Huomasin AVAn näyttävän torstaina erään suosikkielokuvistani, nimittäin Minun Afrikkani. Karen Blixenin elämänkokemukset ovat siinä muuttuneet kuviksi ja ääneksi Meryl Streepin ja Robert Redfordin suosiollisella avustuksella. Nautin elokuvasta yhä, mutta joitakin asioita katson toisella tapaa kuin nuorempana.

Ensinnäkin: olivatko Karen Blixenin rakkaat miehet sittenkään mitään muuta kuin seikkailijoita? Aviomies ja rakastaja, kumpikin yhtä kykenemättömiä elämään omassa, luonnollisessa ympäristössään. Kykenemättömiä sitoutumaan, kyvyttömiä aikuistumaan, pakomatkallako olivat sittenkin? Ja eläimiä tapetaan kuin liukuhihnalla. No, 1900-luvun alussa safareilla oli sentään vielä se oma hohtonsa – nyt on sekin mennyt. Kun kaikki ovat kaikkialla, voisivat kaikki yhtä hyvin pysyä kotonaan. Matkustus on kärsinyt inflaation. Itse asiassa olisi erikoista tavata länsimainen ihminen, joka omasta tahdostaan ei olisi koskaan lähtenyt kotikonnuiltaan. Meistä kaikista on tullut niin samanlaisia, ettei matkustaminen enää avarra.

Karen Blixenin ”alkuasukkaille” suunnittelema koulu herätti sekin pieniä epäilyksiä. Olen itse intohimoinen lukija, mutta en enää ole niin varma voiko länsimaisen sivistyksen siunauksellisia anteja aina soveltaa kaikkiin kulttuuriympäristöihin. Jokainen sivilisaatio kehittää itse itselleen tarpeelliset taidot, jotka se opettaa jokaiselle uudelle sukupolvelle. Ne taidot eivät aina ole samoja kuin meillä, mutta niiden erilaisuus ei automaattisesti tee niistä huonompia. Australian aboriginaali ei välttämättä lue kirjaa, mutta hän lukee maata ja taivasta tavalla, johon me emme kykene.

Elokuva on silti ihan nautinnollinen, kyllä sitä voi suositella. On kauniita maisemia, kauniita – ja vähemmän kauniita – ihmisiä, romanttinen juoni, ja ihastuttava musiikki. Eläimetkin ovat vuoroin söpöjä ja vuoroin pelottavia, olivatpa sitten eläviä tai kuolleita.