Hänen reitensä ovat kuitenkin sileän silkoiset – liian silkoiset. Katson niitä tuntien alakuloista varmuutta siitä, että täysin todellisella Madgalla niissä reisissä olisi selluliittia. Elokuvanaisen reisissä ei siitä ole merkkiäkään. 

Tunsin jonkun kaipauksen tai muiston katsellessani elokuvan puolalaisia kerrostaloasuntoja. Kai se on se sama tuttu tunne, "oikeiden" ihmisten olemassaolon aiheuttama viehtymys. Lapsena minusta oli mukavaa iltaisin nähdä kotien valaistuja ikkunoita ja ihmisiä elämässä elämäänsä. Nautin siitä vieläkin. Iltaisin valaistuissa ikkunoissa näkyvä elämä muuttuu ihmeelliseksi, kaikkein arkisimmissa toimissakin on lumousta.

by Ninni

Liian monet häät

Neljät häät ja yhdet hautajaiset on elokuva, josta Kuuluu Pitää. Yritin katsoa sitä, oikein todella yritin, mutta sorruin pikakelaukseen. Tylsempää ja puisevampaa tekelettä on vaikea kuvitella. Kolmikymppistä poikamiestä esittävän Hugh Grantin teinipoikamainen sönkkäys ja änkyttely ei ole söpöä vaan lähinnä tuskastuttavaa.

Melkein kaksituntinen elokuva etenee verkkaisesti kirkkokohtauksesta toiseen. Kaikkein kuluneimmat häävitsit ovat ahkerassa käytössä: sormukset hukannut bestman, sanoissaan sekoileva pappi, omituiset pöytäpuheet, ylipukeutuneet kermakakkumorsiamet. Suuri osa huumorista rakentuu myös sen varaan, että Grantin esittämä "ikuinen häävieras" on aina vähällä myöhästyä ystäviensä häistä. Kolmekymppisenä hän ei ole vielä oppinut pitämään herätyskelloa käden ulottumattomissa varmistaakseen heräämisensä.

Kai vika on sitten minussa, koska Neljät häät on virallisesti Hauska Elokuva ja kuten sanottua siitä Kuuluu Pitää. Itse kuitenkin kiitän Luojaa (ja vähän insinöörejäkin) kaukosäätimen pikakelausnappulasta.

Kärsittyäni liian monista häistä ja turhan harvinaisista hautajaisista siirryin kirjojen pariin. Luin Hadley Freemanin kirjan Käsilaukun syvin olemus. Freeman on lontoolaistunut amerikkalainen, jonka kirjoituksia on nähty esimerkiksi Ellessä, Voguessa ja Guardianissa. Kirja on kevyt ja huumorintajuinen läpiluotaus muodin oikuista. Mitä aurinkolasit kertovat kantajastaan ja miksi naiset haluavat ostaa aina vain uusia käsilaukkuja? Tällaisiin kysymyksiin Freeman vastaa lystikkäällä tavalla. Tämä kirja on varmasti parhaimmillaan kesälomakirjana, mukana rannalla tai lomamatkalla. Mitään hegeliä tai wittgensteinia se ei ole, mutta omassa kategoriassaan kelpo luettavaa. Loppua kohti vaatteiden, asusteiden ja tyyliasioiden vatvominen alkaa jo hiukan puuduttaa.